4kk neuvolakuulumisia, vauhtia ja hulinointia(ko?)

  • Ei kommentteja
  • torstai 17. elokuuta 2017


Kirjoittelin viime perjantaina neidin 4 kuukauden kuulumisia ja tuntuu, että heti tekstin julkaisemisen jälkeen on tapahtunut taas vaikka mitä. Silloin kirjoitin esimerkiksi näin: "Vatsallaan ollessaan Taika osaa liikkua kellonviisarina ympäri hitaasti mutta varmasti, sekä pääsee jo jonkun verran eteenpäinkin." No, hetipä sitten samana iltana tyttö laittoikin vauhtivaihteen päälle ja nyt mennään välillä jo aika kovaa. Kun vauvan laskee hetkeksi lattialle, niin koskaan ei voi olla varma, mistä pikkutyypin seuraavaksi löytää - mutta ei ainakaan samasta paikasta ja asennosta, kuin mihin tämän jätti! Taika ryömii/hinaa itseään jonkun verran eteenpäin, mutta sen lisäksi hän on nyt keksinyt, että peruuttamalla pääsee paremmin. Sillä tavalla mennäänkin jo pitkiä matkoja. Yhtenäkin päivänä Taika oli matkustanut olohuoneesta meidän makkariin parin metrin matkan ja ylittänyt pienen kynnyksenkin. Aika hurjaa, kun en kyllä yhtään ole vielä valmis siihen, että mun pikkuvauvani on muka jo näin iso! Perjantaista lähtien Taika on myös alkanut laittaa jalkoja koukkuun konttausasentoon sekä menee vatsallaan ollessaan siihen sellaiseen hauskaa lentokoneasentoon, jossa kaikki kädet ja jalat ovat ilmassa. Saa nähdä, milloin tyttö ihan oikeasti konttaa, niin kova kiire hänellä nyt kyllä tuntuu olevan isoveljen perään!


Kävimme eilen myös Taikan 4kk-neuvolassa. Edellispostauksessa arvelin mitoiksi 6500g ja 63cm, mutta vähän metsään meni kumpikin veikkaus. Tässäpä siis neidin uusimmat mitat, suluissa 3kk ja syntymämitat:

Paino: 6775g (6065g - 3285g)
Pituus: 61,5cm (59,5cm - 48cm)
Päänympärys: 39,3cm (38,1cm - 32,5cm)

Hyvin siis kuitenkin kasvaa edelleen. Neuvolakäynti oli aika nopeasti ohi, sillä mitään ihmeempiä siellä ei tehty eikä meilläkään sen kummempia huolia tai murheita tytön kanssa ole. 4kk-neuvolaan kuuluu myös lääkärin vastaanotto, josta mulle jäikin nyt tosi kiva mieli. Jo kolmen kuukauden neuvolakäynnillä meille oltiin puhuttu kiinteiden aloittamisesta ja mielestäni vähän turhan tuputtavaan sävyyn patistettu siihen, että "uusien suositusten mukaan" kiinteät kannattaisi aloittaa jo neljän kuukauden iässä. Nytkin olin siis varautunut perustelemaan haluani täysimettää puolivuotiaaksi, jos se vain on mahdollista. Mutta ennen kuin ehdin edes suutani aukaista, sanoi lääkäri jo, ettei niiden kiinteiden aloittamisella ole vielä mikään kiire ja että hänenkin mielestään neuvolassa usein vähän liikaa suositellaan aloittamaan niitä kovin aikaisin. Kyseessähän on kuitenkin suositus, jonka mukaan kiinteät tulisi aloittaa neljän ja kuuden kuukauden välillä, eikä just silloin neljän kuukauden iässä. Mun mielestäni ainakin se kiinteiden aloitus on ihan vauva- ja tapauskohtaista enkä meidän kohdalla koe, että siihen tosiaan olisi vielä yhtään mikään kiire. Vauva kasvaa tosi hyvin pelkällä rintamaidolla, imetys on ihanaa ja helppoa, eikä vauva ole osoittanut erityistä kiinnostusta meidän ruokailuja kohtaan. Näin siis mennään hyvillä mielin vielä jatkossakin!


Nelikuisen vauvan elämässä tapahtuu paljon. Aivot ja motoriset taidot kehittyvät suurin harppauksin ja unikin muuttuu vauvan unesta enemmän aikuisen unirytmin kaltaiseksi. Monesti sanotaan, että neljän kuukauden hulinoissa vauvan nukkuminen, niin päivisin kuin öisinkin, muuttuu levottomammaksi. En ole Taikan kanssa aiempia hulinavaiheita pistänyt merkille, mutta nyt tuntuu siltä, että tällaista neljän kuukauden hulinaa on alkanut rantautua meillekin. Ei vielä missään katastrofaalisissa mittasuhteissa (koputan puuta), mutta kuitenkin niin, että eroa entiseen on alkanut huomata. Välillä on vaikea malttaa nukkua, kun kääntymistä ja liikkumista pitäisi harjoitella öisinkin. Taika nukahtaa tissille yleensä hyvin, mutta muuten ei oikein millään, ja lisäksi hän havahtuu unesta hereille paljon aiempaa helpommin. Luin tämän johtuvan siitä, että nyt vauva ei enää pääse syvään uneen yhtä helposti ja nopeasti kuin ennen. Viikonloppuna pari yötä oli myös sillä tavalla aiempaa levottomampia, että silloin Taika heräili varsinkin aamuyöstä useita kertoja syömään eikä sitten enää nukahtanutkaan uudelleen yhtä helposti kuin ennen. Nyt sitten taas pari viime yötä on mennyt hyvin kuten ennenkin, esimerkiksi eilen Taika meni nukkumaan hieman yhdeksän jälkeen illalla, heräsi ensimmäisen kerran syömään vasta seitsemältä, ja senkin jälkeen jatkoi uniaan vielä melkein kymmeneen! Taikahan on siis aina ollut tosi hyvä nukkumaan öisin enkä olisikaan yhtään valmis luopumaan näistä meidän hyvistä yöunista. Jännityksellä siis katsotaan, mitä tuleman pitää jatkossa, tuntuu nimittäin että näistä neljän kuukauden hulinoista saa aina kuulla pelkästään vain kauhutarinoita! 

Minkälaisia hulinoita teillä on ollut tässä iässä?

xoxo Nelli
Ei kommentteja

Isomummulassa

  • 4 kommenttia
  • maanantai 14. elokuuta 2017






Takana on ihana ja rentouttava viikonloppu omassa mummulassani, eli lasten isoisovanhemmilla. Välissä on 300 kilometriä ja nähtyä tulee ihan liian harvoin. Ihan hävettääkin, että viimeksi kävimme Pohjanmaalla yli kaksi vuotta sitten, silloin kun odotin vielä Lukaa. Niin, aina sitä on muka jotain, ettei pääse tai ehdi. Minun isovanhempani ovat jo yhdeksänkymppisiä, joten hekään eivät enää jaksa tänne Tampereelle ajella. Olinkin odottanut tätä reissua jo kovasti; tuota tuttua paikkaa, johon liittyy niin monia rakkaita muistoja lapsuudesta sekä tietenkin sitä, että pääsisin viettämään aikaa rakkaiden isovanhempieni kanssa. Ja että hekin vihdoin saisivat vihdoin viettää aikaa minun lasteni kanssa ja nähdä, kuinka mahtavia tyyppejä he ovatkaan. Oli vaikea uskoa, ettei Luka ollut aiemmin isoisovanhempiaan tavannut (omia nimiäisiään lukuunottamatta), sillä niin tuttavallinen hän oli heti, ihan kuin he olisivatkin tunteneet aina. Viikonlopuin hoetuin sana oli ehdottomasti mummu. Ja vielä tänäänkin on vähän väliä kyselty mummun perään, vaikka kotiin tulimme jo eilen.






Mummulassa aina tuntuu, että aika pysähtyy. Tuntuu, että kaikki on ihan samanlaista kuin kaksikymmentä vuotta sitten - ja se on hyvä. Tuttu tuoksu ja muuttumattomat huoneet. Metsäpolut, rauha ja se, kun ei ole mitään tekemistä. Ja sekin on pelkästään hyvä asia. Nettiyhteys ei meinaa toimia ja me istumme vuosien mittaan ihaniksi pehmeentyneillä nojatuoleilla raukeina, aika kuluu hitaasti mutta emme tylsisty. Katselemme sivusilmällä yleisurheilua, viihdymme saunassa pitkään ja Luka leikkii niillä samoilla leluilla, joilla minäkin lapsena. Mummun tekemä ruoka on aina yhtä hyvää. Joka kerta lähtiessä on pala vähän kurkussa - milloinkohan nähdään taas? Haluaisin, että näitä hetkiä ehdittäisiin saamaan vielä monen monta ja että lapseni oppisivat myös tuntemaan nuo kaksi minulle niin rakasta ihmistä.

Luka teki nukkumisennätyksensä ja nukkui lauantaiaamuna melkein yhteentoista. Niin, jotain taikaa tuossa paikassa on.

xoxo Nelli
4 kommenttia

Taika 4kk

  • 10 kommenttia
  • perjantai 11. elokuuta 2017


Taas on aihetta juhlaan, sillä tänään Taika täyttää neljä kuukautta. Kun katson edellistä kuukausipostausta, niin tuntuu että vauva on kasvanut taas ihan hirveästi - ja kyllä, olen edelleen vahvasti myös sitä mieltä, että aika kuluu ihan liian nopeasti. Ja aika vahvasti olen myös yhä täällä vauvakuplassani. Päivittäin ihastelen Taikan ihanuutta, hän on vain niin hurmaava tyyppi. Mun pieni aurinko.

Mittoja ei vielä ole, sillä meillä on 4kk-neuvola vasta ensi viikolla. Niitä kuulumisia siis luvassa vasta jälkijunassa. Tällä hetkellä Taikalla on kuitenkin vaatteissa eniten käytössä koot 62 ja 68. Muutama 56 bodykin mahtuisi vielä, mutta olen niitä nyt jo laitellut pois kirppispinoon. Niin, ja onhan noita jokunen 68/74-kokoinen bodykin jo käytössä, hieman siis merkistä riippuu mikä koko on paras. Kolmen kuukauden iässä neidin mitat olivat 6065g ja 59,5cm, joten villinä veikkauksena voisin arvella niiden olevan nyt n. 6500g ja 63cm. Katsotaan, kuinka oikeaan osun!

Luonteeltaan kuvailisin Taikaa edelleen iloiseksi ja hyväntuuliseksi seuranaiseksi. Hän on utelias, tarkkaavainen ja melko perustyytyväinen vauva. Aika äkkipikainenkin ja ilmoittaa vahvasti, jos jokin asia ei ole niin kuin hänen mielestään pitäisi. Taika ei vielä mielestäni vierasta, mutta tunnistaa selkeästi jo tutut ihmiset ja katselee usein oudompia kasvoja ensin hieman varautuneesti. Pian tosin heillekin jo hymyillään sitä maailman valloittavinta hymyä.


Syö edelleen pelkästään äidinmaitoa täysimetyksellä. Vaikka 3kk-neuvolassa meitä kehotettiin uusien suositusten (?) valossa aloittamaan kiinteiden maistelu neljän kuukauden iässä, niin ei minulla ole vielä mikään kiire asian suhteen. Taika "istuu" useimmiten meidän ruokaillessa saman pöydän ääressä Tripp Trappin newborn-setissään (tai sylissä), mutta en ole huomannut hänen osoittavan minkäänlaista kiinnostusta meidän ruokailua kohtaan. Hän ei muutenkaan vielä kamalasti esimerkiksi vie tavaroita suuhunsa, vaikka niihin osaakin kädellä tarttua. En itsekään vielä oikein välitä aloittaa kiinteitä, sillä imetys sujuu meillä niin hyvin ja on ihanan helppoa. Imetyskertoja en juuri laske, mutta päivisin Taika syö n. 2-3 tunnin välein ja öisin 0-1 kertaa. 

Nukkuu yöt hyvin ja edelleen nukumme perhepedissä. Nukahtaa yöunille viimeistään klo 22 ja herää ensimmäisen kerran syömään n. 5-6 aikaan aamulla. Tämän jälkeen yleensä nukkuu vielä helposti yhdeksäänkin asti. Aika ihanaa siis - luin juuri Lukan vastaavasta kuukausipostauksesta, että hän on yleensä herännyt aamuisin viimeistään seitsemältä. Usein tähän neljän kuukauden ikään kuuluu hulinavaihe, jota kauhulla odotan, sillä meidän yöt sujuu nyt niin täydellisesti etten haluaisi minkään muuttuvan! Sormet ristissä siis. Päivisin Taika nukkuu huonommin, sillä hän haluaisi lähinnä nukkua sylissä. Sylissä/kainalossa/kantoliinassa hän saattaa kyllä nukkua 2-3 tuntiakin, mutta pinnasängyssä jo puoli tuntiakin on saavutus. Ehkä pitäisi alkaa kokeilla enemmän vaunuihin nukuttamista jos niissä nukkuisi pidempää pätkää, mutta neiti vihaa vaunuissa oloa, niin en yleensä sitten jaksa sitä karjuntaa ennen nukahtamista.


Liikkuu jo paljon! Taika oppi kääntymää selältä vatsalleen kaksi viikkoa sitten eikä nykyään enää muuta tekisikään. Se on aina niin liikkistä, miten näitä uusia taitoja on sitten treenattava KOKO AJAN, kun ne kerran oppii. Lempipaikka kääntymiselle on tietysti (ja raivostuttavasti) hoitopöydällä. Vatsallaan ollessaan Taika osaa liikkua kellonviisarina ympäri hitaasti mutta varmasti, sekä pääsee jo jonkun verran eteenpäinkin. Lisäksi hän yrittää todella kovasti punkea istumaan ollessaan sylissä tai Tripp Trappin sitterissä. Kova kiire hänellä tuntuu oleva kaiken suhteen, niin kuin on ollut jo syntymästä alkaen.

Osaa jutella jo vaikka minkälaisin äännähdyksin. Tarttuu esineisiin, mutta ei vielä juuri vie niitä suuhunsa - omat nyrkit sen sijaan vähän liiankin usein löytävät tiensä suuhun. Katselee mielellään kasvoja ja omaa peilikuvaansa ja nauraa sille. Osaa siis kohdistaa katseensa hyvin. Sitterin lelukaari kiinnostaa Taikaa kovasti ja sillä hän osaa kivasti leikkiäkin, palloja tarkasti ja keskittyneesti pyöritellen, mutta muut lelut eivät vielä toistaiseksi ole juuri tuntuneet kiinnostavan.


Tykkää kovasti lentokoneleikistä, eli siitä kun jompi kumpi vanhemmista makaa selällään jalat koukussa ja vauvaa heilutellaan jalkojen päällä ylös ja alas, puolelta toiselle. Se saa vauvan nauramaan joka kerta! Tykkää myös katsella värikkäitä kuvakirjoja ja erityisen mielellään seurailee Lukan touhuja. Taika viihtyy monesti pitkiäkin aikoja "yksikseen" lattialla, kun saa katsella isoveljen leikkejä.  Muutenkin Lukan läsnäolo tuntuu aina kirvoittavan melkeinpä ne leveimmät hymyt.

Inhoaa kovia, äkkinäisiä ääniä. Niitä on nyt välillä säikähdetty kovasti ja sitten oltu pitkään verisesti loukkaantuneita moisesta. Tuttikaan ei kuulu suosikkiasioihin, sitä hän ei ole koko pienen ikänsä aikana suostunut syömään ihan ensipäiviä lukuunottamatta. Viime aikoina olen koittanut tarjota tytölle tuttia uudestaan, jos se vaikka auttaisi vauvaa nukkumaan päivällä paremmin sekä rauhoittumaan autossa helpommin, mutta tutti vain syljetään aina yhtä määrätietoisesti pois suusta.


Muuta Kuten kuvistakin näkyy, niin Taika kuolaa tällä hetkellä ihan hirveästi ja kauhulla odotan, joko sieltä olisi ensimmäisiä hampaita tulossa. Toivottavasti ei ihan vielä - Lukalle tuli ensimmäinen hammas vasta 9kk iässä ja mun puolesta tämäkin saisi vielä vähän odottaa niiden kanssa. Nyt viikonloppuna meillä on muuten edessä Taikan ensimmäinen pidempi reissu, sillä lähdemme tänään omien isovanhempieni luokse Pohjanmaalle. Saa nähdä, miten pienen autovihaajan kanssa sujuu tuo n. 3 tunnin ajomatka! 

xoxo Nelli
10 kommenttia

Taas äiti valvoo

  • 2 kommenttia
  • torstai 10. elokuuta 2017


Kukahan asettaisi äidillekin tiukat nukkumaanmenoajat? Kello on 22.46 kun istun alas naputtelemaan tätä tekstiä. Talo on hiljainen. Kamil ei ole vielä tullut töistä, molemmat lapset nukkuvat - vain minä ja ajatukseni olemme valveilla. Kun mies sitten lopulta hieman ennen puoltayötä saapuu kotiin, kysyy hän - jälleen kerran - miksi en taaskaan ole vielä nukkumassa. Niin, miksi en? Vaikka tiedän, että aamulla on taas vaikea saada silmiä auki.

Meidän päivät ovat hektisiä ja touhua täynnä. Usein olen illat yksin lasten kanssa. Ensin laitan Lukan nukkumaan 20.30-21, heti sen perään alkaa Taikan iltapuuhat. Vauva on yleensä unessa viimeistään kello 22 ja silloin, vihdoin, alkaa minun oma aikani. Hiivin pois hiljaisesta makuuhuoneesta, josta kuuluu vain vauvan rauhallinen tuhina, ja tuntuu kuin jokin raskas viitta tippuisi harteilta. Sellainen viitta, joka aamulla vielä on kevyt, mutta muuttuu päivän mittaan painavammaksi ja painavammaksi, kaikesta siitä vastuusta, melusta ja muistettavista asioista. Usein tuntuu, että kun lapset ovat vihdoin yöunilla, on se päivän ensimmäinen hetki, kun kukaan ei vaadi minulta mitään ja päänsisäinen kaaos alkaa viimein tasaantua. 

Mulla on kahdenlaisia yksinäisiä iltoja. Toisinaan olen niin poikki päivästä, etten kertakaikkiaan jaksa enää mitään. Silloin saatan huomata, että yhtäkkiä on mennyt jo pari tuntia netflixin parissa tai somea selaten. Toisaalta niin turhaa ajanhukkaa, toisaalta niin tarpeellista aivojennollausta. Onneksi toisinaan olen iltaisin myös tehokas. Teen blogijuttuja tai muita usein vähän luovuutta vaativia projekteja ja nautin siitä tunteesta, kun olen taas jotain muutakin kuin jonkun äiti. Sillä vaikka se onkin juuri nyt kaikkein tärkein tehtäväni, niin ei silti kuitenkaan kaikki mitä olen. Ilman näitä hetkiä se saattaisi helposti unohtua ja olisi helppoa hautautua vain sen äitiyden alle.

Useina päivinä se myöhäinen, yksinäinen iltapala on päivän ainoa ateria, jonka saan syödä rauhassa pöydän ääressä istuen, ilman sylissä hytkyteltävää vauvaa tai jatkuvasti höpisevää taaperoa. Usein se teekuppi on ainoa, jonka ehtii juoda kuumana. Yleensä nämä illat, kun lapset nukkuvat, ovat niitä hetkiä kun voin olla itsekäs ja huolehtia vain itsestäni, kun muuten koko päivä on muiden tarpeista huolehtimista. Ne ovat hetkiä, kun ehdin ajatella muutakin kuin ruoka-aikoja, vaipanvaihtoja, duplopalikoita ja miten millekin säälle pukeudutaan. Ne ovat hetkiä, jolloin ehtii oikeasti hengittää syvään eikä kukaan tarvitse minua.

Olen luonteeltani sosiaalinen introvertti. Pidän kyllä kavereiden näkemisestä, leikkitreffien järjestämisestä taaperolle ja uusiin ihmisiin tutustumisesta. Mutta pidän (ei - rakastan) olla myös yksin. Se on minun polttoainettani. Ja tarkoitan siis ihan täysin yksin olemista. Kun ei tarvitse puhua kenellekään eikä kuunnella ketään, saa vain olla omissa ajatuksissaan ja puuhailla omia juttujaan. Sitä minä tarvitsen jaksaakseni tätä hektistä pikkulapsiarkea, usein enemmän kuin yhdeksän tunnin yöuniakaan. Toki musta tuntuu useimmiten siltä, että olen kärsinyt kroonisesta univajeesta viimeiset pari vuotta, mutta olen silti valmis ennemmin nipistämään niistä yöunista kuin omasta ajastani. Myös parisuhdeaika vie voiton aikaisin nukkumaan menemisistä, sillä jos Kamil ei ole töissä iltaa niin silloin tuo kello 22 on usein päivän ensimmäinen hetki, kun meillä on aikaa ihan vain toisillemme, ilman näitä kahta pikkuihmistä. En kestäisi sitä, jos arki olisi aina vain pelkkää lasten- ja kodinhoitoa sekä pakollista nukkumista, jotta jaksaa sitä kaikkea. Minä tarvitsen enemmän myös sitä omaa aikaa ja parisuhdeaikaa, jotta jaksan.

Ennen Taikan syntymää omaa aikaa oli paljon helpommin saatavilla päivisinkin. Luka nukkui (ja nukkuu edelleen) 2-3 tunnin päiväunet, mikä tuntui silloin ruhtinaallisen pitkältä ajalta saada aikaa itselleen ja pieni tauko puuhakkaaseen päivään taaperon kanssa. Nykyään Lukan nukkuessa aika menee sitten Taikan kanssa, sillä hän harvoin nukkuu samaan aikaan - tai ainakaan kovin pitkään kerrallaan. Aikana ennen Taikaa pääsin toki paljon helpommin muutenkin omiin juttuihini, sillä Luka ei ole enää aikoihin ollut niin kiinni pelkästään minussa, vaan pärjää aivan yhtä hyvin isänsäkin kanssa. Mä en ole vielä ollut Taikasta erossa kuin kampaamokäynnin verran, eikä mulla ole siihen vielä tarvettakaan. Olen asennoitunut siihen, että tämä vuosi menee pitkälti näin eikä mulla ole nyt kiirettä mihinkään. Tämä on luultavasti meidän viimeinen vauvavuosi ja ensi syksynä alkaa opiskelut, päiväkodit ja muut. Haluan olla lasteni kanssa nyt, kun siihen on vielä tämä ihana ja ainutlaatuinen (vaikka välillä raskaskin) mahdollisuus. Mä en ole marttyyriäiti, joka valittaa oman ajan puutteesta, sillä juuri nyt tämä on mun valintani. Tiedän, että jos jossain vaiheessa haluan aloittaa jonkin kodin ulkopuolisen harrastuksen, niin me saadaan se kyllä järjestymään ja Kamil kannustaa mua siihen jo nyt. Juuri nyt teen kuitenkin kaikkein mieluiten asioita lasten kanssa ja perheenä, ja otan sen oman aikani ennen kaikkea näistä illan viimeisistä tunneista. 

Miten teillä? Moneltako siellä mennään nukkumaan?

xoxo Nelli
2 kommenttia

Isi-vaihe ei hellitä

  • 2 kommenttia
  • tiistai 8. elokuuta 2017

Kirjoitin tammikuussa siitä, miten tärkeä isistä oli Lukalle tullut ja miten monissa tilanteissa taaperolle kelpasi vain isi. Nyt elellään elokuuta ja voin sanoa, ettei tuo "vaihe" tainnutkaan olla pelkkä vaihe, vaan jotain, joka on tullut jäädäkseen. Jossain vaiheessa kevättä isi-hulluus ehkä aavistuksen laantui, mutta Taikan synnyttyä räjähti se taas uudelleen käsiin. Aika usein tuntuu, että meidän talon kuulluin sana on "titi" eli Lukan kielellä isi. Tai oikeastaan se on "titi-titi-titi-titi-TITIII!".


Osasin kyllä aavistella, että uuden vauvan tulon myötä isi tulisi esikoiselle entistä tärkeämmäksi. Silti sen voimakkuus on vähän yllättänyt. Kamil oli Taikan synnyttyä kotona n. 7 viikkoa, mikä oli muutenkin suurta luksusta taaperolle, ja varmasti myös edesauttoi tämän isi-hulluuden kehittymistä. Vaikka olen Taikan syntymästä lähtien koittanut antaa mahdollisimman paljon huomiota myös Lukalle, niin totta kai sitä on kuitenkin ollut todella paljon kiinni vauvassa ja siten Luka on nyt väistämättäkin viettänyt enemmän aikaa isin kanssa. Kyllähän se "työnjako" tällä hetkellä menee useammin niin, että minä hoidan Taikaa ja Kamil taas on ottanut enemmän vastuuta Lukan jutuista. Pojilla onkin tosi paljon yhteisiä juttuja, joihin äiti ei tällä hetkellä yleensä edes pääse mukaan, vaikka haluaisikin. He käyvät pyöräilemässä, kiipeilemässä, uimassa, seikkailemassa metsässä ja mitä milloinkin, niitä "poikien juttuja". Kotona rakennetaan duploilla ja leikitään autoilla, lastenhuoneen ovi vedetään usein nenän edestä kiinni, jos äiti koittaa tulla häiritsemään läsnäolollaan.

Toki musta on - edelleen - ihanaa katsoa noita kahta yhdessä ja nähdä, kuinka lämmin ja läheinen suhde heillä on. Silti välillä raastaa sydäntä, kun taapero herää yöllä itkemään pahaa unta ja hätistää minut pois, kun yritän mennä lohduttamaan. Vain isi kelpaa. Ja jos öisin taapero kömpii meidän sänkyyn nukkumaan, niin kiipeää hän automaattisesti isin kainaloon eikä yritäkään tulla meidän väliimme. Isin perään itketään lukitun vessanoven takana ja hermostutaan jo siitä, kun isi käy viemässä roskat. Silloin, kun ollaan koko perhe kotona, on isi se Kaikkein Tärkein eikä tätä meinaa voida päästää silmistä ollenkaan. Välillä se on aika raskastakin (meille kaikille), kun edes Kamilin vapaapäivinä Luka ei voi kunnolla rentoutua vaan hän tuntuu koko ajan odottavan sitä, milloin isi taas lähtee töihin. On vähän nurinkurista, että monesti Kamilin ollessa kotona Luka on paljon kiukkuisempi, ja olen päätellyt sen johtuvan nimenomaan siitä, että hän pelkää isin taas lähtevän moneksi tunniksi pois. Vaikka aina kerrommekin Lukalle aamulla tai jo edellisenä iltana, että isi on koko päivän kotona, niin en tiedä kuinka hyvin 2-vuotias sitä ymmärtää. On sentään yksi asia, mihin äiti kelpaa paremmin: nukuttamiseen. Jos Kamil yrittää laittaa Lukan nukkumaan, saattaa siihen mennä vaikka kuinka kauan aikaa, sillä hän ei meinaa päästää isiä millään lähtemään huoneesta. Minun kanssa nukkumaanmeno taas on iltasatu, hyvänyön toivotukset ja that's it. Taapero ilmeisesti luottaa siihen, että äiti on aina täällä, mutta isin menemisistä ja tulemisista ei voi koskaan olla ihan varma. 

Toisaalta sitten taas, kun Kamil on töissä ja olen yksin lasten kanssa kotona, niin ei isin perään yleensä niin kauheasti kysellä, ja silloin äitikin on taas ihan kiva tyyppi. Meillä on hauskaa yhdessä ja puuhaillaan omia juttujamme - ei ehkä ihan niin hauskoja ja jännittäviä kuin isin kanssa, mutta niitä meidän omia kuitenkin. Taikakin viihtyy nykyään jo hyvin muuallakin kuin vain sylissä, mikä on helpottanut sitä, että pystyn paremmin taas leikkiä ja touhuta Lukankin kanssa. Noina hetkinä musta tuntuu, että kyllä se meidänkin erityislaatuinen suhteemme on vielä ihan tallella, vaikka se välillä meinaakin jäädä isirakkauden varjoon. Vaan kauankohan tätä isi-hulluutta oikein kestää? Miten teillä on mennyt uuden vauvan tultua taloon?

xoxo Nelli
2 kommenttia

10 randomia faktaa

  • 8 kommenttia
  • sunnuntai 6. elokuuta 2017

FitFatMama-blogin Tiina paljasti blogissaan hetki sitten 10 randomia faktaa itsestään, ja siitä inspiroituneena päätin nyt napata idean näin sunnuntain ratoksi tänne omaankin blogiin. Näitä on mun mielestä aina hauska lukea muiden blogeista ja ehkäpä tästä paljastuu nyt jotain uutta teillekin! Tässäpä siis kymmenen melko turhaa ja randomia faktaa minusta:


1. Inhoan maailman eniten haaleaa kahvia, tai edes sellaista "melko lämmintä". Kahvin pitää olla kuumaa! Lämmitän aina kahvimaidon mikrossa, ennen kuin kaadan kahvin siihen päälle. Välillä esimerkiksi kyläillessä inhottaa, kun näin ei "voi" tehdä, vaan pitää kaataa kylmää maitoa kahviin.

2. Nuorena haaveammattini oli toimittaja. Olen pienestä pitäen kirjoittanut tosi paljon; päiväkirjoja, tarinoita, novelleja, käsikirjoituksia jotka kaverini sitten piirsi sarjakuviksi... Ala- ja yläasteella mulla saattoi olla samaan aikaan reippaasti yli kymmenen kirjekaveria kerrallaan. Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin äidinkielestä ällän, esseeni otsikko oli "Kauniilla nuorella tytöllä on aina vaikeaa". 

3. Rakastan astian- ja pyykinpesukoneen ääntä. Parasta on nukkua silloin, kun jompi kumpi pauhaa taustalla. Siinä äänessä on mun mielestä jotain tosi kotoisaa ja rauhoittavaa.


4. En ole ikinä ollut festareilla, paitsi kerran päiväseltään Ankkarockissa. Ehkä vuonna 2010? Yksi suurimmista syistä festarittomuuteeni on se, että huussit ja puskapissat ahdistaa mua niin älyttömästi. Samasta syystä jännitän aina esimerkiksi pidemmälle vaellukselle lähtöä, vaikka muuten rakastankin luonnossa liikkua. 

5. Olin pienenä ihan järjetön koirahullu. Luin juuri jotain vanhoja päiväkirjojani, ja joinain vuosina en ole suurin piirtein mistään muusta kirjoittanutkaan kuin koirista ja koiranäyttelyistä, joissa kävin harva se viikonloppu. Tein listoja lempikoiraroduistani ja suunnittelin kovasti, minkärotuisia koiria tulisin sitten isona ottamaan. Nykyään en enää juuri välitä koirista, vaikka meiltä tuo yksi terrieri löytyykin. 

6. Oltiin pienenä veljeni kanssa myös kovia Smurffi-faneja. Aina pidemmillä automatkoilla hoilattiin yhdessä niitä Smurffi-biisejä, joihin osattiin suunnilleen kaikki sanat ulkoa. Vielä nykyäänkin muistan joistain ysärikappaleista vain ne Smurffi-sanoitukset, en oikeita lyriikoita...


7. En ole koskaan asunut yksin. Muutin pois kotoa vähän ennen kuin täytin 20; ensin asuin pari vuotta kahden kämppiksen kanssa Helsingissä. Sieltä muutin Belgiaan yhdeksän ihmisen kommuuniin. Belgiasta palattuani asuin kesän ystäväni kanssa tämän pienessä kaksiossa, jonka jälkeen muutin Kamilin luokse Puolaan, ja siitä lähtien olenkin asunut yhdessä Kamilin kanssa. 

8. En voi sietää makeita ruokia. Vihaan leipää, jossa on esimerkiksi kuivattuja karpaloita tai vaikka jotain itämaisia sweet & sour - juttuja. Bataattia siedän vain tietyissä ruuissa, koska yleensä sekin on mielestäni liian makeaa. Herkut on tietysti asia erikseen, mutta varsinaisissa ruuissa en tykkää mistään makeasta.

9. Esimerkiksi tietä neuvoessani joudun melkein aina piirtää kädellä ilmaan muistaakseni, kumpi on vasen ja kumpi oikea. Samoin lasken monet helpotkin laskutoimitukset sormilla. Turvaudun muutenkin monissa asioissa edelleen lapsuudessa opittuihin muistisääntöihin, kuten "harakka on harmaa - ei vaan varis".

10. Ennen Kamilin tapaamista en tiennyt Puolasta yhtään mitään. Muistan vieläkin kuinka nolona olin, kun Kamil ensitreffeillä kysyi, mitä tiedän Puolasta, eikä mulle tullut mieleen mitään muuta, kuin että se olisi jotenkin harmaa ja köyhä maa. Kuinka väärässä olinkaan! Puola on täynnä väriä, elämää, ääntä ja kauneutta - sekä mielenkiintoista historiaa. Alle puoli vuotta niistä ensitreffeistä asuinkin jo Puolassa, ja siitä vuoden päästä opiskelin Puolan kieltä ja kulttuuria yliopistossa.


Samaistutteko mihinkään?

xoxo Nelli
8 kommenttia

Arki kahden kanssa

  • torstai 3. elokuuta 2017


Olen ollut äiti kahdelle nyt melkein neljä kuukautta. Hassua, miten ääneen sanottuna se kuulostaa todella lyhyeltä ajalta, mutta oikeasti mun on vaikea enää edes muistaa millaista se oli, kun lapsia oli vain yksi. Multa kysytään aika usein, onko kahden lapsen kanssa raskasta ja jotenkin tunnutaan olettavan, että sen täytyykin olla aika kamalaa. Mun täytyy kuitenkin sanoa, että on tämä ollut paljon helpompaa, kuin mihin etukäteen olin varautunut. Ei tietenkään aina helppoa, mutta ei todellakaan mitään kamalaakaan. Raskasta, mutta ihanaa. Hermot riekaleiksi repivää, mutta palkitsevaa. Väsyttävää, mutta niin paljon takaisin antavaa. Lukan ollessa vähän reilun vuoden ikäinen, kotona oleminen alkoi jo hieman kyllästyttää, mutta nyt tämä kotiäiteily on taas aika jees.

Ennen Taikan syntymää pelkäsin ehkä eniten sitä, että jos me ei uuden vauvan myötä nukuta enää ikinä. Luka nukkui vauvana yöt tosi hyvin ja ajattelin, ettei samanlainen tuuri voi käydä toista kertaa, vaan että tätä toista varmasti joudutaan kanniskella kaiket yöt. Pelkäsin koliikkia ja refluksia ja sitä, että vauva itkee 24/7 ja miten mä silloin pystyisin hoitamaan vielä taaperonkin. Pelkäsin, että arjesta tulisi ihan kammottavaa ja saisin burn outin ihan vaan täällä, omassa kodissa. Mutta - onneksi me saatiinkin aika "helppo vauva" eikä mitkään niistä mun peloista ole käyneet toteen. Kaikkein raskain vaihe oli Taikan ollessa 6-9 viikon ikäinen, jolloin hän itki joka ikinen ilta tasan kolmen viikon ajan. Nyt jälkeen päin aika on siitäkin kullannut muistot, mutta silloin kyllä muistan usein itkeneeni itsekin ja ajatelleeni, etten mitenkään selviä tästä hengissä - tai täysjärkisenä. Silti siitäkin vaiheesta selvittiin ja sen jälkeen tuntuu, että elämä kahden pienen kanssa vain helpottuu koko ajan vauvan kasvaessa.


Mä en ole itse ollenkaan aamuihmisiä, ja siinä mielessä musta on todella kiva, että Kamilin työ on iltapainoitteista. Niinpä saadaan viettää aamut yhdessä, ilman kauheaa kiirettä ja härdelliä. Toki sitten vastapainona joudun olemaan useimmiten illat yksin lasten kanssa ja välillä niiden iltapuuhien hoitaminen kunnialla on kyllä aikamoinen taiteenlaji. Ehkä eniten tässä arjesta selviytymisessä auttaa kliseisesti rutiinit ja ennakointi. Ne päivät, kun olen lasten kanssa yksin eikä meillä ole sen kummempia suunnitelmia, menevät yleensä hyvin saman kaavan kautta. Me ulkoillaan paljon ja pyritään näkemään kavereita mahdollisimman usein. Asioita koitan ennakoida etukäteen mahdollisimman paljon; harvemmin esimerkiksi kokkaan ollessani yksin lasten kanssa, vaan teen iltaruuan valmiiksi joko ennen kuin Kamil lähtee töihin tai sitten syödään edellispäivältä jäänyttä ruokaa. Yksin ollessani en stressaa siitä, ehdinkö siivota, koska mulle on tärkeämpää olla läsnä lapsille. Rauhallisina hetkinä, jos Luka viihtyy hetken yksin omissa leikeissään ja Taika lattialla puuhaillen, teen kotitöitä sen minkä ehdin ja jaksan - mutta usein myös ihan vaan istahdan alas kahvikupin kanssa ja vieläpä ihan hyvällä omallatunnolla. Arvostan enemmän onnellisia lapsia ja omaa mielenterveyttäni kuin aina tip top kunnossa olevaa kotia. 

Mulle itselleni kaikkein haastavinta tässä kahden lapsen äitinä olemisessa on riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppailu. Kun on niin paljon tilanteita, kun ei pysty olemaan täysillä läsnä molemmille, vaan tuntuu että on kummallekin ikään kuin puoliksi. Siksi toisen nukkuessa mulle onkin tärkeää keskittyä sitten täysillä siihen toiseen. Luka ei vielä kauheasti viihdy yksin leikkien, vaan kaipaa sitä että hänen kanssaan ollaan. Välillä häntä tuntuukin ärsyttävän tai harmittavan se, että äidillä on aina vauva sylissä, mutta nyt sekin on alkanut helpottaa kun Taika taas viihtyy jo tosi hyvin lattialla joko itsekseen touhuillen tai sitten isoveljen puuhia seuraillen. Myös kantoliina auttaa tosi paljon, sillä tietysti Taika kaipaa vielä syliäkin paljon, mutta sen avulla saa kuitenkin kädet vapaaksi muita juttuja varten. Onneksi Luka ei ole koskaan varsinaisesti osoittanut mustasukkaisuuden merkkejä Taikaa kohtaan, vaan hänen mielestään vauva tuntuu olevan enimmäkseen vain aika kiva tyyppi. Musta on niin suloista, miten Luka yrittää ottaa Taikaa mukaan leikkeihinsä ja tuo tälle omia lelujaan, esittelee kirjojaan ja hassuttelee pikkusiskon naaman edessä saaden tämän aina nauramaan. En malta odottaa sitä, kun he saavat oikeasti leikkikaverit toisistaan. 


Niin, ja ehkä sitten kuitenkin kaikkein eniten tässä auttaa oma rento asenne. Koska vaikka pääsääntöisesti meidän arki rullaa tosi kivasti, niin kyllä niitäkin hetkiä on, kun kaikki on oikeasti ihan kamalan vaikeaa ja tuntuu, etten jaksa tätä millään. Siitäkin huolimatta rakastan tätä arkeani - meidän arkea - just nyt. Kaksi ei mene siinä kuin yksi, mutta kahden kanssa elämässä on tuplasti enemmän rakkautta. Tuplasti itkuja ja sotkua, mutta myös tuplasti iloa, naurua ja onnea. Ja niinä hankalimpina hetkinä koitan vain ajatella, että it is what it is. Niin naurettavan yksinkertaiselta kuulostava oivallus, että tällainen tämä vaihe nyt vain on. Ja se menee ohi ja tulee taas toisenlaiset ajat. En stressaa tai hermostu pienistä asioista, kuten siitä, että uloslähteminen kahden kanssa on yleensä ihan omanlaisensa sirkus, vaan koitan ennemminkin vain ajatella niin, että kunhan me päästään tuosta ovesta pihalle niin sitten on taas helpompaa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Kaikenlaisia tilanteitahan tässä on, mutta kaikista aina selviää. Nyt arki menee vähän kuin omalla painollaan ja lasten ehdoilla. Ei minuuttiaikataululla, mutta aika hallitusti kuitenkin Tällä hetkellä omaa aikaa on ihan tosi vähän, kun lapset harvoin nukkuvat samaan aikaan - paitsi illalla kymmenen jälkeen. Juuri se oman ajan vähyys on ehkä konkreettisesti isoin muutos tässä kahden lapsen äitydessä ja sitä omaa aikaa myös kaipaan kaikkein eniten. Optimistisesti kuitenkin uskon, että senkin aika tulee vielä uudelleen.

Ja sen voin sanoa, että pelko siitä riittääkö rakkautta kahdelle lapselle, on ihan turhaa. Päin vastoin sydän tuntuu pursuavan yli äyräidensä kaikesta tästä rakkauden määrästä, jonka nämä kaksi pientä ihmistä synnyttävät. Kaiken väsymyksen ja kaaoksen keskellä voin aina katsoa noita mun kahta omaa, täydellistä lastani ja vain ajatella, kuinka onnekas ja onnellinen sitä voikaan olla. Juuri noista kahdesta.

xoxo Nelli

Ei kiirehditä

  • keskiviikko 2. elokuuta 2017


Nyt on elokuu ja Taika täyttää ensi viikolla neljä kuukautta. Tuntuu, että kesä on mennyt ihan hujauksessa ja meidän pieni vauva ei ole enää ollenkaan niin pieni. Se on samaan aikaan super ihanaa ja vähän haikeaa. Olen tietenkin innoissani kaikista uusista taidoista, joita Taika koko ajan oppii ja musta on ihanaa seurata myös hänen oman, ainutlaatuisen persoonan kehittymistä. Lisäksi tavallaan odotan sitä, että kun Taika vielä vähän kasvaa ja hän pääsee paremmin osallistumaan kaikkiin meidän perheen yhteisiin juttuihin, ja myös sitä että sisarukset alkavat leikkiä keskenään. Samalla huomaan helposti "stressaavani" siitä, että haluaisin niin kovasti painaa tämän ihanan ajan tarkasti mieleeni, koska en tiedä, tuleeko meille enää enempää vauvoja. Haluaisin, että aika kulkisi hitaammin ja saisin pitää vauvani pienenä vähän pidempään. Välillä, kun Taika tekee jotain uutta, alan miettiä milloin Luka oppi saman asian ja huomaan, että muistot esikoisen vauva-ajasta ovat todella hataria. Ilman blogia en muistaisi varmaan yhtään mitään! En tiedä, voiko sitä estää mitenkään - kai se vauva-aika jää aina loppujen lopuksi vähän utuisaksi, vaikka kuinka yrittäisi pinnistellä muistiaan ja olla täysillä läsnä. Vaikka arki kahden pienen kanssa on aika hektistä ja usein raskastakin, niin musta tuntuu silti, että osaan nauttia tästä vauva-ajasta nyt vieläkin paremmin kuin esikoisen kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että en stressaa ja jännitä enää monia sellaisia asioita, mitä ensimmäisen vauvan kanssa. Tämän vauvan kanssa mä en ole vielä kertaakaan kyllästynyt itseään toistaviin päiviin (toki taapero pitää huolen siitä, että niissäkin riittää vauhtia), vaan koitan ihan aidosti nauttia jokaisesta tavallisestakin hetkestä. Vuoden päästä meidän elämässä on kuitenkin jo ihan uudet kuviot, ruuhkavuodet.



Tuntuu, että viime aikoina Taika on kasvanut ja kehittynyt ihan hurjaa vauhtia. Raskausaikana toivoin vähän rauhallisempaa vauvaa, mutta toistaiseksi näyttää siltä, että neiti seuraa isoveljensä jalanjälkiä. Kai se olisi pitänyt arvata, että kun Taikalla oli niin kiire tulla maailmaan, niin sama meno jatkuu sitten kaikessa muussakin ja hänellä on todella kova halu päästä liikkeelle. Selältä mahalle kääntymistä neiti on harjoitellut jo kuukauden päivät, ja muutama satunnainen onnistuminen siinä aina välillä tulikin. Varsinaiseksi taidon oppimiseksi merkitsen vauvakirjaan kuitenkin viime sunnuntain eli 30. heinäkuuta, sillä silloin Taika hoksasi ihan yhtäkkiä kunnolla tuon kääntymisen eikä sen jälkeen olekaan enää juuri selällään viihdytty. Mahallaan hän on tykännyt muutenkin olla jo pidemmän aikaa, mutta nyt on erityisen kivaa, kun siihen pääsee kierähtämään itsekin ilman apuja. Taika yrittää kovasti päästä eteenpäinkin ja aika usein onkin jotenkin mystisesti onnistunut siirtämään itsensä vähän eri paikkaan, kuin mihin hänet lattialla jättää. Lisäksi Taika yrittää jo kovasti istua; tietenkään häntä nyt ei vielä istuteta, mutta usein sylissä tai Stokken Newborn setissä ollessaan hän yrittää kauheasti pungertaa ylöspäin istuma-asentoon. Luka alkoi istua pieniä aikoja syöttötuolissa jo viisikuisena, ja mä en kestä jos tämänkin kanssa ollaan siinä pisteessä jo reilun kuukauden kuluttua! Jotenkin tämän toisen vauvan haluaisi vain pitää pikkuvauvana mahdollisimman pitkään eikä mun puolesta olisi mikään kiire kaikkien näiden uusien (vaikkakin hienojen) taitojen oppimisessa. 



Huomasitteko muuten blogin uuden ulkoasun? Mitäs tykkäätte?

xoxo Nelli
© Kochanie • Theme by Maira G.