Tyttöni mun


Mä olen viime aikoina huomannut todella usein havahtuvani siihen ajatukseen, että olen tosi onnellinen. Se ajatus tulee yleensä ihan arkisissa tilanteissa ja pienissä hetkissä ja tuntuu aivan pakahduttavalta. En sano, että elämä olisi aina mitenkään täydellistä saati helppoa, sillä ei se ole. Kyllä aika usein tuntuu siltäkin, että tämä meidän koti on kuin mikäkin hullujenhuone ja antaisin mitä vain jos saisin viettää yhden päivän täydessä hiljaisuudessa. Tai kun molemmat lapset on saatu illalla nukkumaan niin tuntuu, että itsestä ei ole jäljellä enää yhtään mitään. Mutta silti - just tämä mun perhe on se juttu, joka saa mut niin onnelliseksi. Multa on aika usein Taikan syntymän jälkeen kysytty meidän lapsiluvusta ja aiotaanko tehdä lisää lapsia, mikä on tuntunut välillä aika hassultakin kun vauva ei ole vielä edes kolmea kuukautta. Joka tapauksessa se on kysymys, johon en osaa vastata, mutta sen tiedän, että kyllä meidän perhe tuntuu aika valmiilta jo nytkin. Me saatiin ihan täydellinen vauva jo toistamiseen ja tuntuu, että miten uskaltaisin edes pyytää enää yhtään mitään enempää. Muistan kuinka jo sairaalassa Taika sylissäni musta tuntui siltä, että mulla on nyt kaikki, mitä tulen ikinä tarvitsemaan.


Mä olin aina mieltänyt itseni jollain tapaa poikien äidiksi. En ole kummankaan lapsen kohdalla erityisemmin toivonut kumpaakaan sukupuolta, mutta ajatus poikalapsista on tuntunut jotenkin luontevalta. Silloin kun odotin Lukaa, mulla oli alusta alkaen todella vahva poikaolo, ja kun rakenneultrassa saatiin poikalupaus, niin tuntui se vain hyvin luonnolliselta ja itsestäänselvältä - vaikka varmasti ihan yhtä onnellinen olisin ollut tytöstäkin. Ehkä se johtui siitä, että olen kasvanut kahden veljen kanssa, joten "poikien maailma" on ollut mulle aina tuttu. Ennen kuin tulin uudelleen raskaaksi ja mietittiin meidän vielä silloin hypoteettista toista lasta, mun oli jotenkin helppo kuvitella sekin pojaksi ja kutsuttiinkin sitä jo keksimällämme pojan nimellä. Luka ja Leon, niin me aina puhuttiin. Sitten raskaustesti näytti plussaa ja yhtäkkiä mut valtasi hämmentävän vahva tyttöolo. En jotenkin osannut edes ajatella, että voisin saada tytön enkä meinannut uskoa oloani edes siinä vaiheessa, kun neljä eri lääkäriä oli ultrassa povannut meille tyttöä. Olin kyllä aivan hirmuisen onnellinen tyttölupauksesta, mutta olin vain niin pitkään ja vahvasti kokenut itseni nimenomaan siksi poikien äidiksi, etten millään meinannut uskaltaa uskoa siihen, että meille tulisikin tyttö. Kun Taika syntyi, mun ensimmäiset sanat Kamilille oli, että onko se oikeasti tyttö! Ja tiedättekö, vaikka edelleen sillä lapsen sukupuolella ei ole mitään väliä, niin kyllä musta vain tuntuu aika ihanalta, että mulla on sen maailman parhaan pojan lisäksi myös tämä maailman ihanin tyttö.


Mietin aika kauan, kannattaako mun edes kirjoittaa tätä tekstiä, koska luulen että joku tulee kuitenkin tulkitsemaan sen väärin enkä taida edes osata kirjoittaa mitään punaista lankaa tähän. Toivon, ettei kukaan oikeasti kuvittele mitään sen suuntaista, että Luka olisi mulle yhtään sen vähemmän rakas, vaikka olenkin viime aikoina tuntenut ihan järjetöntä onnellisuutta siitä, että mulla on myös tytär. Se tuntuu jännittävältä, ihanalta, joltain uudelta ja ihmeelliseltä ja ihan mielettömän suurelta seikkailulta.  

xoxo Nelli

10 kommenttia

  1. Tuttu tunne. Paitsi että olen aina ajatellut itseni tyttöjen äidiksi. Meille annettiin kaksi ihanaa poikaa (2013 ja 2015) ennen kuin taloon syntyi tyttö (3/17). Olen äärettömän onnellinen siitä, että sain myös tytön. Se ei silti mitenkään vähennä sitä rakkautta, jota poikiani kohtaan tunnen. Kaikki ovat aivan valtavan rakkaita! ����❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ei näitä lapsia mitenkään voi laittaa tärkeysjärjestykseen, kaikki ovat aivan yhtä rakkaita <3

      Poista
  2. Vitsi miten ihania kuvia pikkuneidistä <3

    VastaaPoista
  3. Ihana kirjoitus jälleen ☺️. Tuntuu niin tutulta - itsekin lapsen saamisen jälkeen olen päivittäin havahtunut usein juurikin sellaiseen pakahduttavaan onnellisuudentunteeseen ☺️. Taidan elää vieläkin jonkinlaisessa vauvakuplassa vaikka tytär täyttää syksyllä jo 2 ��.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On nää vain sellaisia onnellisuustyyppejä <3

      Poista
  4. Hyvin tuttuja ajatuksia! Meidän esikoinen on tyttö ja vauva on poika. Ihan huikeeta että on kumpikin <3 nyt tämä poikien maailma tuntuu vähän jännältä kun taas tytön kanssa kaikki on niin tuttua :) ihania kuvia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin ihanaa mustakin, kun pääsee kokemaan molemmat maailmat :) <3

      Poista
  5. Kuulosti melko tutulta teksti. Itse olen myös kasvanut kahden veljen kanssa ja jotenkin itsellekin se poikien äitinä olo tuntui luonnolliselta. Ja kaksi poikaa meille ekana tulikin.
    Kolmas kun osoittautui ultrassa tytöksi niin fiilikset oli sekavat. Tyttö lupaus ei ollut kovin varma, mutta olin aika onnellinen että saadaan myös tyttö eli pääsee kokemaan sen toisen sukupuolen, samaan aikaan tunsin lievää kauhua �� En enää osannu kuvitella vauvaa että millainen se on, poika vauvasta oli selvät mielikuvat, mutta tyttövauva kuulosti utopiselta. Samalla pelkäsin että voiko siihen edes rakastua kun ei osaa edes kuvitella moista olentoa. Samalla kun koitin sopeutua ajatukseen tytöstä, niin koitin muistaa että se voi myös olla poika.
    Kun tyttö syntyi, rakastuin heti, kaikki pelot siitä ettenkö rakastaisi tyttöä samanlailla kuin poikia hälveni heti ja tunsin juurikin tuota jännää onnellisuuden tunnetta, nyt mulla on kaikki. Mulla on kaksi ihanaa poikaa, pojat on tosi läheisiä toisilleen ja mitä ihaninta he ovat tosi erilaisia luonteiltaan, eli kaksi erilaista mutta molemmat yhtä rakkaita ja sitten vielä sen lisäksi olen saanut oman pienen tytön joka on ollut maailman helpoin vauva, aina aurinkoinen, hänkin omanlainen, mutta samalla löytyy luonteenpiirteitä kummaltakin pojalta. Mietin vaan että miten sitä edes pelkäsi ettei voisi rakastua. Vaikka kyllä vielä edelleen ajattelen kaikkien raskaana olevien odottavan poikaa, mutta nyt tyttövauva ajatus ei kuulostaa enää ihan niin hassulta. Lisäksi tyttöä välillä kutsun jollain poikamaisella hellittely nimellä tai sanon häntä pikkuherraksi �� mutta pikkuhiljaa olen totutellut neitiin yms. Vaikka yksi päivä olin puhjeta nauruun kun mies sanoi tyttöä tyttärekseen.. Sana tytär oli jotenkin niin hassu, meillä on tosiaan tytär!?
    Juttuni taas rönsyilee, mutta ymmärrän tuon että vaikka sukupuolella ei ole väliä, niin silti on onnellinen että on sekä poika että tyttö.

    VastaaPoista

© Kochanie • Theme by Maira G.