Koulun alku ahdistaa


Olen yleensä aika positiivinen tyyppi ja pyrin elämään tässä hetkessä. En halua stressata liikaa tulevaa ja muutenkin ajattelen yleensä niin, että asioilla on tapana järjestyä. Että ne ikäviltä tai pelottaviltakin tuntuvat asiat usein kuitenkin kääntyvät parhain päin. Mutta nyt, nyt mua stressaa, ahdistaa ja vähän pelottaakin jo valmiiksi sellaiset asiat, joihin on vielä vuosi aikaa. Kokonainen vuosi ja meinaan nyt jo välillä menettää yöuneni sitä miettiessäni.

Hain viime syksyn hauissa kouluun ja sain opiskelupaikan sairaanhoitajakoulutuksesta. Olen nyt äitiysloman ja vanhempainvapaan vuoksi lykännyt koulun alkua sen minkä pystyn, mutta syksyllä 2018 verukkeet on käytetty ja kouluun on pakko mennä. No, kuulostaa ehkä vähän dramaattisesti ilmaistulta, koska olen oikeasti kuitenkin myös tosi innoissani koulupaikasta ja tulevista opinnoista! Tuntuu, että tuo ala on oikea, olen kiinnostunut ja motivoitunut ja lisäksi tuntuu kivalta saada elämäänsä sitten jotain toisenlaista sisältöä näiden kotiäitivuosien jälkeen. Ei siis ole kyse siitä, ettenkö haluaisi mennä kouluun, sillä todellakin haluan. Mutta jotenkin silti tuntuu vähän myös siltä, etten olisi ihan vielä kuitenkaan valmis. 

Luka tulee olemaan ensi syksynä jo 3-vuotias enkä ole hänestä huolissani. Hän aloittaa pian kerhonkin ja se tulee olemaan hyvää harjoitusta tulevaa päiväkotiuraa varten. Mutta Taika! Mun pieni Taikani, kenties viimeinen vauvani. Huomaan taas, kuten olen huomannut jo monta kertaa aiemminkin, että Taikan kanssa mun napanuora on paljon lyhyempi ja haluaisin pitää hänet pienenä mahdollisimman pitkään. Ensi elokuussa Taikalla on ikää vuosi ja neljä kuukautta, ja se tuntuu musta kamalan pieneltä. Tiedän, että tosi moni lapsi on mennyt hoitoon paljon aikaisemminkin ja pärjännyt hyvin, mutta ei ne muiden positiiviset kokemukset kuitenkaan paljon auta, kun oma olo on tämä. Eikä kyse loppupeleissä taida edes olla niinkään siitä, ettenkö uskoisi lapseni pärjäävän, vaan ennemminkin siitä olenko minä itse vielä valmis siihen. Päästämään irti. 

Vaikka kotiäitinä oleminen on usein myös todella rankkaa ja väsyttävää, niin silti olen ollut äärettömän onnellinen siitä, että olen saanut olla Lukan kanssa kotona näin pitkään. Tavallaan musta tuntuu surulliselta, etten saa tarjota samanlaista rauhallista varhaislapsuutta Taikalle enkä kokea hänen kanssaan samanlaisia asioita. Lempeitä aamuja, spontaaneja suunnitelmia ja suunnitelmattomuutta. Kun mä ajattelen tulevaa syksyä ja opiskeluja yhdistettynä perhe-elämään, niin näen sen vain kamalana kiireenä, stressinä ja läpystä vaihtoon - meininkinä. Pelkään, että menetän jotain tosi oleellista mun lasteni lapsuudesta, kun opiskelut tulee kuitenkin viemään niin paljon aikaa. Työssäkäyvälle usein riittää se työpaikalla vietetty aika, mutta opiskelijalla on tentteihin luvut, projektit ja esseet "vapaa-ajallakin". Pelkään, että perfektionistina ajan itseni loppuun enkä nauti pian enää mistään.

Mutta niin - tuntuu ehkä kuitenkin tyhmältä ahdistua asiasta niin valtavasti jo nyt, kun mulla on kuitenkin vielä kokonainen vuosi aikaa olla lasten kanssa kotona. Tiedän, että se tulee menemään hurjan nopeasti, mutta sitä suuremmalla syyllä pitäisi nyt vain elää hetkessä ja nauttia siitä niin kauan kuin voi. Sitä paitsi, ehkä mun ajatukset on kuitenkin ihan toisenlaiset sitten vuoden päästä; silloin olen ollut kotiäitinä jo kolme vuotta, joten ehkä silloin musta ihan aidosti jo tuntuukin siltä, että on aika mennä elämässä eteenpäin kohti uusia haasteita. Kuka sen tietää, miltä vuoden päästä tuntuu ja siksi ei pitäisi miettiä sitä liikaa nyt. En vain oikein tiedä, millä karistaisin nämä kaikki synkät ajatukset pois päästäni ja saisin tilalle vain kaikki ne valoisat puolet. Sillä niitäkin on! Nyt tämä tunne vain on niin voimakas että se tuntuu välillä ihan musertavalta. Minkälaisia kokemuksia teillä on opiskelujen ja perhe-elämän yhdistämisestä?

xoxo Nelli

6 kommenttia

  1. Olipa mielenkiintoista lukea tämä! Sain juuri tietää pääseväni opiskelemaan maisteriohjelmaan, ja pikku N on vasta 2kk ikäinen. Stressaa ja ahdistaa, vaikka toisaalta olen onneni kukkoloilla. Aion suorittaa lähinä tentteinä ja esseinä kursseja enismmäisen vuoden. Ensi kesänä palaan töihin (osa-aikaisena toivottavasti) ja jatkan samalla opintoja. Nyt teen myös vuoden aikana noin 1pv/kk töitä kotoota. Tsemppiä teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että sulla on tuollainen mahdollisuus opintojen suorittamiseen! :) Tsemppiä teillekin! Ristiriitaistahan tämä on, kun toisaalta on tosi innostunut opiskeluista mutta toisaalta se ahdistaa tosi paljon.

      Poista
  2. Itse aloitin sairaanhoitaja-opintoni kun esikoisemme oli 8,5kk ja kahden lukuvuoden jälkeen syntyi toinen lapsi. Olin vuoden kotona, puoli vuotta koulussa, syntyi kuopuksemme ja nyt hän on vain 7kk kun olen jatkamassa jälleen opintojani. Koska opiskelija-oikeusaikani uhkaa loppua .. 😐 rankkaa on välillä ollut ja juuri tuo tehtävien teko omalla ajalla on ollut suunniteltava hyvin. Toisaalta olen aina nauttinut opintojen eteenpäin viemisestä, mutta en silti voi suositella kenellekään lastensaannin ja AMK opintojen yhdistämistä 😄. Anyway:älä vielä mieti, nauti nyt vauvavuodesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, no voin kuvitella että on ollut rankkaa! Tsemppiä sulle loppuopintoihin :)

      Poista
  3. Voi, kun osaisikin nauttia hetkestä, ja siirtää huolet ja ensi syksyn asiat odottelemaan ensi syksyä! Minulla ei ole mitään taikakeinoa, mutta toivon, että pystyt nauttimaan tästä hetkestä :)

    VastaaPoista

© Kochanie • Theme by Maira G.