Äiti, introvertti


Lukalla oli tänään ensimmäinen kerhopäivä. Olimme Kamilin kanssa mukana koko kolmituntisen näin ensimmäisellä kerralla ja kaikki meni tosi hyvin - vielä paremmin kuin olin osannut odottaakaan. Ryhmässä oli tänään Lukan lisäksi vain kaksi rauhallista lasta, joten ekan päivän tutustuminen paikkaan ja kerhotäteihin sujui kivasti ja leppoisasti. Luka näytti tykkäävän kerhosta tosi paljon eikä välillä tuntunut huomaavaankaan sitä, istuttiinko me Kamilin kanssa samassa huoneessa vai ei. Kotiin tultuamme mulla oli tosi iloinen mieli, mutta samalla huomasin olevani äärimmäisen uupunut. Tuskin maltoin odottaa, että Kamil lähtisi töihin ja Luka menisi päiväunille - ja kaikeksi onnekseni Taikakin vielä nukahti ruokailun päätteeksi rinnalle. Siinä minä sitten istuin kaksi tuntia sängyllä nukkuva vauva sylissäni, nauttien siitä että sain olla vain hiljaa - ja hiljaisuudessa.

Tapaus on vain yksi esimerkki lukuisista tilanteista, jotka monille muille ovat vain ihan tavallisia ja arkisia, mutta minulle henkisesti uuvuttavia ja kuormittavia. Small talk, uudet ihmiset ja tilanteet, kovat äänet ja muut ärsykkeet kuluttavat akkuni loppuun pikavauhtia ja saavat pääni täyttymään levottomalla kohinalla. Olen varmasti aina ollut luonteeltani introvertti, mutta vasta viime vuosina olen myös oppinut hyväksymään sen piirteen itsessäni. Olen monesti saanut kuulla olevani ujo, ja nimenomaan siinä negatiivisessa merkityksessä, joka sisäänpäinkääntyneille ihmisille usein annetaan. Meidän yhteiskunta kun arvostaa enemmän niitä supersosiaalisia ekstrovertteja. Itse en koe olevani niinkään ujo enkä epäsosiaalinen - nautin kyllä myös sosiaalisista tilanteista ja uusiin ihmisiin tutustumisesta, mutta ne tilanteet vain vaativat minulta henkisesti aika paljon, sillä hetkellä ja varsinkin niiden jälkeen. Mun pitää saada olla yksin, jotta jaksan olla myös toisten kanssa.

Ennen äidiksi tulemista introverttiys ei ollut niin kovin vaikeaa. Saatoin helposti ottaa omaa aikaa juuri niin paljon kuin kaipasin ja vetää omat rajani. Lähteä rientoihin silloin kuin siltä tuntui ja jäädä kotiin kun sitä tarvitsin. Nyt äitinä oma aika on kortilla ja joudut olemaan lähes koko ajan läsnä. Joku tarvitsee sinua jatkuvasti, tarvitsee niin paljon että välillä sellainen tuntuu lähes musertavalta. On oltava koko ajan läsnä ja valppaana. Kotona on välillä tosi meluista ja rauhatonta, vaikka lapsia on vain kaksi. Ja vaikka rakastan lapsiani ja äitiyttä yli kaiken, niin välillä se kaikki on vain tosi paljon. Itselleni kaikkein vaikeinta äitinä olemisessa onkin ollut se oman ajan radikaali väheneminen. Ja nimenomaan sellainen oma aika, jolloin saan olla ihan täysin yksin ja hiljaisuudessa. Kun saan omaa aikaa, jos esimerkiksi Kamil ottaa molemmat lapset mukaansa ja lähtee ulos, en yleensä ensimmäisenä mieti soittavani jollekin kaverille tai lähteväni kaupungille, vaan haluan olla ihan vain yksinäni. Mun mielestä on ihanaa olla täysin hiljaisessa kodissa tai vaihtoehtoisesti lähteä ulos ihan vain yksin, omine ajatuksineni ilman että tarvitsee vahtia ettei taapero aja potkupyörällä ojaan tai miettiä onko vauvalla liikaa tai liian vähän päällä vaunuissa. Se, että saan olla ihan vain omissa ajatuksissani on mulle todella tärkeää. Se rauhoittaa mua, kun monesti tuntuu että pään sisällä on ihan täysi kaaos, en saa mistään kiinni ja keskittyminen on hankalaa.

Vaikka olen introvertti, en ole erakko. Olen aina käynyt perhekerhoissa, kerännyt itselleni vauvaharrastuksia ja sopinut leikkitreffejä. Tuntuu, että äidiksi tulemisen myötä olen saanut tosi paljon uusia ystäviä ja tuttavia, muutamassa vuodessa enemmän kuin viime vuosina muutoin yhteensä. En halua olla koko ajan yksin, mutta haluan olla yksin paljon. Viihdyn yksin enkä ahdistu siitä, vaan päinvastoin yksin oleminen on se, mistä loppujen lopuksi saan energiaa. Ekstrovertti taas saa energiansa ihmisten kanssa olemisesta ja sosiaalisista tilanteista - ja vaikka minäkin niistä pidän, niin ne myös saavat minut väsähtämään todella paljon. Koen kotiäitinä tässä pikkulapsiarjessa tosi paljon ristiriitaisia tunteita: toisaalta pelkät kotipäivät lasten kanssa ovat pitkiä, mutta samalla en aina jaksaisi olla sosiaalinen. Joskus kun lähden lasten kanssa leikkipuistoon toivon, ettei siellä olisi juuri silloin ketään muita, jotta ei tarvitsisi jutella väkinäistä small talkia hiekkalaatikon reunalla. Minusta on ihanaa kutsua äitikavereita kylään ja saada samalla taaperolle leikkiseuraa, mutta jälkeenpäin olen aivan poikki ja odotan vain lasten nukkumaanmenoaikaa ja vihdoin sitä omaa rauhallista hetkeäni.

Ja vaikka itse olen introvertti, niin ei lapseni sitä ole. Sen mitä nyt 2-vuotiaasta vielä voi sanoa, niin Luka on todella ekstovertti; supersosiaalinen, vilkas, touhukas ja kaipaa jatkuvasti toimintaa. Minusta nuo kaikki piirteet ovat hienoja hänessä, mutta omaan äitiyteeni se kyllä tuo haastetta. Luka kaipaa seuraa ja leikkikavereita ja totta kai haluan niitä hänelle järjestää mahdollisimman paljon. Vaikka itse en aina jaksaisi lähteä sinne leikkipuistoon vaan valitsisin mieluummin rauhallisen kävelyretken metsässä, niin tiedän kuitenkin kuinka paljon Luka niitä sosiaalisia tilanteita rakastaa. Hän saa niistä energiaa. Kun meille tulee vieraita, on Luka elementissään huomion keskipisteenä. Ja silloinkin kun olemme ihan vain yksinään kotona, niin kaipaa Luka tosi paljon virikkeitä ja seuraa minusta. Hän en useinkaan viihdy yksin, hän höpöttää jatkuvasti ja on kaikilla muillakin tavoin äänekäs ja koko ajan puuhaamassa jotain. Se on mulle valehtelematta uuvuttavaa, koska en useinkaan saa päivässä yhtäkään rauhallista ja hiljaista hetkeä ennen kuin vasta yhdeksän jälkeen illalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö rakastaisi lapsiani tai että olisin muutenkaan yhtään sen huonompi äiti, vaikka näin tunnenkin. Jatkuvat voimakkaat ärsykkeet ja koko ajan toisessa kiinni oleminen vain saavat minut uupumaan helpommin kuin jonkun toisen. Vastapainoksi tarvitsen sitä, että saan olla yksin. Niin lataan akkuni ja jaksan taas olla muiden seurassa, niin omien lasteni kuin niiden perhekerhojen mammojenkin. Onneksi mä olen tässä vaiheessa elämää jo melko sinut itseni ja omien ominaispiirteideni kanssa, enkä suostu tuntemaan huonommuutta siitä, että mun äitiys on erilaista kuin jonkun toisen. Luotan siihen, että tällaisenakin olen just paras äiti just näille mun omille, maailman parhaimmille lapsilleni.

Onko siellä muita introverttejä äitejä? 

xoxo Nelli

16 kommenttia

  1. Olipa ihanaa lukea tätä tekstiä. Ihan kuin mun näppäimistöltä! :) Meillä on tosin vain yksi lapsi, mutta tuo seitsenkuinen vauva on kyllä riittämiin iholla. Joinakin päivinä odotan kuin kuuta nousevaa, että mies tulisi töistä ja mä saan vähän hengähtää! Vaikka toisaalta taas olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten luonnolliselta vauvan hoivaaminen on tuntunut. Pelkäsin etukäteen vähän, etten jaksaisikaan!
    Tuossa vielä linkki mun tekstiin aiheesta, jos haluat käydä lukemassa - kirjoitin siitä just muutama päivä sitten: https://suutarinlapsilla.com/enaa-ei-ole-huono-omatunto/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä se vauvakin vie veronsa, vaikka ei vielä puhu ja vaikka olisi kuinka leppoisa tapaus muuten. Vauvat on ihania mutta se että joku on koko ajan iholla ja niin kiinni muutenkin, niin on välillä kyllä henkisesti uuvuttavaa! Kiitos linkistä, täytyy ehdottomasti käydä lukemassa sunkin postaus :)

      Poista
  2. Kuulostais siltä, että oot erityisherkkä. Tajusin ite n. 3 vuotta sitten omistavani itse tämän piirteen ja voin allekirjoittaa sun tekstistä paljon. Onneksi meillä esikoinen myös rauhallinen, toinen tulossa, niin saa nähdä mitä sieltä sitten tulee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä olen myös miettinyt mutta itsensä diagnosointi on välillä vaikeaa, kun on vaan jo niin tottunut olemaan "tällainen" :) Rauhallinen lapsi kyllä varmasti auttaa jonkin verran jaksamisessa!

      Poista
  3. Samaistun! Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että että uuvun, kun poikani (ja mieheni) on niin energinen ja äänekäs, ja monesti mietin, että tarvitsisin vain hetken hiljaisuutta ja omaa aikaa. Tuntuu itsekkäältä vaatia omaa aikaa.

    Ennen poikaa vietin todella paljon aikaa itsekseni, ja en edes tajunnut, kuinka paljon sitä voi kaivata, kun sen menettää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se ole lainkaan itsekästä! Kumma kyllä itse en ole juuri huonoa omaatuntoa siitä tuntenut, koska ajattelen että sillä tavalla jaksan sitten olla parempi äiti, kun saan säännölllisesti ladata akkujani rauhassa. Älä säkään ole turhan ankara itsellesi <3

      Poista
  4. Täällä myös yksi introvertti ja erityisherkkä äiti, esikoinen 1v 10kk ja la 12/17. Sitä paremmin mitä nyt äitiyden myötä olen tiedostanut nämä itsessäni, olen myös sinut niiden ja itseni kanssa. Minulle oli todella suuri oivallus ja helpotus ymmärtää, ettei minun tarvitse olla niin kuin muut, vaan on ihan ok haluta myös sitä omaa rauhaa ja etäisyyttä muista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä niin totta! Ei pitäisi verrata itseään muihin, kaikki me ollaan erilaisia ja kuitenkin aivan hyviä äitejä omillemme <3

      Poista
  5. Tutuilta kuulostavat monet asiat sun tekstissä. Mä luulen, että äitiyden myötä nämä piirteet on ainakin itsellä nousseet enemmän esiin, kun niitä yksinäisä hetkiä ei tosiaan päivässä saa hirveästi viettää. Äidiksi tullessa vauva on aluksi todella paljon ihan fyysisesti iholla kiinni ja sitten myöhemmin taapero vaatii paljon huomiota, ääntä ja toimintaa riittää. Mutta meitä on moneksi, ja jokainen on omalla tavallaan varmasti just se paras äiti omille lapsilleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, äitiys on tavallaan vahvistanut tätä koska enää se oma aika ja mahdollisuus hiljentymiseen ei ole enää nii itsestäänselvä juttu. Monesti asioiden tärkeyden ymmärtää kunnolla vasta sitten kun ne menettää :)

      Poista
  6. Täällä myös!�� Rakastan myös seuraa ja pidän siitä, että arjessa on touhua ja meininkiä. Kaipaan kuitenkin usein sitä omaa hetkeä ja omia ajatuksia. Voi kuinka ihanaa on esimerkiksi olla saunassa ihan itsekseen.
    Itse kärsin näissä tilanteissa päänsärystä, joka tekee olosta väsyneen. Pitäisi vain oppia ottamaan sitä omaa aikaa enemmän.
    Mama ja 2v poika ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sauna on kyllä tosi hyvä arjen pakopaikka <3 Mulle myös häly ja jatkuva touhu tuntuu ihan fyysisinä oireina, siksi oma aika ja lepääminen on niin tärkeää.

      Poista
  7. Minäkin olen erityisherkkä introvertti ja kahden pojan (7/14) ja (5/17) äiti. Vanhempi poikani on vilkas, touhukas ja kaipaa jatkuvasti toimintaa ja puhua pälpättää koko ajan. Laitoinkin pojan päiväkotiin, kun hän oli kaksi vuotta ja sain vihdoin omaa aikaa. Vasta silloin tajusin, kuinka kovasti olin tarvinnut hengähdystaukoa omasta pojastani. Rakastan myös omia poikiani ylitse kaiken ja tunnenkin välillä huonoa omaatuntoa siitä, että vanhempi poikani on osaviikkohoidossa. Mutta olen parempi äiti, kun saan myös omaa aikaa. Vauva on toistaiseksi ollut hyvin rauhallinen ja on ihanaa tutustua häneen rauhassa, kun isompi on päiväkodissa, eikä vie aina kaikkea huomiota. Tykkään myös käydä perhekerhoissa yms. sosiaalisissa tilanteissa, mutta huomaan usein tällaisen jälkeen, että päätäni särkee ja tarvitsisin sitten aikaa vain itsekseni (mikä ei useinkaan ole mahdollista). Minä olen hyväksynyt tämän piirteen itsessäni vasta lasten myötä. Ihanaa, kun tästä asiasta puhutaan. Pidän blogistasi paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Ihanaa, että olet osannut ja uskaltanut ottaa omaa aikaa itsellesi. Kuulostaa siltä, että osapäivähoito on hyvä ratkaisu teille kummallekin: touhukas lapsesi saa siellä mielekästä puuhaa ja sinä viettää rauhallisempaa aikaa vauvan kanssa. Meillä vähän sama juttu nyt, kun Luka aloitti kerhon kahdesti viikossa.

      Poista
  8. Olipa silmiä avaava teksti. Harvoin tajuaa itsestään jotain näin selkeää. Olen jotenkin olettanut olevani ekstrovertti edelleen koska sitä nuoruudessani olin. Kiitos tekstistä!

    VastaaPoista

© Kochanie • Theme by Maira G.