Kotona

tiistai 18. huhtikuuta 2017


Sunnuntaina, hieman tuon edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen, saatiin vihdoin lupa lähteä vauvan kanssa kotiin! Siitä lähtien olen elänyt jonkinlaisessa onnellisuuskuplassa, vaikka ei tämä uusi arki kahden lapsen äitinä aina ihan helppoakaan ole - varsinkin kun komboon vielä lisätään viikonloppuna koittava muutto päälle. Päivät menevät todella nopeasti ja tuntuu, ettei ehdi oikein mitään. Tai kaikkea ehtii vain puoliksi. Haluaisin pystyä olemaan enemmän läsnä Lukalle ja saada makoilla vauvan kanssa rauhassa sängyllä toisiamme tuijotellen, tietämättä mitään ajankulusta. Mutta vaikka riittämättömyyden tunteita on pinnalla jo nyt, niin silti loppujen lopuksi olen vain kamalan onnellinen, tässä. Varsinkin sunnuntaina, meidän hääpäivänä, auringon paistaessa pitkälle iltaan ja meidän vihdoin ollessa yhdessä nelihenkisenä perheenä, kaikki vain tuntui niin täydelliseltä. Lukan synnytyksen jälkeen mulla oli ehkä enemmän myös pientä baby bluesia, mutta nyt meinaa itku tulla lähinnä vain silkasta onnesta. Mun täydellinen pieni perhe. Kun katsoo sitä ja tuntee niin vahvasti, että ehkä tässä tosiaan on kaikki mitä tuun ikinä tarvitsemaan.

Meidän vauva on toistaiseksi ollut aika leppoisa tapaus. Hän nukkuu tosi paljon ja imetys sujuu hyvin. Muutamat hellyttävät raivokohtaukset rääpäle on saanut kun asiat eivät tapahdu niin nopeasti kuin neiti haluaisi, mutta yleisesti ottaen hän on kyllä tosi tyytyväinen ja "helppo" vauva, jos niin voi sanoa. Ja niin hirveän suloinen! Sydän oikeasti tuntuu pakahtuvan kun katselee toista. Että miten joku niin pieni voi olla  vain niin täydellinen ja valmis. Niin kaunis pieni ihminen.

Vaikka olen tosi siirappinen näissä rakkaudentäyteisissä hormoneissani, niin kyllä päiviin mahtuu monia sellaisiakin hetkiä kun tämä kuplani meinaa vähän rakoilla. Luka on ottanut pikkusiskon todella ihanasti vastaan: hän ihastelee tätä kovasti ja käy vähän väliä silittämässä päätä ja antamassa pusuja. Hän osaa olla vauvan vieressä varovainen eikä sinänsä vaikuta osoittavan mustasukkaisuuden merkkejä suoraan tätä kohtaan. Sen sijaan meitä vanhempia, ja varsinkin minua kohtaan Luka kyllä vähän osoittaa mieltään. Se on ollut mulle aika kova paikka, vaikka tiedänkin että sellaiset tuntemukset on ihan normaaleja: onhan tämä ihan hirveän iso elämänmuutos ainoan lapsen asemaan tottuneelle taaperolle. Musta tuntuu kauhean pahalta, kun Luka yrittää hakea leikkiin juuri kesken imetyksen tai kun en kelpaakaan hänelle silloin, kun vauva nukkuu ja minulla olisi oikeasti aikaa. Yritän kyllä huomioida Lukaa niin paljon kuin suinkin mahdollista, mutta eihän se ole sama kuin ennen. Välillä on niin paha mieli, kun näkee miten vaikeaa toisella on. Mutta onneksi tämä meidän muuttokin on ihan pian pois alta ja Kamililla alkaa pitkä loma, joten päästään sitten rauhoittumaan tähän uuteen arkeen yhdessä. Että eiköhän se siitä...

Tällaisia puhelimella kirjoitettuja pikakuulumisia täältä taas näin kolmannen kotipäivän jälkeen! Ehkä jossain vaiheessa ehdin paneutua blogiinkin taas vähän paremmin, mutta se ei ymmärrettävästi ole juuri nyt ihan tärkeysjärjestyksen kärjessä - vaikka paljon kaikenlaista kirjoitettavaa olisikin! 



xoxo Nelli

2 kommenttia

  1. Ihanaa, että olette päässeet kotiutumaan ja mikä ihana pieni tuhisija siellä uinuu! <3 Tsemppiä muuttoon ja uuden arjen opetteluun! :)

    VastaaPoista

Seuraa meitä instagramissa!

© Kochanie. Design by Fearne.