Vauva, joka ei viihdy yksin


Meillä on sellainen vauva, joka ei oikein yhtään tykkäisi olla yksin. Jos Taikalta kysytään, niin paras paikka on syli. Tyttö nukkuu yöt perhepedissä, minun kainalossani, ja päivisinkin kaikkein kivointa olisi nukkua sylissä. Usein hän nukahtaakin syliin tai kantoliinaan, mutta jos hänet yrittää laskea siitä sänkyyn nukkumaan, niin silmät rävähtävät yleensä auki melkein saman tien. Sylistä sänkyyn siirtäminen käy yleensä helpoiten, jos vauva on nukahtanut vaikkapa lämpimän peiton sisään, jolloin siirto "kylmään" sänkyyn ei herätä niin helposti. Leikkimatolla tai sitterissä viihdytään välillä jo jonkun aikaa itsekseen leluja ihmetellen, mutta aika pian iskee taas sylin kaipuu ja tyttö kyllä pitää äänellään huolen siitä, että sinne pääseekin. Aika iso osa päivästä meneekin vauvaa kanniskellen ja lähellä pitäen.


Arvatkaapa, kuinka monta kertaa olen saanut kuulla, että se on ihan oma vikani, kun vauva ei viihdy yksin? Että aiheutan itselleni hallaa ja pilaan lapsen pitämällä tätä liikaa sylissä! Tai jos en lasta pilaa, niin ainakin teen itsestäni uhrin, joka elää vain lapsilleen, itseni unohtaen. Ja perhepedin syytähän se on, ettei vauva päivälläkään halua nukkua yksin - se kun on tottunut aina nukkumaan vieressä. Että lapsi pitäisi opettaa olemaan yksin. Niin, Taika tosiaan täyttää ensi viikolla jo kolme kuukautta, onhan se jo aika ison ja itsenäisen vauvan ikä...


Nykyään käytetään paljon termiä "fourth trimester" eli "neljäs raskauskolmannes". Sillä tarkoitetaan vauvan ensimmäisiä kolmea kuukautta ulkomaailmassa, syntymän jälkeen. Vauva on tottunut lämpimään ja turvalliseen kohtuun, joten syntymän jälkeinen muutos on pienelle ihmistaimelle valtava. Hänen on totuttava tähän täysin uudenlaiseen, usein kylmään, kaaottiseen ja outoon maailmaan, joka on kaikkea muuta kuin se pimeä, lämmin ja turvallinen kohtu, jossa hän sai jatkuvasti vatsansa täyteen ravintoa ja kuulla äidin tutun sydämenlyönnin. Ulkomaailmassa ei ole vauvalle juuri mitään muuta tuttua kuin äiti - eikö se silloin olekin vain aivan luonnollista, että vauva haluaa olla lähellä tätä ihmistä, jonka sisällä hän on viettänyt viimeiset noin yhdeksän kuukautta elämästään? Miksi meidän yhteiskunnassa ylipäänsä niin yleisesti ajatellaan, että jo näin pienen vauvan pitäisi edes viihtyä yksin - ja että se on jotenkin huono juttu, jos ja kun näin ei ole? Ymmärrän kyllä, että jokainen vanhempi (itseni mukaanlukien) kaipaa välillä pientä hengähdystaukoa, mutta ei pieneltä vauvalta nyt ihan liikoja vielä pitäisi odottaa.


Jos voisin, niin pitäisin Taikaa varmasti sylissä vaikka koko ajan. Nautin suunnattomasti niistä hetkistä, kun makoilen tuhiseva vauva rintakehällä, tuijotellen vain toista ihastuneena. Tietenkin 2-vuotias esikoinenkin vaatii oman huomionsa, joten nämä hetket eivät ole niin itsestäänselviä kuin ensimmäisen vauvan kanssa. Siksi kantoliina onkin ihan pelastus, jolloin vauva saa olla lähellä samalla, kun voin touhuta Lukan kanssa. Huomaan, että tämän vauvan kanssa napanuora on vielä lyhyempi kuin Lukankaan kanssa oli. Pisimmillään olen tainnut olla erossa Taikasta tunnin ajan käydessäni kerran kampaajalla, enkä sitäkään kovin rentouttavaksi irtiotoksi kutsuisi. Tähän mennessä en ole ollenkaan kaivannut hajurakoa vauvasta, päinvastoin mulle on jokseenkin kova paikka olla erossa tästä lyhyitäkään hetkiä! Olen miettinyt sen kenties johtuvan siitä, että pohdin usein jääkö tämä meidän viimeseksi vauvaksi. Jos en saa kokea tätä enää uudestaan, niin haluan todella nauttia tästä nyt! Koen ihan mielettömän pakahduttavaa rakkaudentunnetta katsellessani pientä tytärtäni, ja välillä mulle iskee jo sellainen outo ikävä, vaikka olisin ihan vieressä.


Siksi haluan pitää vauvaani lähellä niin paljon kuin vain suinkin mahdollista. Kyllä välillä saatan harmistua, jos vauva ei ole koko päivänä nukkunut yhtäkään pidempää unipätkää sängyssä niin, että saisin itseni hetkeksi kokonaan vapaaksi, mutta samalla ajattelen, että tämäkään ei loppujen lopuksi kestä kauaa. Kyllä lapsi oppii olemaan yksinkin, mutta vielä ei tarvitse. Ei vauvalle voi antaa liikaa rakkautta eikä sitä pilata liialla läheisyydellä - päinvastoin. Sillä luodaan turvallinen pohja lapsen tulevaisuudelle ja sillä kosketuksella, läheisyydellä ja tarpeisiin vastaamisella vauva vain oppii luottamaan elämään ja siihen, että hänestä huolehditaan ja häntä rakastetaan juuri sellaisena kuin hän on. 


Tämä pikkuvauva-aika on kuitenkin loppupeleissä todella lyhyt, ja vaikka välillä tuntuisi raskaaltakin olla toiselle niin kovin tärkeä, niin silti tästä ajasta pitäisi nauttia nyt niin kauan kuin vain voi! Jos joku muu ajattelee, että minun pitäisi hoitaa vauvaani jollain toisella tapaa, niin... no, se on heidän asiansa. Itse ajattelen, että annan vauvalle juuri sitä mitä hän tarvitsee. Muistan, että Lukakin oli sellainen (tavallinen vauva!), joka ei paljon yksin halunnut olla, ja ihan kelpo 2-vuotias hänestäkin on kasvanut, kaikesta sylittelystä huolimattakin. 

xoxo Nelli

4 kommenttia

  1. Just näin! Samat ajatukset täälläkin.

    VastaaPoista
  2. Aivan samoilla linjoilla sun kanssa - ei lasta voi pitää liikaa sylissä eikä se lapsi mene siitä pilalle, että pidetään sylissä - päinvastoin! Lapset ovat kukin erilaisia persoonia ja heidän temperamenttinsa on erilainen, toiset viihtyvät jo pieninä itsekseen vaikka sitterissä, mutta toiset lapset tarvitsevat äidin/isän jatkuvaa lähelläoloa tunteakseen olonsa turvalliseksi.
    Meidän yhteiskunnassa liikaa ihannoidaan itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja osaavuutta - lapsi ei saisi olla tarvitseva ilman, että se koetaan heti riesaksi tai vaivaksi.

    Tsemppiä haastavaan arkeen kahden pienen kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta! Varsinkin tuota kirjoittamaasi vikaa lausetta olen usein miettinyt. Kyllä pienten pitäisi saada olla pieniä <3

      Ja kiitos tsempeistä <3

      Poista

© Kochanie • Theme by Maira G.