Pitkät päivät, lyhyet vuodet

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017


Illat on meillä edelleen pääsääntöisesti aika raskaita. Vaikka aika usein toivoisin voivani hidastaa aikaa ja pitäväni lapset pieninä pidempään, niin tämän vaiheen toivoisin kyllä olevan pian ohi, muuttuvan paremmaksi. Niinä vaikeina hetkinä kun tuntuu, etten jaksa tai selviä tästä, hoen itselleni yhtä tiettyä mantraa. Tämä ei kestä ikuisesti. Silloin kun Kamil on töissä ja Taika itkee ja Luka ei tottele ja kello on jo pahasti yli nukkumaanmenoajan enkä minä riitä mihinkään. Kun olen pomppinut itkevän vauvan kanssa toista tuntia jumppapallon päällä rukoillen, että se sydäntä riipivä itku loppuisi. En siksi, etten itse jaksaisi vaan siksi, että tuntuu niin pahalta toisen puolesta. Ja silloin kun antaisin lähes mitä vaan siitä, että saisin vain istua hetkeksi alas täyteen hiljaisuuteen; kun kukaan ei kaipaisi tai vaatisi mitään.

"Tämä ei kestä ikuisesti."

Silloin kun yritän saada pestyä illalla Lukan hampaat Taikan huutaessa toisessa kainalossa. Silloin kun pitäisi tulla ulkoa sisälle syömään iltapalaa ja Luka vain juoksee karkuun. Kun koira oksentaa olohuoneen karvamatolle juuri, kun olen saanut päivän leikkien jälkeen kaikki tavarat paikoilleen luullen, että voisin vihdoin vain hetken olla. 


"Tämä ei kestä ikuisesti." 

Ja niin jaksan ne vaikeimmat hetket silloinkin kun luulen etten yksinkertaisesti vain jaksa. Tietäen, että vielä ihan oikeasti koittaa se päivä, kun yhtäkkiä vain huomaan että nythän on jo helpompaa. Luultavasti se koittaa nopeammin kuin uskonkaan, vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisikaan. Ja vaikka suurimmaksi osaksi meillä menee muuten tosi hyvin, niin kyllä nuo illat vain vaativat veronsa - välillä vähän liikaakin. Olen alkanut vähän kammoamaankin niitä päiviä kun Kamil on iltavuorossa ja pieni ahdistus pyrkii helposti mieleen jo edellisenä päivänä. Silloin ainoa keino selvitä on päättää selvitä yhdestä illasta kerrallaan, ja muistuttaa itseään siitä että tämäkin on todella vain ohimenevää.


"Tämä ei kestä ikuisesti."

Mutta mitä enemmän tuota lausetta pääni sisällä toistelen, sitä vahvemmin ymmärrän myös mantrani toisen puolen. Että tämä tosiaankaan ei kestä ikuisesti. Tämä kaikessa rankkuudessaankin huolimatta rakas, ihana ja ainutlaatuinen aika, jolloin lapseni ovat pieniä ja minä saan olla kotona heidän kanssaan. Olla kokonaan heidän ja heille. Ja miten minä vielä tuleekaan ikävöimään tätä, tätä kaikkea. Enkä minä jälkeen päin muista niitä ikuisuudelta tuntureita iltoja jolloin olisin halunnut vain itkeä kilpaa lasten kanssa tai sitä miten väsynyt välillä olin. Ja siksi on mantrani saanut uuden merkityksen viime aikoina. Sanon sen mielessäni myös silloin, kun hymyilen niin että poskiin sattuu ja kaikki on hyvin. Niinä hetkinä jotka haluaisin muistaa ikuisesti, kun olen onnellisimmillani. Kuten tänään, tässä tavallisen arkisessa hetkessä kun istuttiin Pikku Kakkosen aikaan sohvalla yhdessä, me kaikki kolme. Kun isompi käpertyi kainaloon suukottaen välillä pikkusiskon otsaa. Pienempi tuhisi rinnalla ja tarttui tiukasti sormeen. Enkä minä ole koskaan nähnyt mitään ihanampaa, kuin nuo kaksi.


"Tämä ei kestä ikuisesti."

Kun yöllä havahdun unesta ja katson pientä vieressäni nukkuvaa tytärtäni enkä voi edes täysin ymmärtää, kuinka ihana hän on. Kun hän hymyilee sitä maailman kauneinta vauvahymyään ja katsoo suoraan silmiin. Kun istun pimeässä huoneessa imettämässä vauvaani eikä maailmassa ole ketään muuta kuin me kaksi. Sillä vielä tulee päivä, kun hän ei enää tarvitsekaan minua samalla tavoin kuin nyt.

Kun Luka herää hiukset unesta pörröisinä, huutaa "äi-ti!" ja sitten istutaan sylikkäin sängyn reunalla kunnes taapero on oikeasti valmis heräämään. Kun hän sanoo jonkin uuden sanan tai oppii jotain uutta ja minä olen haljeta ylpeydestä. Kun kävellään ulkona ja hän osoittaa kaikkea näkemäänsä, ja kerron hänelle oravanpojista ja taivaalla lentävistä variksista. Sillä vielä koittaa päivä, kun äiti ei olekaan enää se, jonka syli saa kaikki maailman murheet katoamaan.

Tiedättehän sen sanonnan, että lasten kanssa päivät ovat pitkiä mutta vuodet lyhyitä? Se on oikeasti niin kipeän totta. Ajat muuttuvat, eivät välttämättä sen parempaan tai huonompaan, mutta muuttuvat väistämättä joka tapauksessa. Lapset kasvavat. Enkä minä saa kokea tätä hetkeä enää koskaan uudelleen. Yritän elää hetkessä, mutta välillä se iskee niin että rintaa puristaa. Tiedättekö tunteen?


Kuvissa näkyvä Daniel Wellingtonin Dapper Durham - kello on saatu blogiyhteistyön kautta. Koodilla Nellixo te lukijani saatte myös 15% alennusta koko Daniel Wellingtonin verkkokaupan valikoimasta kesäkuun loppuun asti.

xoxo Nelli

7 kommenttia

  1. Tuttu tunne! Pitkiä päiviä, mutta täynnä ihania arjen hetkiä. Tänään potalla istuessaan meidän taapero alkoi laulamaan tuiki tuiki tähtöstä kirjaa lukiessaan. Eka ihan oikea laulu<3 Ihan maagisia hetkiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihana <3 Kyllä nää vaan tuo niin paljon iloa ja ovat maailman ihanimpia, kaikesta huolimatta <3

      Poista
  2. Olipas vallan ihanasti kirjoitettu teksti! Me odotamme tyttövauvaa syntyväksi heinäkuussa... Vilkas poikamme täyttää loppukesästä 2 v ja uhmaa on jo kovasti ilmoilla. Kuvailemaasi settiä on siis luvassa :) Jaksamista ja viisautta teidän arkeenne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Aika samanlainen ikäero siis teille tulossa :) Mä uskon, että vaikka tämä alku välillä vähän raskas onkin, niin loppujen lopuksi tää ikäero on tosi hyvä enkä malta odottaa millaiset kaverukset näistä kahdesta vielä kasvaakaan <3

      Poista
  3. Minä niin tiedän tuon tunteen, niin hyvässä kuin pahassa. Koko vauvavuoden hoin tuota itselleni, kun hytkyttelin huutavaa vauvaa. Silloin tuntui, ettei se vaihe lopu ikinä. Harmittaa, etten osannut silloin nauttia vauva-ajasta.

    Nykyään kuiskailen tuota samaa lausetta mielessäni, kun katson nukkuvaa poikaa tai kun hän halaa minua :)

    VastaaPoista
  4. Hyvä kirjoitus :)! Tuntuu todellakin tutulta - lapsi suloisuudellaan ja ihanuudellaan ja tuomallaan ilolla tuntuu kyllä lopulta korvaavan ne uuvuttavimmatkin hetket ja tosiaan aika menee lopulta oikeasti todella nopeasti. Itselläni on esimerkiksi vieläkin sellainen olo että juurihan synnytin tyttäreni vaikka se tapahtui syksyllä 2015 :). Kiitos muuten mukavasta blogistasi; löysin tänne omana raskausaikanani silloin kun Luka oli hiljattain syntynyt :).

    VastaaPoista
  5. Mä en oo kuullu tota sanontaa,mut just tätä asiaa oon miettiny viime aikoina paljon!! että päivät on välillä uuvuttavan pitkiä, jopa tunnitkin.. mutta samalla nyt jo ikävä näitä aikoja ja hirvittää se, et joskus nuo on öitäki pois kotoa kavereillaan ym??? nyyyyh!! toiv. tässä ite kasvaa mukana :)
    Täällä tyttö 2,5 ja poika 4 kk <3

    VastaaPoista

Seuraa meitä instagramissa!

© Kochanie. Design by Fearne.