Taas äiti valvoo


Kukahan asettaisi äidillekin tiukat nukkumaanmenoajat? Kello on 22.46 kun istun alas naputtelemaan tätä tekstiä. Talo on hiljainen. Kamil ei ole vielä tullut töistä, molemmat lapset nukkuvat - vain minä ja ajatukseni olemme valveilla. Kun mies sitten lopulta hieman ennen puoltayötä saapuu kotiin, kysyy hän - jälleen kerran - miksi en taaskaan ole vielä nukkumassa. Niin, miksi en? Vaikka tiedän, että aamulla on taas vaikea saada silmiä auki.

Meidän päivät ovat hektisiä ja touhua täynnä. Usein olen illat yksin lasten kanssa. Ensin laitan Lukan nukkumaan 20.30-21, heti sen perään alkaa Taikan iltapuuhat. Vauva on yleensä unessa viimeistään kello 22 ja silloin, vihdoin, alkaa minun oma aikani. Hiivin pois hiljaisesta makuuhuoneesta, josta kuuluu vain vauvan rauhallinen tuhina, ja tuntuu kuin jokin raskas viitta tippuisi harteilta. Sellainen viitta, joka aamulla vielä on kevyt, mutta muuttuu päivän mittaan painavammaksi ja painavammaksi, kaikesta siitä vastuusta, melusta ja muistettavista asioista. Usein tuntuu, että kun lapset ovat vihdoin yöunilla, on se päivän ensimmäinen hetki, kun kukaan ei vaadi minulta mitään ja päänsisäinen kaaos alkaa viimein tasaantua. 

Mulla on kahdenlaisia yksinäisiä iltoja. Toisinaan olen niin poikki päivästä, etten kertakaikkiaan jaksa enää mitään. Silloin saatan huomata, että yhtäkkiä on mennyt jo pari tuntia netflixin parissa tai somea selaten. Toisaalta niin turhaa ajanhukkaa, toisaalta niin tarpeellista aivojennollausta. Onneksi toisinaan olen iltaisin myös tehokas. Teen blogijuttuja tai muita usein vähän luovuutta vaativia projekteja ja nautin siitä tunteesta, kun olen taas jotain muutakin kuin jonkun äiti. Sillä vaikka se onkin juuri nyt kaikkein tärkein tehtäväni, niin ei silti kuitenkaan kaikki mitä olen. Ilman näitä hetkiä se saattaisi helposti unohtua ja olisi helppoa hautautua vain sen äitiyden alle.

Useina päivinä se myöhäinen, yksinäinen iltapala on päivän ainoa ateria, jonka saan syödä rauhassa pöydän ääressä istuen, ilman sylissä hytkyteltävää vauvaa tai jatkuvasti höpisevää taaperoa. Usein se teekuppi on ainoa, jonka ehtii juoda kuumana. Yleensä nämä illat, kun lapset nukkuvat, ovat niitä hetkiä kun voin olla itsekäs ja huolehtia vain itsestäni, kun muuten koko päivä on muiden tarpeista huolehtimista. Ne ovat hetkiä, kun ehdin ajatella muutakin kuin ruoka-aikoja, vaipanvaihtoja, duplopalikoita ja miten millekin säälle pukeudutaan. Ne ovat hetkiä, jolloin ehtii oikeasti hengittää syvään eikä kukaan tarvitse minua.

Olen luonteeltani sosiaalinen introvertti. Pidän kyllä kavereiden näkemisestä, leikkitreffien järjestämisestä taaperolle ja uusiin ihmisiin tutustumisesta. Mutta pidän (ei - rakastan) olla myös yksin. Se on minun polttoainettani. Ja tarkoitan siis ihan täysin yksin olemista. Kun ei tarvitse puhua kenellekään eikä kuunnella ketään, saa vain olla omissa ajatuksissaan ja puuhailla omia juttujaan. Sitä minä tarvitsen jaksaakseni tätä hektistä pikkulapsiarkea, usein enemmän kuin yhdeksän tunnin yöuniakaan. Toki musta tuntuu useimmiten siltä, että olen kärsinyt kroonisesta univajeesta viimeiset pari vuotta, mutta olen silti valmis ennemmin nipistämään niistä yöunista kuin omasta ajastani. Myös parisuhdeaika vie voiton aikaisin nukkumaan menemisistä, sillä jos Kamil ei ole töissä iltaa niin silloin tuo kello 22 on usein päivän ensimmäinen hetki, kun meillä on aikaa ihan vain toisillemme, ilman näitä kahta pikkuihmistä. En kestäisi sitä, jos arki olisi aina vain pelkkää lasten- ja kodinhoitoa sekä pakollista nukkumista, jotta jaksaa sitä kaikkea. Minä tarvitsen enemmän myös sitä omaa aikaa ja parisuhdeaikaa, jotta jaksan.

Ennen Taikan syntymää omaa aikaa oli paljon helpommin saatavilla päivisinkin. Luka nukkui (ja nukkuu edelleen) 2-3 tunnin päiväunet, mikä tuntui silloin ruhtinaallisen pitkältä ajalta saada aikaa itselleen ja pieni tauko puuhakkaaseen päivään taaperon kanssa. Nykyään Lukan nukkuessa aika menee sitten Taikan kanssa, sillä hän harvoin nukkuu samaan aikaan - tai ainakaan kovin pitkään kerrallaan. Aikana ennen Taikaa pääsin toki paljon helpommin muutenkin omiin juttuihini, sillä Luka ei ole enää aikoihin ollut niin kiinni pelkästään minussa, vaan pärjää aivan yhtä hyvin isänsäkin kanssa. Mä en ole vielä ollut Taikasta erossa kuin kampaamokäynnin verran, eikä mulla ole siihen vielä tarvettakaan. Olen asennoitunut siihen, että tämä vuosi menee pitkälti näin eikä mulla ole nyt kiirettä mihinkään. Tämä on luultavasti meidän viimeinen vauvavuosi ja ensi syksynä alkaa opiskelut, päiväkodit ja muut. Haluan olla lasteni kanssa nyt, kun siihen on vielä tämä ihana ja ainutlaatuinen (vaikka välillä raskaskin) mahdollisuus. Mä en ole marttyyriäiti, joka valittaa oman ajan puutteesta, sillä juuri nyt tämä on mun valintani. Tiedän, että jos jossain vaiheessa haluan aloittaa jonkin kodin ulkopuolisen harrastuksen, niin me saadaan se kyllä järjestymään ja Kamil kannustaa mua siihen jo nyt. Juuri nyt teen kuitenkin kaikkein mieluiten asioita lasten kanssa ja perheenä, ja otan sen oman aikani ennen kaikkea näistä illan viimeisistä tunneista. 

Miten teillä? Moneltako siellä mennään nukkumaan?

xoxo Nelli

2 kommenttia

  1. Ihan kuin kirjoittaisit mun elämästä! Meillä on lapset syntyneet 8/15 ja 4/17 ja päivät on hektisiä. Nyt juuri on harvinainen hetki ja molemmat päiväunilla samaan aikaan! Mutta muuten päivät menee lasten kanssa ja illalla siinä klo 21-22 alkaa mun oma aika. Usein nukkumaan pääsee vasta puolen yön aikaan ja unta kertyy vajaa 8 tuntia usealla herätyksellä. Ja silti mä valvon, koska tarvin edes sen yhden rauhallisen aterian ja pienen hetken vain itseni kanssa, jotta jaksan päivät. (Ja tässä kun kirjotin tätä niin taapero heräs nukuttuaan vaan 40 min et se siitä omasta ajasta 😁 😔 )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se oma aika on vaan niin tärkeää, vaikka sitten niiden yöunien kustannuksella! Ei tätä muuten jaksaisi. Kunpa lapset nukkuisi aina samaan aikaan ne päikkärit, helpottaisi kummasti :D

      Poista

© Kochanie • Theme by Maira G.