Synnytyskertomus II

torstai 27. huhtikuuta 2017


En ole vieläkään, melkein kahden vuoden jälkeen, lukenut kertaakaan itse uudestaan ensimmäistä synnytyskertomustani. Vaikka tavallaan (ja varsinkin käynnistetyksi synnytykseksi) kaikki meni loppua lukuunottamatta ihan hyvin, niin silti tuntuu että tosi moni asia meni myös ihan pieleen, tai ainakin sellaisella tavalla mitä en olisi itse osannut odottaakaan. Ensimmäinen synnytykseni ei vastannut niitä odotuksia ja ajatuksia, joita minulla etukäteen synnytyksestä oli. Se oli kivulias ja kaoottinen, minun hallitsemattomissani. Paperilla lääkärin sanojen mukaan melko oppikirjamainen, mutta pääni sisällä ihan toisenlainen. Ja oikeastaan vasta paljon jälkeen päin olen edes ymmärtänyt, kuinka paljon synnytyksestä jäi hampaankoloon ja sai pelkäämään, että sama toistuisi toisenkin lapsen kohdalla enkä koskaan saisi kokea sellaista eheyttävää synnytystä, joista toisinaan kuulee puhuttavan. 

Mutta onneksi olin väärässä. 

Tarinani on pakko aloittaa siitä maanantaiaamusta, kun menin jälleen kerran Taysin äitipolille ultraan katsomaan, miten pikkuiseni mahassani kasvaa. Raskausviikkoja silloin oli tasan 36+0 ja minua jännitti, sillä edellisellä kerralla (35+0) vauva oli ottanut sen verran kasvuspurttia, että jos sama jatkuisi niin minulle tehtäisiin nyt lapsivesipunktio ja mietittäisiin synnytyksen käynnistämistä jo piankin. Onneksi kasvu oli kuitenkin tasaantunut ja vauvalla vaikutti olevan kaikki niin hyvin, ettei punktiota tarvinnutkaan tehdä. Kerroin, ettei minua ole supistellut kertaakaan (muutamia harjoitussupistuksia lukuunottamatta) vielä tämän raskauden aikana, joten sisätutkimustakaan ei ollut syytä tehdä. Sain uudet kontrolliajat viikon ja kahden päähän, ja puhuttiin käynnistyksestä mahdollisesti viikon 38 tienoilla, kenties päästäisiin vielä vapunkin yli. Olin suunnattoman onnellinen tullessani kotiin. Ajattelin, miten ihanaa olisi jos vauvani saisikin vielä parikin viikkoa lisää masuaikaa ja me ehdittäisiin hoitaa muuttokin pois alta ennen vauvan syntymää.

Illalla menimme käymään äitini luona. Kello oli noin seitsemän, kun vatsaani alkoi kovasti sattua ja meni aika kauan ennen kuin ymmärsin niiden nyt olevan niitä supistuksia. Hieman nauratti, kun juuri aamulla olin kertonut lääkärille ettei yhtään ole supistellut koko aikana ja papereinihikin oli kirjoitettu, että "ei supistelutaipumusta". En huolestunut näistä supistuksista, sillä kivut olivat kuitenkin varsin siedettäviä ja tiesin, että kipeitä supistuksia saattaisi tulla pitkäänkin ennen kuin ne oikeasti tarkoittaisivat mitään. Muistan, että Lukaakin odottaessani minulla tuli yhtenä päivänä kunnolla kipeitä supistuksia ihan yhtäkkiä, mutta sitten ne menivät ohi eikä pitkään aikaan tapahtunut taaskaan mitään. Yhdeksän aikaan illalla, kun olimme jo kotona, supistukset alkoivat tuntua jo melkoisen ikäviltä, mutta pärjäilin hyvin kauratyynyn kanssa. Jossain vaiheessa aloin vihdoin kellottaa supistuksia, ja niitä tuli 1-5 minuutin välein. Konsultoin whatsappissa erästä äitiystävääni, että missä vaiheessa oikein pitäisi huolestua - enhän ollut ennen kokenut spontaanisti alkanutta synnytystä, joten en tiennyt mikä on vielä normaalia ja mikä oikeasti tarkoittaisi synnytyksen käynnistyneen. Tapani mukaan ajattelin vain ylireagoivani. Keskiyöllä soitin vielä synnärille kysyäkseni neuvoja. Sieltä sain ohjeeksi ottaa parasetamolia ja yrittää levätä - jos ei niillä olo helpottaisi, niin sitten näytille. Soitettiin varmuuden vuoksi äitini paikalle, kun olo alkoi olla jo aika sietämätön enkä pystynyt olla ollenkaan paikoillani. Vähän ennen kello kahta lähdettiin Kamilin kanssa ajamaan sairaalaan ja mulla alkoi jo olla sellainen olo, että kohta vauva syntyy sinne auton lattialle. Kahdelta oltiin sairaalassa: olinkin jo 5cm auki ja pääsin suoraan synnytyssaliin. Olo oli aika epäuskoinen. Vielä aamullahan kaikki näytti siltä, että tässä olisi vielä parikin viikkoa aikaa ja yhtäkkiä asiat vain alkoivat tapahtua ihan rytinällä!

Salissa mulla oli ihana kätilö ja tosi kiva kätilöopiskelija myös. Ensimmäinen reaktio kysymykseen saako opiskelija tulla mukaan synnytykseen, meinasi olla että ei hitossa, mutta sitten muistin, että pian tulen itsekin olemaan alan opiskelija ja jälkeen päin olen kyllä iloinen, että suostuin. Sali laitettiin nopeasti valmiiksi ja minut käyrille, vauvan sykkeet olivat onneksi koko ajan hyvät. Supistukset olivat edelleen koko ajan tosi kivuliaita ja tiheitä, joten otin käyttöön ilokaasun ja lämpötyynyn vatsalle. Koska supistukset tuntuivat erityisen pahoilta selässä, ehdotettiin mulle aqua-rakkuloita. Edellisessä synnytyksessä en ollut niitä ottanut, joten päätin nyt kokeilla ja ne todellakin auttoivat! Laitto tuntui tosi inhottavalta noin puoli minuuttia, mutta sen jälkeen olo oli suorastaan taivaallinen, niin hyvin se vei selän kivut pois. Niiden ja ilokaasun avulla pärjäsin hyvin, sain lepäiltyäkin ja kaiken kaikkiaan tunnelma oli vain jotenkin tosi hyvä. Välillä Kamilin kanssa hymyiltiin epäuskoisina toisillemme, että meidän tyttö todellakin syntyisi ihan pian.

Seuraavaksi sain kohdunkaulanpuudutteen hieman ennen kolmea ja toisen kerran neljältä. Olin kokenut tuon puudutteen tosi hyväksi Lukankin synnytyksessä ja siksi halusin sen mielelläni nytkin. Laittaminen ei tuntunut missään ja se toi tosi hyvin helpotusta oloon. Tuolloin neljältä olin 8cm auki ja vauvan tulo alkoi olla jo oikeasti lähellä! Olo oli edelleen varsin hyvä, kivut hallinnassa ja sain torkahdeltuakin välillä voimia keräten. Voi olla, että olisin näilläkin kivunlievityksillä pärjännyt, mutta yhtäkkiä ponnistusvaihe alkoi jännittää niin, että pyysin epiduraaliakin. Sen sain viideltä ja klo 5.40 kalvot puhkaistiin. Sain luvan alkaa ponnistaa heti kun siltä tuntuu, mutta epiduraali alkoi heikentää supistusten tehoa, joten tuntui että sitten saikin odotella aika kauan ennen kuin pääsi tositoimiin. Sain vielä jotain nenäsuihketta (oksitoniini?) supistuksia tehostamaan ja pian homma lähtikin vihdoin kunnolla käyntiin.

Papereihin ponnistusvaiheen kestoksi on merkitty 19 minuuttia, mutta minusta se tuntui menevän vieläkin nopeammin. Synnytyksen kokonaiskestoksi puolestaan on kirjattu 12 tuntia, alkaen niistä ensimmäisistä supistuksista jotka alkoivat edellisenä päivänä klo 19. Koko synnytys oli kipujen suhteen tosi hallittu, ja vaikka se ihan viimeinen loppurutistus oli aika raju, niin sekin tuntui silti suhteellisen helpolta. Kello 06.49 meidän tyttö lopulta syntyi noin viiden tunnin sairaalassaolon jälkeen, ja alkoi saman tien parkua. Voi että olin odottanut kuulevani tuon äänen! Kaikista eniten koko synnytyksessä olin pelännyt sitä, että tämäkään vauva ei kunnolla hengittäisi ja hänetkin vietäisiin saman tien minulta pois. Sain tytön rinnalle ja voi miten kaunis ja täydellinen hän oli. Vauva alkoi heti hamuta rintaa ja papereiden mukaan ensi-imetys kesti 59 minuuttia, hänellä oli heti hyvä imuote ja olin niin onnellinen kun sain vihdoin kokea tällaiset ensihetket vauvani kanssa. En voi edes kuvailla sitä onnen määrää kun sain rauhassa pidellä ja ihastella vastasyntynyttä vauvaani. Olin ehkä jotenkin henkisesti valmistanut itseni siihen, etten ikinä saisi kokea niitä ihania ensihetkiä vauvan kanssa, vaan tämäkin vietäisiin heti teholle. Mutta nyt sain.

Tummahiuksinen tyttömme syntyi siis tiistaina 11.4.2017 kello 06.49, raskausviikolla 36+1. Painoa hänellä oli 3285g, pituutta 48cm ja päänympärys 32,5cm. Apgar-pisteitä hän sai 9/8.

Vauva oli muuten erittäin hyvävointinen mutta verensokerit alkoivat laskea jossain vaiheessa synnytyksen jälkeen kuten diabeetikoiden vauvoilla usein. Pääsimme Kamilin kanssa viemään hänet yhdessä kätilön kanssa salista lastenosastolle sokereiden tarkkailuun. Itse pääsin sitten synnyttäneiden osastolle ja yllättävän rauhallisin mielin olin kuitenkin tuosta eri osastoille joutumisesta. Lukan kohdalla se oli paljon kovempi paikka, mutta nyt oltiin saatu kuitenkin ihanat ensihetket ja olla pitkän aikaa rauhassa yhdessä, joten se ei tuntunut enää niin pahalta. Varsinkin kun vauvalla ei ollut mitään sen isompaa hätää ja tiesin että siellä lastenosastolla on ihanat hoitajat ja vauvalla turvallista olla. Kolmantena päivänä sainkin tytön kanssani vierihoitoon, kun sokerit oli pysyneet hyvinä ja tasaisina. Sellainenkin, monille niin itsestäänselvä asia, tuntui itselleni niin ihanalta kokea, sillä en ollut oikein uskaltanut toivoakaan että niin voisi käydä. Oli niin ihanaa saada vain pidellä vauvaa lähellä koko ajan, tuijotella ja tutustua toisiimme, nuuskuttaa sitä ainutlaatuista vauvatuoksua... sen sijaan, että olisi joutunut ravaamaan koko ajan oman osaston ja lastenosaston väliä. Tuntui ihanalta saada olla koko ajan yhdessä.

Olin ehkä etukäteen liikaakin varautunut siihen, että tämä synnytys olisi toisinto viime kerrasta. En uskaltanut antaa itselleni lupaa toivoa parempaa synnytyskokemusta, etten joutuisi sitten pettymään vieläkin isommin. Tuntui helpommalta varautua käynnistettyyn synnytykseen ja vauvan pitkään lastenosastolla oloon. En vieläkään voi melkein uskoa, että sain aivan täysin yllättäen ja arvaamatta kokea spontaanisti käynnistyneen synnytyksen ja että melko varhaisista viikoista huolimatta kaikki meni niin uskomattoman hyvin. Kaiken kaikkiaan tämä synnytys oli tosi rauhallinen ja ihana kokemus, ja ennen kaikkea korjaava ja eheyttävä ensimmäisen synnytykseni jälkeen. Kaikki tapahtui tosi odottamattomasti, vauhdilla ja yllättäen, mutta kaikki menikin ihan täydellisesti. Minun pieni rakas tyttöni oli päättänyt, että hän on valmis tulemaan meidän luokse nyt. Valmiimpi kuin minä, joka olin viime aikoina alkanut jännittää synnytystä enemmän kuin ikinä. Nyt en ehtinyt pelätä enää lainkaan. Ja voi miten onnellisia me hänestä ollaankaan.

Kiitos kun tulit.

xoxo Nelli

12 kommenttia

  1. Mä itken täällä! Olen niin onnellinen, että sait hyvän synnytyskokemuksen ja kaikki meni hyvin.♥ On se upea tunne saada vauva rinnalle.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Terhi <3 Mä olen kans onnellinen että sain kokea tämän ja pääsen ehkä vihdoin yli ekasta synnytyspettymyksestäni <3

      Poista
  2. Heippa! Meilläkin esikoinen joutui synnyttyään suoraan elvytykseen ja siitä lastenklinikalle. Toinen synnytys taas oli tosi voimaannuttava ja hyvä kokemus. Oli mukava lukea tää sun postaus, koska juuri tänä aamuna postasin ihan samasta aiheesta omaan blogiini. Kuinka hienoa olikaan saada ensi kertaa hyvävointinen lapsi rinnalle. Tervetuloa kurkkaamaan meidän tarinaa Saippuakuplia olohuoneessa blogiin. T. Hanna http://saippuakupliaolohuoneessa.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, käyn ehdottomasti lukemassa sunkin synnytystarinan! :) Ihanaa että sait myös paremman kokemuksen toisessa synnytyksessä <3

      Poista
  3. voi että tuli melkein itku,ihana synnytyskertomus <3

    VastaaPoista
  4. Voi, kun tämä herättää paljon ajatuksia! Minäkin jäin ilman ensihetkiä(päiviä) esikoiseni kanssa. Tosin minulle itselleni raskaudesta/synnytyksestä seuranneiden komplikaatioiden takia. Nyt uudella kierroksella vain odotan saman tapahtuvan taas. On niin vaikea uskoa, että kaikki voisi mennä eri tavalla! Olen niin iloinen puolestasi, että kokemuksesi oli hyvä ja voimaannuttava tällä kertaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan että saat kans paremman ja eheyttävän kokemuksen nyt toisella kertaa <3 Se on kyllä kumma kun sitä niin valmistautuu henkisesti siihen, että sama tulee toistumaan seuraavassakin synnytyksessä, jos ensimmäisessä ei kaikki olekaan mennyt putkeen. Vaikka ihan hyvin jokainen synnytys voi olla erilainen kokemus. Pidän sulle paljon peukkuja pystyssä että sullakin kaikki menisi nyt paremmin! <3

      Poista

Seuraa meitä instagramissa!

© Kochanie. Design by Fearne.