En ole vieläkään, melkein kahden vuoden jälkeen, lukenut kertaakaan itse uudestaan ensimmäistä synnytyskertomustani. Vaikka tavallaan (ja varsinkin käynnistetyksi synnytykseksi) kaikki meni loppua lukuunottamatta ihan hyvin, niin silti tuntuu että tosi moni asia meni myös ihan pieleen, tai ainakin sellaisella tavalla mitä en olisi itse osannut odottaakaan. Ensimmäinen synnytykseni ei vastannut niitä odotuksia ja ajatuksia, joita minulla etukäteen synnytyksestä oli. Se oli kivulias ja kaoottinen, minun hallitsemattomissani. Paperilla lääkärin sanojen mukaan melko oppikirjamainen, mutta pääni sisällä ihan toisenlainen. Ja oikeastaan vasta paljon jälkeen päin olen edes ymmärtänyt, kuinka paljon synnytyksestä jäi hampaankoloon ja sai pelkäämään, että sama toistuisi toisenkin lapsen kohdalla enkä koskaan saisi kokea sellaista eheyttävää synnytystä, joista toisinaan kuulee puhuttavan. 

Mutta onneksi olin väärässä. 

Tarinani on pakko aloittaa siitä maanantaiaamusta, kun menin jälleen kerran Taysin äitipolille ultraan katsomaan, miten pikkuiseni mahassani kasvaa. Raskausviikkoja silloin oli tasan 36+0 ja minua jännitti, sillä edellisellä kerralla (35+0) vauva oli ottanut sen verran kasvuspurttia, että jos sama jatkuisi niin minulle tehtäisiin nyt lapsivesipunktio ja mietittäisiin synnytyksen käynnistämistä jo piankin. Onneksi kasvu oli kuitenkin tasaantunut ja vauvalla vaikutti olevan kaikki niin hyvin, ettei punktiota tarvinnutkaan tehdä. Kerroin, ettei minua ole supistellut kertaakaan (muutamia harjoitussupistuksia lukuunottamatta) vielä tämän raskauden aikana, joten sisätutkimustakaan ei ollut syytä tehdä. Sain uudet kontrolliajat viikon ja kahden päähän, ja puhuttiin käynnistyksestä mahdollisesti viikon 38 tienoilla, kenties päästäisiin vielä vapunkin yli. Olin suunnattoman onnellinen tullessani kotiin. Ajattelin, miten ihanaa olisi jos vauvani saisikin vielä parikin viikkoa lisää masuaikaa ja me ehdittäisiin hoitaa muuttokin pois alta ennen vauvan syntymää.

Illalla menimme käymään äitini luona. Kello oli noin seitsemän, kun vatsaani alkoi kovasti sattua ja meni aika kauan ennen kuin ymmärsin niiden nyt olevan niitä supistuksia. Hieman nauratti, kun juuri aamulla olin kertonut lääkärille ettei yhtään ole supistellut koko aikana ja papereinihikin oli kirjoitettu, että "ei supistelutaipumusta". En huolestunut näistä supistuksista, sillä kivut olivat kuitenkin varsin siedettäviä ja tiesin, että kipeitä supistuksia saattaisi tulla pitkäänkin ennen kuin ne oikeasti tarkoittaisivat mitään. Muistan, että Lukaakin odottaessani minulla tuli yhtenä päivänä kunnolla kipeitä supistuksia ihan yhtäkkiä, mutta sitten ne menivät ohi eikä pitkään aikaan tapahtunut taaskaan mitään. Yhdeksän aikaan illalla, kun olimme jo kotona, supistukset alkoivat tuntua jo melkoisen ikäviltä, mutta pärjäilin hyvin kauratyynyn kanssa. Jossain vaiheessa aloin vihdoin kellottaa supistuksia, ja niitä tuli 1-5 minuutin välein. Konsultoin whatsappissa erästä äitiystävääni, että missä vaiheessa oikein pitäisi huolestua - enhän ollut ennen kokenut spontaanisti alkanutta synnytystä, joten en tiennyt mikä on vielä normaalia ja mikä oikeasti tarkoittaisi synnytyksen käynnistyneen. Tapani mukaan ajattelin vain ylireagoivani. Keskiyöllä soitin vielä synnärille kysyäkseni neuvoja. Sieltä sain ohjeeksi ottaa parasetamolia ja yrittää levätä - jos ei niillä olo helpottaisi, niin sitten näytille. Soitettiin varmuuden vuoksi äitini paikalle, kun olo alkoi olla jo aika sietämätön enkä pystynyt olla ollenkaan paikoillani. Vähän ennen kello kahta lähdettiin Kamilin kanssa ajamaan sairaalaan ja mulla alkoi jo olla sellainen olo, että kohta vauva syntyy sinne auton lattialle. Kahdelta oltiin sairaalassa: olinkin jo 5cm auki ja pääsin suoraan synnytyssaliin. Olo oli aika epäuskoinen. Vielä aamullahan kaikki näytti siltä, että tässä olisi vielä parikin viikkoa aikaa ja yhtäkkiä asiat vain alkoivat tapahtua ihan rytinällä!

Salissa mulla oli ihana kätilö ja tosi kiva kätilöopiskelija myös. Ensimmäinen reaktio kysymykseen saako opiskelija tulla mukaan synnytykseen, meinasi olla että ei hitossa, mutta sitten muistin, että pian tulen itsekin olemaan alan opiskelija ja jälkeen päin olen kyllä iloinen, että suostuin. Sali laitettiin nopeasti valmiiksi ja minut käyrille, vauvan sykkeet olivat onneksi koko ajan hyvät. Supistukset olivat edelleen koko ajan tosi kivuliaita ja tiheitä, joten otin käyttöön ilokaasun ja lämpötyynyn vatsalle. Koska supistukset tuntuivat erityisen pahoilta selässä, ehdotettiin mulle aqua-rakkuloita. Edellisessä synnytyksessä en ollut niitä ottanut, joten päätin nyt kokeilla ja ne todellakin auttoivat! Laitto tuntui tosi inhottavalta noin puoli minuuttia, mutta sen jälkeen olo oli suorastaan taivaallinen, niin hyvin se vei selän kivut pois. Niiden ja ilokaasun avulla pärjäsin hyvin, sain lepäiltyäkin ja kaiken kaikkiaan tunnelma oli vain jotenkin tosi hyvä. Välillä Kamilin kanssa hymyiltiin epäuskoisina toisillemme, että meidän tyttö todellakin syntyisi ihan pian.

Seuraavaksi sain kohdunkaulanpuudutteen hieman ennen kolmea ja toisen kerran neljältä. Olin kokenut tuon puudutteen tosi hyväksi Lukankin synnytyksessä ja siksi halusin sen mielelläni nytkin. Laittaminen ei tuntunut missään ja se toi tosi hyvin helpotusta oloon. Tuolloin neljältä olin 8cm auki ja vauvan tulo alkoi olla jo oikeasti lähellä! Olo oli edelleen varsin hyvä, kivut hallinnassa ja sain torkahdeltuakin välillä voimia keräten. Voi olla, että olisin näilläkin kivunlievityksillä pärjännyt, mutta yhtäkkiä ponnistusvaihe alkoi jännittää niin, että pyysin epiduraaliakin. Sen sain viideltä ja klo 5.40 kalvot puhkaistiin. Sain luvan alkaa ponnistaa heti kun siltä tuntuu, mutta epiduraali alkoi heikentää supistusten tehoa, joten tuntui että sitten saikin odotella aika kauan ennen kuin pääsi tositoimiin. Sain vielä jotain nenäsuihketta (oksitoniini?) supistuksia tehostamaan ja pian homma lähtikin vihdoin kunnolla käyntiin.

Papereihin ponnistusvaiheen kestoksi on merkitty 19 minuuttia, mutta minusta se tuntui menevän vieläkin nopeammin. Synnytyksen kokonaiskestoksi puolestaan on kirjattu 12 tuntia, alkaen niistä ensimmäisistä supistuksista jotka alkoivat edellisenä päivänä klo 19. Koko synnytys oli kipujen suhteen tosi hallittu, ja vaikka se ihan viimeinen loppurutistus oli aika raju, niin sekin tuntui silti suhteellisen helpolta. Kello 06.49 meidän tyttö lopulta syntyi noin viiden tunnin sairaalassaolon jälkeen, ja alkoi saman tien parkua. Voi että olin odottanut kuulevani tuon äänen! Kaikista eniten koko synnytyksessä olin pelännyt sitä, että tämäkään vauva ei kunnolla hengittäisi ja hänetkin vietäisiin saman tien minulta pois. Sain tytön rinnalle ja voi miten kaunis ja täydellinen hän oli. Vauva alkoi heti hamuta rintaa ja papereiden mukaan ensi-imetys kesti 59 minuuttia, hänellä oli heti hyvä imuote ja olin niin onnellinen kun sain vihdoin kokea tällaiset ensihetket vauvani kanssa. En voi edes kuvailla sitä onnen määrää kun sain rauhassa pidellä ja ihastella vastasyntynyttä vauvaani. Olin ehkä jotenkin henkisesti valmistanut itseni siihen, etten ikinä saisi kokea niitä ihania ensihetkiä vauvan kanssa, vaan tämäkin vietäisiin heti teholle. Mutta nyt sain.

Tummahiuksinen tyttömme syntyi siis tiistaina 11.4.2017 kello 06.49, raskausviikolla 36+1. Painoa hänellä oli 3285g, pituutta 48cm ja päänympärys 32,5cm. Apgar-pisteitä hän sai 9/8.

Vauva oli muuten erittäin hyvävointinen mutta verensokerit alkoivat laskea jossain vaiheessa synnytyksen jälkeen kuten diabeetikoiden vauvoilla usein. Pääsimme Kamilin kanssa viemään hänet yhdessä kätilön kanssa salista lastenosastolle sokereiden tarkkailuun. Itse pääsin sitten synnyttäneiden osastolle ja yllättävän rauhallisin mielin olin kuitenkin tuosta eri osastoille joutumisesta. Lukan kohdalla se oli paljon kovempi paikka, mutta nyt oltiin saatu kuitenkin ihanat ensihetket ja olla pitkän aikaa rauhassa yhdessä, joten se ei tuntunut enää niin pahalta. Varsinkin kun vauvalla ei ollut mitään sen isompaa hätää ja tiesin että siellä lastenosastolla on ihanat hoitajat ja vauvalla turvallista olla. Kolmantena päivänä sainkin tytön kanssani vierihoitoon, kun sokerit oli pysyneet hyvinä ja tasaisina. Sellainenkin, monille niin itsestäänselvä asia, tuntui itselleni niin ihanalta kokea, sillä en ollut oikein uskaltanut toivoakaan että niin voisi käydä. Oli niin ihanaa saada vain pidellä vauvaa lähellä koko ajan, tuijotella ja tutustua toisiimme, nuuskuttaa sitä ainutlaatuista vauvatuoksua... sen sijaan, että olisi joutunut ravaamaan koko ajan oman osaston ja lastenosaston väliä. Tuntui ihanalta saada olla koko ajan yhdessä.

Olin ehkä etukäteen liikaakin varautunut siihen, että tämä synnytys olisi toisinto viime kerrasta. En uskaltanut antaa itselleni lupaa toivoa parempaa synnytyskokemusta, etten joutuisi sitten pettymään vieläkin isommin. Tuntui helpommalta varautua käynnistettyyn synnytykseen ja vauvan pitkään lastenosastolla oloon. En vieläkään voi melkein uskoa, että sain aivan täysin yllättäen ja arvaamatta kokea spontaanisti käynnistyneen synnytyksen ja että melko varhaisista viikoista huolimatta kaikki meni niin uskomattoman hyvin. Kaiken kaikkiaan tämä synnytys oli tosi rauhallinen ja ihana kokemus, ja ennen kaikkea korjaava ja eheyttävä ensimmäisen synnytykseni jälkeen. Kaikki tapahtui tosi odottamattomasti, vauhdilla ja yllättäen, mutta kaikki menikin ihan täydellisesti. Minun pieni rakas tyttöni oli päättänyt, että hän on valmis tulemaan meidän luokse nyt. Valmiimpi kuin minä, joka olin viime aikoina alkanut jännittää synnytystä enemmän kuin ikinä. Nyt en ehtinyt pelätä enää lainkaan. Ja voi miten onnellisia me hänestä ollaankaan.

Kiitos kun tulit.

xoxo Nelli

Synnytyskertomus II

torstai 27. huhtikuuta 2017


En ole vieläkään, melkein kahden vuoden jälkeen, lukenut kertaakaan itse uudestaan ensimmäistä synnytyskertomustani. Vaikka tavallaan (ja varsinkin käynnistetyksi synnytykseksi) kaikki meni loppua lukuunottamatta ihan hyvin, niin silti tuntuu että tosi moni asia meni myös ihan pieleen, tai ainakin sellaisella tavalla mitä en olisi itse osannut odottaakaan. Ensimmäinen synnytykseni ei vastannut niitä odotuksia ja ajatuksia, joita minulla etukäteen synnytyksestä oli. Se oli kivulias ja kaoottinen, minun hallitsemattomissani. Paperilla lääkärin sanojen mukaan melko oppikirjamainen, mutta pääni sisällä ihan toisenlainen. Ja oikeastaan vasta paljon jälkeen päin olen edes ymmärtänyt, kuinka paljon synnytyksestä jäi hampaankoloon ja sai pelkäämään, että sama toistuisi toisenkin lapsen kohdalla enkä koskaan saisi kokea sellaista eheyttävää synnytystä, joista toisinaan kuulee puhuttavan. 

Mutta onneksi olin väärässä. 

Tarinani on pakko aloittaa siitä maanantaiaamusta, kun menin jälleen kerran Taysin äitipolille ultraan katsomaan, miten pikkuiseni mahassani kasvaa. Raskausviikkoja silloin oli tasan 36+0 ja minua jännitti, sillä edellisellä kerralla (35+0) vauva oli ottanut sen verran kasvuspurttia, että jos sama jatkuisi niin minulle tehtäisiin nyt lapsivesipunktio ja mietittäisiin synnytyksen käynnistämistä jo piankin. Onneksi kasvu oli kuitenkin tasaantunut ja vauvalla vaikutti olevan kaikki niin hyvin, ettei punktiota tarvinnutkaan tehdä. Kerroin, ettei minua ole supistellut kertaakaan (muutamia harjoitussupistuksia lukuunottamatta) vielä tämän raskauden aikana, joten sisätutkimustakaan ei ollut syytä tehdä. Sain uudet kontrolliajat viikon ja kahden päähän, ja puhuttiin käynnistyksestä mahdollisesti viikon 38 tienoilla, kenties päästäisiin vielä vapunkin yli. Olin suunnattoman onnellinen tullessani kotiin. Ajattelin, miten ihanaa olisi jos vauvani saisikin vielä parikin viikkoa lisää masuaikaa ja me ehdittäisiin hoitaa muuttokin pois alta ennen vauvan syntymää.

Illalla menimme käymään äitini luona. Kello oli noin seitsemän, kun vatsaani alkoi kovasti sattua ja meni aika kauan ennen kuin ymmärsin niiden nyt olevan niitä supistuksia. Hieman nauratti, kun juuri aamulla olin kertonut lääkärille ettei yhtään ole supistellut koko aikana ja papereinihikin oli kirjoitettu, että "ei supistelutaipumusta". En huolestunut näistä supistuksista, sillä kivut olivat kuitenkin varsin siedettäviä ja tiesin, että kipeitä supistuksia saattaisi tulla pitkäänkin ennen kuin ne oikeasti tarkoittaisivat mitään. Muistan, että Lukaakin odottaessani minulla tuli yhtenä päivänä kunnolla kipeitä supistuksia ihan yhtäkkiä, mutta sitten ne menivät ohi eikä pitkään aikaan tapahtunut taaskaan mitään. Yhdeksän aikaan illalla, kun olimme jo kotona, supistukset alkoivat tuntua jo melkoisen ikäviltä, mutta pärjäilin hyvin kauratyynyn kanssa. Jossain vaiheessa aloin vihdoin kellottaa supistuksia, ja niitä tuli 1-5 minuutin välein. Konsultoin whatsappissa erästä äitiystävääni, että missä vaiheessa oikein pitäisi huolestua - enhän ollut ennen kokenut spontaanisti alkanutta synnytystä, joten en tiennyt mikä on vielä normaalia ja mikä oikeasti tarkoittaisi synnytyksen käynnistyneen. Tapani mukaan ajattelin vain ylireagoivani. Keskiyöllä soitin vielä synnärille kysyäkseni neuvoja. Sieltä sain ohjeeksi ottaa parasetamolia ja yrittää levätä - jos ei niillä olo helpottaisi, niin sitten näytille. Soitettiin varmuuden vuoksi äitini paikalle, kun olo alkoi olla jo aika sietämätön enkä pystynyt olla ollenkaan paikoillani. Vähän ennen kello kahta lähdettiin Kamilin kanssa ajamaan sairaalaan ja mulla alkoi jo olla sellainen olo, että kohta vauva syntyy sinne auton lattialle. Kahdelta oltiin sairaalassa: olinkin jo 5cm auki ja pääsin suoraan synnytyssaliin. Olo oli aika epäuskoinen. Vielä aamullahan kaikki näytti siltä, että tässä olisi vielä parikin viikkoa aikaa ja yhtäkkiä asiat vain alkoivat tapahtua ihan rytinällä!

Salissa mulla oli ihana kätilö ja tosi kiva kätilöopiskelija myös. Ensimmäinen reaktio kysymykseen saako opiskelija tulla mukaan synnytykseen, meinasi olla että ei hitossa, mutta sitten muistin, että pian tulen itsekin olemaan alan opiskelija ja jälkeen päin olen kyllä iloinen, että suostuin. Sali laitettiin nopeasti valmiiksi ja minut käyrille, vauvan sykkeet olivat onneksi koko ajan hyvät. Supistukset olivat edelleen koko ajan tosi kivuliaita ja tiheitä, joten otin käyttöön ilokaasun ja lämpötyynyn vatsalle. Koska supistukset tuntuivat erityisen pahoilta selässä, ehdotettiin mulle aqua-rakkuloita. Edellisessä synnytyksessä en ollut niitä ottanut, joten päätin nyt kokeilla ja ne todellakin auttoivat! Laitto tuntui tosi inhottavalta noin puoli minuuttia, mutta sen jälkeen olo oli suorastaan taivaallinen, niin hyvin se vei selän kivut pois. Niiden ja ilokaasun avulla pärjäsin hyvin, sain lepäiltyäkin ja kaiken kaikkiaan tunnelma oli vain jotenkin tosi hyvä. Välillä Kamilin kanssa hymyiltiin epäuskoisina toisillemme, että meidän tyttö todellakin syntyisi ihan pian.

Seuraavaksi sain kohdunkaulanpuudutteen hieman ennen kolmea ja toisen kerran neljältä. Olin kokenut tuon puudutteen tosi hyväksi Lukankin synnytyksessä ja siksi halusin sen mielelläni nytkin. Laittaminen ei tuntunut missään ja se toi tosi hyvin helpotusta oloon. Tuolloin neljältä olin 8cm auki ja vauvan tulo alkoi olla jo oikeasti lähellä! Olo oli edelleen varsin hyvä, kivut hallinnassa ja sain torkahdeltuakin välillä voimia keräten. Voi olla, että olisin näilläkin kivunlievityksillä pärjännyt, mutta yhtäkkiä ponnistusvaihe alkoi jännittää niin, että pyysin epiduraaliakin. Sen sain viideltä ja klo 5.40 kalvot puhkaistiin. Sain luvan alkaa ponnistaa heti kun siltä tuntuu, mutta epiduraali alkoi heikentää supistusten tehoa, joten tuntui että sitten saikin odotella aika kauan ennen kuin pääsi tositoimiin. Sain vielä jotain nenäsuihketta (oksitoniini?) supistuksia tehostamaan ja pian homma lähtikin vihdoin kunnolla käyntiin.

Papereihin ponnistusvaiheen kestoksi on merkitty 19 minuuttia, mutta minusta se tuntui menevän vieläkin nopeammin. Synnytyksen kokonaiskestoksi puolestaan on kirjattu 12 tuntia, alkaen niistä ensimmäisistä supistuksista jotka alkoivat edellisenä päivänä klo 19. Koko synnytys oli kipujen suhteen tosi hallittu, ja vaikka se ihan viimeinen loppurutistus oli aika raju, niin sekin tuntui silti suhteellisen helpolta. Kello 06.49 meidän tyttö lopulta syntyi noin viiden tunnin sairaalassaolon jälkeen, ja alkoi saman tien parkua. Voi että olin odottanut kuulevani tuon äänen! Kaikista eniten koko synnytyksessä olin pelännyt sitä, että tämäkään vauva ei kunnolla hengittäisi ja hänetkin vietäisiin saman tien minulta pois. Sain tytön rinnalle ja voi miten kaunis ja täydellinen hän oli. Vauva alkoi heti hamuta rintaa ja papereiden mukaan ensi-imetys kesti 59 minuuttia, hänellä oli heti hyvä imuote ja olin niin onnellinen kun sain vihdoin kokea tällaiset ensihetket vauvani kanssa. En voi edes kuvailla sitä onnen määrää kun sain rauhassa pidellä ja ihastella vastasyntynyttä vauvaani. Olin ehkä jotenkin henkisesti valmistanut itseni siihen, etten ikinä saisi kokea niitä ihania ensihetkiä vauvan kanssa, vaan tämäkin vietäisiin heti teholle. Mutta nyt sain.

Tummahiuksinen tyttömme syntyi siis tiistaina 11.4.2017 kello 06.49, raskausviikolla 36+1. Painoa hänellä oli 3285g, pituutta 48cm ja päänympärys 32,5cm. Apgar-pisteitä hän sai 9/8.

Vauva oli muuten erittäin hyvävointinen mutta verensokerit alkoivat laskea jossain vaiheessa synnytyksen jälkeen kuten diabeetikoiden vauvoilla usein. Pääsimme Kamilin kanssa viemään hänet yhdessä kätilön kanssa salista lastenosastolle sokereiden tarkkailuun. Itse pääsin sitten synnyttäneiden osastolle ja yllättävän rauhallisin mielin olin kuitenkin tuosta eri osastoille joutumisesta. Lukan kohdalla se oli paljon kovempi paikka, mutta nyt oltiin saatu kuitenkin ihanat ensihetket ja olla pitkän aikaa rauhassa yhdessä, joten se ei tuntunut enää niin pahalta. Varsinkin kun vauvalla ei ollut mitään sen isompaa hätää ja tiesin että siellä lastenosastolla on ihanat hoitajat ja vauvalla turvallista olla. Kolmantena päivänä sainkin tytön kanssani vierihoitoon, kun sokerit oli pysyneet hyvinä ja tasaisina. Sellainenkin, monille niin itsestäänselvä asia, tuntui itselleni niin ihanalta kokea, sillä en ollut oikein uskaltanut toivoakaan että niin voisi käydä. Oli niin ihanaa saada vain pidellä vauvaa lähellä koko ajan, tuijotella ja tutustua toisiimme, nuuskuttaa sitä ainutlaatuista vauvatuoksua... sen sijaan, että olisi joutunut ravaamaan koko ajan oman osaston ja lastenosaston väliä. Tuntui ihanalta saada olla koko ajan yhdessä.

Olin ehkä etukäteen liikaakin varautunut siihen, että tämä synnytys olisi toisinto viime kerrasta. En uskaltanut antaa itselleni lupaa toivoa parempaa synnytyskokemusta, etten joutuisi sitten pettymään vieläkin isommin. Tuntui helpommalta varautua käynnistettyyn synnytykseen ja vauvan pitkään lastenosastolla oloon. En vieläkään voi melkein uskoa, että sain aivan täysin yllättäen ja arvaamatta kokea spontaanisti käynnistyneen synnytyksen ja että melko varhaisista viikoista huolimatta kaikki meni niin uskomattoman hyvin. Kaiken kaikkiaan tämä synnytys oli tosi rauhallinen ja ihana kokemus, ja ennen kaikkea korjaava ja eheyttävä ensimmäisen synnytykseni jälkeen. Kaikki tapahtui tosi odottamattomasti, vauhdilla ja yllättäen, mutta kaikki menikin ihan täydellisesti. Minun pieni rakas tyttöni oli päättänyt, että hän on valmis tulemaan meidän luokse nyt. Valmiimpi kuin minä, joka olin viime aikoina alkanut jännittää synnytystä enemmän kuin ikinä. Nyt en ehtinyt pelätä enää lainkaan. Ja voi miten onnellisia me hänestä ollaankaan.

Kiitos kun tulit.

xoxo Nelli

Meidän vauva on tänään jo kahden viikon ikäinen! Kaksi viikkoa on mennyt tavallaan niin nopeasti, tavallaan taas aika tuntuu pieneltä ikuisuudelta. Olisi vaikeaa enää kuvitella elämää ilman häntä, meidän pientä tummatukkaista prinsessaa. Hassua, miten niin lyhyessä ajassa joku voi tuntua jo niin tutulta, omalta ja rakkaalta. Ja nyt jo hän on ihan omanlaisensa tyyppi enkä malta odottaa, minkälainen persoona hänestä vielä kasvaakaan! Vaikka arki on tällä hetkellä sellaista, että päivistä loppuu väkisinkin tunnit kesken eikä käsiäkään tunnu olevan tarpeeksi, niin silti sitä vain on niin hullun onnellinen.

Kaksiviikkoinen neitimme on varsin leppoisa ja tyytyväinen tapaus. Suurimmaksi osaksi hän vielä vain nukkuu ja syö, ja pieninä (ja koko ajan lisääntyvinä) hereilläolohetkinään hän katselee tarkkaavaisena meitä ja maailmaa. Paras paikka vauvan mielestä on sylissä tai äidin rinnalla, mutta hän viihtyy hyvin myös sitterissään. Vauva sai kahtena ensimmäisenä elinpäivänään jonkin verran luovutettua maitoa ollessaan lastenosastolla, mutta sen jälkeen ollaan menty täysimetyksellä eikä pulloakaan ole sen koommin tarvittu. Imetys on siis lähtenyt ihan älyttömän hyvin käyntiin, mistä olen todella onnellinen! Vauva ruokailee vaihtelevasti noin 1-3 tunnin välein, pisimmät tankkaukset tehdään yleensä iltaisin. Öisinkään ei onneksi herätyksiä tule ihan kamalan usein ja yöt ovatkin pääsääntöisesti menneet tosi hyvin, vauva nukkuu yleensä rauhallisesti joko omassa kehdossaan ja nykyään yhä enemmän myös minun kainalossani. Vaikka ajattelin etten nytkään uskaltaisi nukkua ihan pienen vauvan kanssa perhepedissä, niin jotenkin sitä ei nyt olekaan ollut ihan niin arka kuin Lukan kanssa, vaan on ollut pelkästään ihanaa ottaa tyttö kainaloon nukkumaan. Tuntuu, että silloin me molemmat nukutaan hieman paremmin! Nyt parina viime päivänä tytöllä on ollut hieman enemmän vatsanväänteitä kuin aikaisemmin, mutta kitinä loppuu yleensä viimeistään rinnalle päästessä eikä varsinaisia huutokonsertteja ole onneksi kuultu. Täytyy siis sanoa, että meillä menee tosi hyvin, ja olen oikeasti aika yllättynytkin siitä, miten helppoa kaikki on toistaiseksi ollut! Olin ehkä vähän varautunut siihen, että kun vauva syntyi näin paljon etuajassa, niin ongelmiakin voisi olla enemmän... mutta näköjään tyyppi oli ihan valmis tulemaan maailmaan jo nyt!



Meillä oli tänään myös vauvan ensimmäinen neuvolakäynti. Muuton myötä meillä vaihtui neuvola uuteen, mikä harmitti vähän ainoastaan sen takia, että meidän vanha neuvolantäti oli niin ihana! Tällä neuvolakäynnillä ei nyt mitään sen ihmeempiä tapahtunut, lähinnä käytiin läpi meidän ja vauvan kuulumisia sekä vähän meidän aiempaa historiaa. Vauvakin nukkui tyytyväisenä koko käynnin ajan ja sai paljon ihasteluja osakseen. Paino oli lähtenyt hyvin nousuun: vauvan syntymäpaino oli 3285g, kotiinlähtöpaino reilu viikko sitten 3065g ja nyt 3395g. Muita mittoja ei nyt otettu ja seuraava käynti on sitten 1kk-neuvola eli pianhan sekin on.

"Suloinen tyttö. Varhaisheijastukset normaalit. Silmät, suu, napa, iho siistit. Paino nousee hyvin rintamaidolla."

Näissä kuvissa näkyvä ihana peitto saatiin muuten mukaan neuvolasta. Mummon kammarin mummot (ja miksei papatkin?) ovat kutoneet vauvoille peittoja, villasukkia ja muita vaatteita, joista ensimmäisellä neuvolakäynnillä saa isosta korista valita itselleen mieluisan jutun vauvalle omaksi. Aika ihana idea ja varmasti nuo käsityöt ovat rakkaudella tehtyjä! Minä ihastuin heti tämän peiton suloisiin pastelliväreihin, joten valinta meidän neidille oli helppo! 



Tällaista siis tänne kuuluu tällä hetkellä! Tekisi mieli purkittaa näiden ensipäivien ja -viikkojen tuoksut ja hetket itselleen johonkin purkkiin, jotta voisi sitten myöhemmin aina palata näihin tunnelmiin. Kaikesta väsymyksestäkin huolimatta on tämä pikkuvauva-aika vaan niin ihanan ainutlaatuista aikaa ja aika usein harmittaa, ettei nyt toisen lapsen kanssa ehdi uppoutua siihen ihan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Tunnen jo nyt välillä haikeutta siitä, että pian tämäkin on ohi! Vaikkei tietenkään pitäisi ajatella niin, vaan nauttia tästä nyt ja elää vain hetkessä. ♥

xoxo Nelli

Vauva 2 viikkoa & ensimmäinen neuvola

tiistai 25. huhtikuuta 2017


Meidän vauva on tänään jo kahden viikon ikäinen! Kaksi viikkoa on mennyt tavallaan niin nopeasti, tavallaan taas aika tuntuu pieneltä ikuisuudelta. Olisi vaikeaa enää kuvitella elämää ilman häntä, meidän pientä tummatukkaista prinsessaa. Hassua, miten niin lyhyessä ajassa joku voi tuntua jo niin tutulta, omalta ja rakkaalta. Ja nyt jo hän on ihan omanlaisensa tyyppi enkä malta odottaa, minkälainen persoona hänestä vielä kasvaakaan! Vaikka arki on tällä hetkellä sellaista, että päivistä loppuu väkisinkin tunnit kesken eikä käsiäkään tunnu olevan tarpeeksi, niin silti sitä vain on niin hullun onnellinen.

Kaksiviikkoinen neitimme on varsin leppoisa ja tyytyväinen tapaus. Suurimmaksi osaksi hän vielä vain nukkuu ja syö, ja pieninä (ja koko ajan lisääntyvinä) hereilläolohetkinään hän katselee tarkkaavaisena meitä ja maailmaa. Paras paikka vauvan mielestä on sylissä tai äidin rinnalla, mutta hän viihtyy hyvin myös sitterissään. Vauva sai kahtena ensimmäisenä elinpäivänään jonkin verran luovutettua maitoa ollessaan lastenosastolla, mutta sen jälkeen ollaan menty täysimetyksellä eikä pulloakaan ole sen koommin tarvittu. Imetys on siis lähtenyt ihan älyttömän hyvin käyntiin, mistä olen todella onnellinen! Vauva ruokailee vaihtelevasti noin 1-3 tunnin välein, pisimmät tankkaukset tehdään yleensä iltaisin. Öisinkään ei onneksi herätyksiä tule ihan kamalan usein ja yöt ovatkin pääsääntöisesti menneet tosi hyvin, vauva nukkuu yleensä rauhallisesti joko omassa kehdossaan ja nykyään yhä enemmän myös minun kainalossani. Vaikka ajattelin etten nytkään uskaltaisi nukkua ihan pienen vauvan kanssa perhepedissä, niin jotenkin sitä ei nyt olekaan ollut ihan niin arka kuin Lukan kanssa, vaan on ollut pelkästään ihanaa ottaa tyttö kainaloon nukkumaan. Tuntuu, että silloin me molemmat nukutaan hieman paremmin! Nyt parina viime päivänä tytöllä on ollut hieman enemmän vatsanväänteitä kuin aikaisemmin, mutta kitinä loppuu yleensä viimeistään rinnalle päästessä eikä varsinaisia huutokonsertteja ole onneksi kuultu. Täytyy siis sanoa, että meillä menee tosi hyvin, ja olen oikeasti aika yllättynytkin siitä, miten helppoa kaikki on toistaiseksi ollut! Olin ehkä vähän varautunut siihen, että kun vauva syntyi näin paljon etuajassa, niin ongelmiakin voisi olla enemmän... mutta näköjään tyyppi oli ihan valmis tulemaan maailmaan jo nyt!



Meillä oli tänään myös vauvan ensimmäinen neuvolakäynti. Muuton myötä meillä vaihtui neuvola uuteen, mikä harmitti vähän ainoastaan sen takia, että meidän vanha neuvolantäti oli niin ihana! Tällä neuvolakäynnillä ei nyt mitään sen ihmeempiä tapahtunut, lähinnä käytiin läpi meidän ja vauvan kuulumisia sekä vähän meidän aiempaa historiaa. Vauvakin nukkui tyytyväisenä koko käynnin ajan ja sai paljon ihasteluja osakseen. Paino oli lähtenyt hyvin nousuun: vauvan syntymäpaino oli 3285g, kotiinlähtöpaino reilu viikko sitten 3065g ja nyt 3395g. Muita mittoja ei nyt otettu ja seuraava käynti on sitten 1kk-neuvola eli pianhan sekin on.

"Suloinen tyttö. Varhaisheijastukset normaalit. Silmät, suu, napa, iho siistit. Paino nousee hyvin rintamaidolla."

Näissä kuvissa näkyvä ihana peitto saatiin muuten mukaan neuvolasta. Mummon kammarin mummot (ja miksei papatkin?) ovat kutoneet vauvoille peittoja, villasukkia ja muita vaatteita, joista ensimmäisellä neuvolakäynnillä saa isosta korista valita itselleen mieluisan jutun vauvalle omaksi. Aika ihana idea ja varmasti nuo käsityöt ovat rakkaudella tehtyjä! Minä ihastuin heti tämän peiton suloisiin pastelliväreihin, joten valinta meidän neidille oli helppo! 



Tällaista siis tänne kuuluu tällä hetkellä! Tekisi mieli purkittaa näiden ensipäivien ja -viikkojen tuoksut ja hetket itselleen johonkin purkkiin, jotta voisi sitten myöhemmin aina palata näihin tunnelmiin. Kaikesta väsymyksestäkin huolimatta on tämä pikkuvauva-aika vaan niin ihanan ainutlaatuista aikaa ja aika usein harmittaa, ettei nyt toisen lapsen kanssa ehdi uppoutua siihen ihan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Tunnen jo nyt välillä haikeutta siitä, että pian tämäkin on ohi! Vaikkei tietenkään pitäisi ajatella niin, vaan nauttia tästä nyt ja elää vain hetkessä. ♥

xoxo Nelli
Terveisiä täältä muuttolaatikoiden keskeltä! Me saadaan huomenna avaimet uuteen kotiin, ja meininki viime päivinä on ollut meillä sen mukaista. Päivistä on tosiaankin loppunut tunnit kesken eikä vapaa-aikaa pakkauspuuhien, vauvanhoidon ja taaperon viihdyttämisen lisäksi ole kyllä ollut. Tänään Luka lähti mummille yökylään, joten me saadaan Kamilin kanssa onneksi tehtyä nyt viimeiset pakkailut ihan rauhassa - vauva kun on toistaiseksi niin leppoisa tapaus, että hänestä ei pakkauspuuhissa pahemmin vaivaa ole. Olen kyllä niin onnellinen sitten, kun tästä viikonlopusta ollaan selvitty ja päästään aloittamaan uusi arki vihdoin ihan kunnolla siellä uudessa kodissa! Tuntuu, että nyt eletään jonkinlaisessa välitilassa ja koko ajan on pieni stressi päällä, mutta sitten muuton jälkeen voi vihdoin taas kunnolla hengähtää ja rentoutua. 

Ajattelin tässä välissä tulla vielä pikaisesti esittelemään isovelipakkauksen, jonka Luka sai käydessään ensimmäisen kerran sairaalassa katsomassa vauvaa. Halusimme antaa Lukalle jonkin pienen "lahjan vauvalta", isoveljeksi tulemisen kunniaksi. Pakkauksen tekeminen jäi hieman viime tippaan, koska luulin että aikaa olisi vielä yllin kyllin... Onneksi pakkauksen sisältö oli hankittu jo hyvissä ajoin etukäteen, mutta visuaalinen ilme jäi vähän puolitiehen. Aloitin sen tekemisen nimittäin kaksi päivää ennen synnytystä enkä sitten koskaan ehtinyt saamaan ihan valmiiksi! Eipä se toisaalta haitannut, sillä Luka on kuitenkin vielä niin pieni, että paketin sisältö kiinnosti häntä huomattavasti ulkonäköä enemmän. 



Mun oli tarkoitus koristella laatikon jokainen reuna ja kansi, mutta ehdin saada valmiiksi vain nuo pienemmät sivut. Sisälle oltiin koottu muutamia juttuja, joista ajateltiin Lukan varmasti tykkäävän. Ihan ensimmäinen valinta oli uusi auto, sillä autot ovat tämän hetken paras juttu taaperon leikeissä. Luka tykkää kovasti Plaston autoista ja niitä häneltä löytyykin jo aikamoinen kokoelma kaikenlaisia erilaisia menopelejä. Nyt pakkaukseen valittiin tuollainen nosturiauto, jollaista Lukalla ei vielä ollut ja se onkin ollut kovasti mukana leikeissä. Sairaalassakin Lukaa taisi loppujen lopuksi kiinnostaa tämä auto paljon enemmän kuin vauva!


Pakettiin laitettiin myös uusi kirja, ajatuksena että sitä voitaisiin katsella yhdessä esimerkiksi imetyshetkien aikana. Tämä on valikoitunut usein myös iltasatukirjaksi, kun Luka on itse päättänyt mitä haluaa lukea. Valittiin kirja aika sattumanvaraisesti, mutta onneksi sekin oli taaperon mieleen - kaivureiden kanssa ei kai voi kovin metsään mennä. 


Tämä kalastuspeli oltiin ostettu jo viime syksynä, kun mulla oli lahjakortti käyttämättä Helsingin Ombrellino-lelukauppaan. Oltiin vain odotettu sopivaa tilaisuutta antaa se Lukalle ja nyt sitten sellainen tuli eteen. Tämäkin peli on sellainen, jota on helppo pelata taaperon kanssa samaan aikaan kun imettää vauvaa, joten Lukan ei tarvitse tuntea jäävänsä yksin minun keskittyessä vain vauvaan. Tämä peli on kyllä tosi kaunis myös visuaalisesti!


Lopuksi pakkaukseen tuli vielä mätsäävät vaatteet Lukalle ja vauvalle. Hauskat sirkuspuput löytyivät KappAhlista, ja tuo kuosi sopii mielestäni hyvin sekä tytölle että pojalle. Hetki joudutaan vielä odottaa, ennen kuin voidaan pukea sisarukset samaan aikaan näihin vaatteisiin. Meidän tirriäinen olikin nimittäin hieman pienempi kuin olin odottanut ja hän hukkuu vielä 56-senttisiin vaatteisiin... Mutta en kyllä malta odottaa, että pääsen pukemaan mun rakkaat samisteluvaatteisiin, hih! 

Oletteko te tehneet vastaavanlaisia pakkauksia uusille isoveljille tai - siskoille? 

xoxo Nelli

Isovelipakkaus

torstai 20. huhtikuuta 2017

Terveisiä täältä muuttolaatikoiden keskeltä! Me saadaan huomenna avaimet uuteen kotiin, ja meininki viime päivinä on ollut meillä sen mukaista. Päivistä on tosiaankin loppunut tunnit kesken eikä vapaa-aikaa pakkauspuuhien, vauvanhoidon ja taaperon viihdyttämisen lisäksi ole kyllä ollut. Tänään Luka lähti mummille yökylään, joten me saadaan Kamilin kanssa onneksi tehtyä nyt viimeiset pakkailut ihan rauhassa - vauva kun on toistaiseksi niin leppoisa tapaus, että hänestä ei pakkauspuuhissa pahemmin vaivaa ole. Olen kyllä niin onnellinen sitten, kun tästä viikonlopusta ollaan selvitty ja päästään aloittamaan uusi arki vihdoin ihan kunnolla siellä uudessa kodissa! Tuntuu, että nyt eletään jonkinlaisessa välitilassa ja koko ajan on pieni stressi päällä, mutta sitten muuton jälkeen voi vihdoin taas kunnolla hengähtää ja rentoutua. 

Ajattelin tässä välissä tulla vielä pikaisesti esittelemään isovelipakkauksen, jonka Luka sai käydessään ensimmäisen kerran sairaalassa katsomassa vauvaa. Halusimme antaa Lukalle jonkin pienen "lahjan vauvalta", isoveljeksi tulemisen kunniaksi. Pakkauksen tekeminen jäi hieman viime tippaan, koska luulin että aikaa olisi vielä yllin kyllin... Onneksi pakkauksen sisältö oli hankittu jo hyvissä ajoin etukäteen, mutta visuaalinen ilme jäi vähän puolitiehen. Aloitin sen tekemisen nimittäin kaksi päivää ennen synnytystä enkä sitten koskaan ehtinyt saamaan ihan valmiiksi! Eipä se toisaalta haitannut, sillä Luka on kuitenkin vielä niin pieni, että paketin sisältö kiinnosti häntä huomattavasti ulkonäköä enemmän. 



Mun oli tarkoitus koristella laatikon jokainen reuna ja kansi, mutta ehdin saada valmiiksi vain nuo pienemmät sivut. Sisälle oltiin koottu muutamia juttuja, joista ajateltiin Lukan varmasti tykkäävän. Ihan ensimmäinen valinta oli uusi auto, sillä autot ovat tämän hetken paras juttu taaperon leikeissä. Luka tykkää kovasti Plaston autoista ja niitä häneltä löytyykin jo aikamoinen kokoelma kaikenlaisia erilaisia menopelejä. Nyt pakkaukseen valittiin tuollainen nosturiauto, jollaista Lukalla ei vielä ollut ja se onkin ollut kovasti mukana leikeissä. Sairaalassakin Lukaa taisi loppujen lopuksi kiinnostaa tämä auto paljon enemmän kuin vauva!


Pakettiin laitettiin myös uusi kirja, ajatuksena että sitä voitaisiin katsella yhdessä esimerkiksi imetyshetkien aikana. Tämä on valikoitunut usein myös iltasatukirjaksi, kun Luka on itse päättänyt mitä haluaa lukea. Valittiin kirja aika sattumanvaraisesti, mutta onneksi sekin oli taaperon mieleen - kaivureiden kanssa ei kai voi kovin metsään mennä. 


Tämä kalastuspeli oltiin ostettu jo viime syksynä, kun mulla oli lahjakortti käyttämättä Helsingin Ombrellino-lelukauppaan. Oltiin vain odotettu sopivaa tilaisuutta antaa se Lukalle ja nyt sitten sellainen tuli eteen. Tämäkin peli on sellainen, jota on helppo pelata taaperon kanssa samaan aikaan kun imettää vauvaa, joten Lukan ei tarvitse tuntea jäävänsä yksin minun keskittyessä vain vauvaan. Tämä peli on kyllä tosi kaunis myös visuaalisesti!


Lopuksi pakkaukseen tuli vielä mätsäävät vaatteet Lukalle ja vauvalle. Hauskat sirkuspuput löytyivät KappAhlista, ja tuo kuosi sopii mielestäni hyvin sekä tytölle että pojalle. Hetki joudutaan vielä odottaa, ennen kuin voidaan pukea sisarukset samaan aikaan näihin vaatteisiin. Meidän tirriäinen olikin nimittäin hieman pienempi kuin olin odottanut ja hän hukkuu vielä 56-senttisiin vaatteisiin... Mutta en kyllä malta odottaa, että pääsen pukemaan mun rakkaat samisteluvaatteisiin, hih! 

Oletteko te tehneet vastaavanlaisia pakkauksia uusille isoveljille tai - siskoille? 

xoxo Nelli

Sunnuntaina, hieman tuon edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen, saatiin vihdoin lupa lähteä vauvan kanssa kotiin! Siitä lähtien olen elänyt jonkinlaisessa onnellisuuskuplassa, vaikka ei tämä uusi arki kahden lapsen äitinä aina ihan helppoakaan ole - varsinkin kun komboon vielä lisätään viikonloppuna koittava muutto päälle. Päivät menevät todella nopeasti ja tuntuu, ettei ehdi oikein mitään. Tai kaikkea ehtii vain puoliksi. Haluaisin pystyä olemaan enemmän läsnä Lukalle ja saada makoilla vauvan kanssa rauhassa sängyllä toisiamme tuijotellen, tietämättä mitään ajankulusta. Mutta vaikka riittämättömyyden tunteita on pinnalla jo nyt, niin silti loppujen lopuksi olen vain kamalan onnellinen, tässä. Varsinkin sunnuntaina, meidän hääpäivänä, auringon paistaessa pitkälle iltaan ja meidän vihdoin ollessa yhdessä nelihenkisenä perheenä, kaikki vain tuntui niin täydelliseltä. Lukan synnytyksen jälkeen mulla oli ehkä enemmän myös pientä baby bluesia, mutta nyt meinaa itku tulla lähinnä vain silkasta onnesta. Mun täydellinen pieni perhe. Kun katsoo sitä ja tuntee niin vahvasti, että ehkä tässä tosiaan on kaikki mitä tuun ikinä tarvitsemaan.

Meidän vauva on toistaiseksi ollut aika leppoisa tapaus. Hän nukkuu tosi paljon ja imetys sujuu hyvin. Muutamat hellyttävät raivokohtaukset rääpäle on saanut kun asiat eivät tapahdu niin nopeasti kuin neiti haluaisi, mutta yleisesti ottaen hän on kyllä tosi tyytyväinen ja "helppo" vauva, jos niin voi sanoa. Ja niin hirveän suloinen! Sydän oikeasti tuntuu pakahtuvan kun katselee toista. Että miten joku niin pieni voi olla  vain niin täydellinen ja valmis. Niin kaunis pieni ihminen.

Vaikka olen tosi siirappinen näissä rakkaudentäyteisissä hormoneissani, niin kyllä päiviin mahtuu monia sellaisiakin hetkiä kun tämä kuplani meinaa vähän rakoilla. Luka on ottanut pikkusiskon todella ihanasti vastaan: hän ihastelee tätä kovasti ja käy vähän väliä silittämässä päätä ja antamassa pusuja. Hän osaa olla vauvan vieressä varovainen eikä sinänsä vaikuta osoittavan mustasukkaisuuden merkkejä suoraan tätä kohtaan. Sen sijaan meitä vanhempia, ja varsinkin minua kohtaan Luka kyllä vähän osoittaa mieltään. Se on ollut mulle aika kova paikka, vaikka tiedänkin että sellaiset tuntemukset on ihan normaaleja: onhan tämä ihan hirveän iso elämänmuutos ainoan lapsen asemaan tottuneelle taaperolle. Musta tuntuu kauhean pahalta, kun Luka yrittää hakea leikkiin juuri kesken imetyksen tai kun en kelpaakaan hänelle silloin, kun vauva nukkuu ja minulla olisi oikeasti aikaa. Yritän kyllä huomioida Lukaa niin paljon kuin suinkin mahdollista, mutta eihän se ole sama kuin ennen. Välillä on niin paha mieli, kun näkee miten vaikeaa toisella on. Mutta onneksi tämä meidän muuttokin on ihan pian pois alta ja Kamililla alkaa pitkä loma, joten päästään sitten rauhoittumaan tähän uuteen arkeen yhdessä. Että eiköhän se siitä...

Tällaisia puhelimella kirjoitettuja pikakuulumisia täältä taas näin kolmannen kotipäivän jälkeen! Ehkä jossain vaiheessa ehdin paneutua blogiinkin taas vähän paremmin, mutta se ei ymmärrettävästi ole juuri nyt ihan tärkeysjärjestyksen kärjessä - vaikka paljon kaikenlaista kirjoitettavaa olisikin! 



xoxo Nelli

Kotona

tiistai 18. huhtikuuta 2017


Sunnuntaina, hieman tuon edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen, saatiin vihdoin lupa lähteä vauvan kanssa kotiin! Siitä lähtien olen elänyt jonkinlaisessa onnellisuuskuplassa, vaikka ei tämä uusi arki kahden lapsen äitinä aina ihan helppoakaan ole - varsinkin kun komboon vielä lisätään viikonloppuna koittava muutto päälle. Päivät menevät todella nopeasti ja tuntuu, ettei ehdi oikein mitään. Tai kaikkea ehtii vain puoliksi. Haluaisin pystyä olemaan enemmän läsnä Lukalle ja saada makoilla vauvan kanssa rauhassa sängyllä toisiamme tuijotellen, tietämättä mitään ajankulusta. Mutta vaikka riittämättömyyden tunteita on pinnalla jo nyt, niin silti loppujen lopuksi olen vain kamalan onnellinen, tässä. Varsinkin sunnuntaina, meidän hääpäivänä, auringon paistaessa pitkälle iltaan ja meidän vihdoin ollessa yhdessä nelihenkisenä perheenä, kaikki vain tuntui niin täydelliseltä. Lukan synnytyksen jälkeen mulla oli ehkä enemmän myös pientä baby bluesia, mutta nyt meinaa itku tulla lähinnä vain silkasta onnesta. Mun täydellinen pieni perhe. Kun katsoo sitä ja tuntee niin vahvasti, että ehkä tässä tosiaan on kaikki mitä tuun ikinä tarvitsemaan.

Meidän vauva on toistaiseksi ollut aika leppoisa tapaus. Hän nukkuu tosi paljon ja imetys sujuu hyvin. Muutamat hellyttävät raivokohtaukset rääpäle on saanut kun asiat eivät tapahdu niin nopeasti kuin neiti haluaisi, mutta yleisesti ottaen hän on kyllä tosi tyytyväinen ja "helppo" vauva, jos niin voi sanoa. Ja niin hirveän suloinen! Sydän oikeasti tuntuu pakahtuvan kun katselee toista. Että miten joku niin pieni voi olla  vain niin täydellinen ja valmis. Niin kaunis pieni ihminen.

Vaikka olen tosi siirappinen näissä rakkaudentäyteisissä hormoneissani, niin kyllä päiviin mahtuu monia sellaisiakin hetkiä kun tämä kuplani meinaa vähän rakoilla. Luka on ottanut pikkusiskon todella ihanasti vastaan: hän ihastelee tätä kovasti ja käy vähän väliä silittämässä päätä ja antamassa pusuja. Hän osaa olla vauvan vieressä varovainen eikä sinänsä vaikuta osoittavan mustasukkaisuuden merkkejä suoraan tätä kohtaan. Sen sijaan meitä vanhempia, ja varsinkin minua kohtaan Luka kyllä vähän osoittaa mieltään. Se on ollut mulle aika kova paikka, vaikka tiedänkin että sellaiset tuntemukset on ihan normaaleja: onhan tämä ihan hirveän iso elämänmuutos ainoan lapsen asemaan tottuneelle taaperolle. Musta tuntuu kauhean pahalta, kun Luka yrittää hakea leikkiin juuri kesken imetyksen tai kun en kelpaakaan hänelle silloin, kun vauva nukkuu ja minulla olisi oikeasti aikaa. Yritän kyllä huomioida Lukaa niin paljon kuin suinkin mahdollista, mutta eihän se ole sama kuin ennen. Välillä on niin paha mieli, kun näkee miten vaikeaa toisella on. Mutta onneksi tämä meidän muuttokin on ihan pian pois alta ja Kamililla alkaa pitkä loma, joten päästään sitten rauhoittumaan tähän uuteen arkeen yhdessä. Että eiköhän se siitä...

Tällaisia puhelimella kirjoitettuja pikakuulumisia täältä taas näin kolmannen kotipäivän jälkeen! Ehkä jossain vaiheessa ehdin paneutua blogiinkin taas vähän paremmin, mutta se ei ymmärrettävästi ole juuri nyt ihan tärkeysjärjestyksen kärjessä - vaikka paljon kaikenlaista kirjoitettavaa olisikin! 



xoxo Nelli

Ensinnäkin kiitos teille kaikille onnitteluista! Täällä pikkuneiti on nyt viiden päivän ikäinen ja  täysin yllätyksenä tapahtuneesta iloisesta ensijärkytyksestä ollaan vähitellen toivuttu. Hieman naurattaa näin jälkikäteen tuo synnytystä edeltänyt postaukseni - sitä kun oltiin niin varmoja, ettei tämä nyt ainakaan pariin viikkoon olisi syntymässä. Eikä varsinkaan spontaanisti! Siihen olin ainakin itse koko raskauden ajan asennoitunut, että synnytys käynnistettäisiin tälläkin kertaa. Tyttö kuitenkin päätti toisin, häntähän ei kukaan määräile! Kertoilen synnytyksestä lisää myöhemmin, mutta sen voin jo tässä sanoa, että kaikki meni vauhdikkaasta lähdöstä huolimatta hyvin ja kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi tosi hyvä mieli. Sain juuri sellaisen eheyttävän ja korjaavan kokemuksen kuin olin haaveillutkin, Lukan pelkoja jättäneen synnytyksen jälkeen.

Tytön kanssa voidaan molemmat hyvin, mutta täällä me ollaan edelleen sairaalassa. Vauva vietti kaksi ensimmäistä päivää lastenosastolla lähinnä verensokereiden vuoksi: ne olivat diabeetikon vauvoille tyypilliseen tapaan aluksi matalat, mutta tasaantuivat sitten onneksi nopeasti. Synnytyksen jälkeen olin saanut tytön rinnalle pitkäksi aikaa eikä hänellä ollut hengitysvaikeuksia kuten isoveljellään oli ollut. Siksi tuo lastenosastolle joutuminenkaan ei nyt tuntunut niin pahalta, sillä oltiin saatu kuitenkin kokea ne ihanat rauhalliset ensihetket yhdessä sekä tiesin, ettei vauvalla ollut isompaa hätää. 

Torstaina eli kolmantena päivänä synnytyksestä sain vauvan kanssani samalle osastolle vierihoitoon. Sekin, useimmille niin kovin itsestäänselvä asia, on tuntunut aivan uskomattoman ihanalta saada kokea. Kun ollaan saatu olla ihan rauhassa yhdessä; olen oikeasti saattanut vain tuntikausia pitää vauvaa rinnalla ja ihastellut häntä. Rakkaus ja kiintymys vauvaa kohtaan syttyi kyllä heti, mutta olen jotenkin ihan konkreettisesti tuntenut kuinka ne tunteet vain vahvistuvat päivä päivältä. Kuinka alussa ne vielä vähän vieraat ja tuntemattomat kasvot ovat koko ajan muuttuneet tutummiksi ja tutummiksi. Sinä olet minun tyttöni. Täydellinen, kaunis pieni prinsessa.

Torstai-iltana verikoetulokset näyttivät bilirubiiniarvojen olevan sen verran koholla, että vauva laitettiin sinivalohoitoon. Hoito voitiin kuitenkin onneksi toteuttaa tytön omassa sängyssä sinivalopatjassa, joten saatiin edelleen olla yhdessä. Vauvan vain piti olla suurin osa ajasta sinivalossa, joten en voinut pitää häntä koko ajan rinnalla, vaan hänet sai ottaa pois maksimissaan puoleksi tunniksi kerrallaan, imetysten ja vaipanvaihtojen yhteydessä. Lauantaiaamuna bilirubiinit olivat lähteneet sen verran laskuun, että tyttö pääsi pois valohoidosta ja kotiinlähdön mahdollisuutta väläyteltiin, jos lasku jatkuisi hyvin illallakin. Niinpä me sitten jatkettiin tiivistä sylittelyä ja rinnalla oloa, sillä äidinmaito ja kakkaaminen auttaisivat bilirubiinin poistumisessa kehosta. 

Seuraavat, iltapäivällä tulleet verikoetulokset osoittivat kuitenkin, etteivät arvot olleet vielä laskeneet tarpeeksi, jotta olisimme saaneet lupaa kotiinlähtöön. Tuntui kurjalta, mutta lähinnä oman kovan koti-ikävän vuoksi, sillä varsinkin Lukasta erossa oleminen niin pitkään on ollut tosi raskasta. Muutoin olen vain koittanut ajatella, että onneksi vauvalla ei ole suurempaa hätää kuin nämä bilirubiinit ja kaikki päätökset kuitenkin tehdään vauvan parasta ajatellen. Vaikka olisin itse todella valmis lähtemään kotiin, niin parempi se kuitenkin on, että vauvallakin on kaikki sitten varmasti kunnossa kun kotiinlähtö vihdoin koittaa. Onneksi vauvan ei kuitenkaan tarvinnut mennä enää takaisin valohoitoon, joten tämä osastolla oleminenkin on tuntunut vähän helpommalta kun saa pitää toista lähellä.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä saatiin taas uudet verikoetulokset, ja nyt bilirubiinit olivat lähteneet todella hienosti laskuun! Nyt siis elellään sunnuntaiaamua ja juuri hetki sitten käytiin taas ottamassa tytöstä uudet testit. Nyt jännityksellä odotellaan tuloksia, että onko arvot pysyneet edelleen hyvinä. Tyttö kyllä syö tosi hyvin ja tuntuu muutenkin hyvinvoivalta, joten sormet ristissä täällä toivotaan, että tänään olisi vihdoin se kotiinlähtöpäivä! Meillä on tänään Kamilin kanssa myös 2-vuotishääpäivä ja kotiinpääsy olisi kyllä paras mahdollinen tapa juhlistaa sitä. Pitäkää tekin meille peukkuja!

Ps. Mikäli postaus jostain syystä näyttää oudolta, se johtuu siitä että yritän päivittää puhelimella ja se on yllättävän vaikeaa!

Sairaalakuulumisia

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017


Ensinnäkin kiitos teille kaikille onnitteluista! Täällä pikkuneiti on nyt viiden päivän ikäinen ja  täysin yllätyksenä tapahtuneesta iloisesta ensijärkytyksestä ollaan vähitellen toivuttu. Hieman naurattaa näin jälkikäteen tuo synnytystä edeltänyt postaukseni - sitä kun oltiin niin varmoja, ettei tämä nyt ainakaan pariin viikkoon olisi syntymässä. Eikä varsinkaan spontaanisti! Siihen olin ainakin itse koko raskauden ajan asennoitunut, että synnytys käynnistettäisiin tälläkin kertaa. Tyttö kuitenkin päätti toisin, häntähän ei kukaan määräile! Kertoilen synnytyksestä lisää myöhemmin, mutta sen voin jo tässä sanoa, että kaikki meni vauhdikkaasta lähdöstä huolimatta hyvin ja kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi tosi hyvä mieli. Sain juuri sellaisen eheyttävän ja korjaavan kokemuksen kuin olin haaveillutkin, Lukan pelkoja jättäneen synnytyksen jälkeen.

Tytön kanssa voidaan molemmat hyvin, mutta täällä me ollaan edelleen sairaalassa. Vauva vietti kaksi ensimmäistä päivää lastenosastolla lähinnä verensokereiden vuoksi: ne olivat diabeetikon vauvoille tyypilliseen tapaan aluksi matalat, mutta tasaantuivat sitten onneksi nopeasti. Synnytyksen jälkeen olin saanut tytön rinnalle pitkäksi aikaa eikä hänellä ollut hengitysvaikeuksia kuten isoveljellään oli ollut. Siksi tuo lastenosastolle joutuminenkaan ei nyt tuntunut niin pahalta, sillä oltiin saatu kuitenkin kokea ne ihanat rauhalliset ensihetket yhdessä sekä tiesin, ettei vauvalla ollut isompaa hätää. 

Torstaina eli kolmantena päivänä synnytyksestä sain vauvan kanssani samalle osastolle vierihoitoon. Sekin, useimmille niin kovin itsestäänselvä asia, on tuntunut aivan uskomattoman ihanalta saada kokea. Kun ollaan saatu olla ihan rauhassa yhdessä; olen oikeasti saattanut vain tuntikausia pitää vauvaa rinnalla ja ihastellut häntä. Rakkaus ja kiintymys vauvaa kohtaan syttyi kyllä heti, mutta olen jotenkin ihan konkreettisesti tuntenut kuinka ne tunteet vain vahvistuvat päivä päivältä. Kuinka alussa ne vielä vähän vieraat ja tuntemattomat kasvot ovat koko ajan muuttuneet tutummiksi ja tutummiksi. Sinä olet minun tyttöni. Täydellinen, kaunis pieni prinsessa.

Torstai-iltana verikoetulokset näyttivät bilirubiiniarvojen olevan sen verran koholla, että vauva laitettiin sinivalohoitoon. Hoito voitiin kuitenkin onneksi toteuttaa tytön omassa sängyssä sinivalopatjassa, joten saatiin edelleen olla yhdessä. Vauvan vain piti olla suurin osa ajasta sinivalossa, joten en voinut pitää häntä koko ajan rinnalla, vaan hänet sai ottaa pois maksimissaan puoleksi tunniksi kerrallaan, imetysten ja vaipanvaihtojen yhteydessä. Lauantaiaamuna bilirubiinit olivat lähteneet sen verran laskuun, että tyttö pääsi pois valohoidosta ja kotiinlähdön mahdollisuutta väläyteltiin, jos lasku jatkuisi hyvin illallakin. Niinpä me sitten jatkettiin tiivistä sylittelyä ja rinnalla oloa, sillä äidinmaito ja kakkaaminen auttaisivat bilirubiinin poistumisessa kehosta. 

Seuraavat, iltapäivällä tulleet verikoetulokset osoittivat kuitenkin, etteivät arvot olleet vielä laskeneet tarpeeksi, jotta olisimme saaneet lupaa kotiinlähtöön. Tuntui kurjalta, mutta lähinnä oman kovan koti-ikävän vuoksi, sillä varsinkin Lukasta erossa oleminen niin pitkään on ollut tosi raskasta. Muutoin olen vain koittanut ajatella, että onneksi vauvalla ei ole suurempaa hätää kuin nämä bilirubiinit ja kaikki päätökset kuitenkin tehdään vauvan parasta ajatellen. Vaikka olisin itse todella valmis lähtemään kotiin, niin parempi se kuitenkin on, että vauvallakin on kaikki sitten varmasti kunnossa kun kotiinlähtö vihdoin koittaa. Onneksi vauvan ei kuitenkaan tarvinnut mennä enää takaisin valohoitoon, joten tämä osastolla oleminenkin on tuntunut vähän helpommalta kun saa pitää toista lähellä.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä saatiin taas uudet verikoetulokset, ja nyt bilirubiinit olivat lähteneet todella hienosti laskuun! Nyt siis elellään sunnuntaiaamua ja juuri hetki sitten käytiin taas ottamassa tytöstä uudet testit. Nyt jännityksellä odotellaan tuloksia, että onko arvot pysyneet edelleen hyvinä. Tyttö kyllä syö tosi hyvin ja tuntuu muutenkin hyvinvoivalta, joten sormet ristissä täällä toivotaan, että tänään olisi vihdoin se kotiinlähtöpäivä! Meillä on tänään Kamilin kanssa myös 2-vuotishääpäivä ja kotiinpääsy olisi kyllä paras mahdollinen tapa juhlistaa sitä. Pitäkää tekin meille peukkuja!

Ps. Mikäli postaus jostain syystä näyttää oudolta, se johtuu siitä että yritän päivittää puhelimella ja se on yllättävän vaikeaa!



Meidän pieni yllätti ja päätti tulla tänään rytinällä maailmaan.

Täydellinen tyttömme syntyi 11.4.2017 klo 06.49 raskausviikolla 36+1. Painoa hänellä on 3285g ja pituutta 48cm.

Olo on hämmentynyt, mutta onnellinen. Aikamoinen yllätyskäänne eilisen postauksen jälkeen... Synnytys lähti käyntiin spontaanisti ja eteni nopeasti. Molemmat voidaan kuitenkin oikein hyvin ja hetki varmaan ihmetellään, että mitähän tässä juuri tapahtui!

xoxo Nelli

Hän on täällä

tiistai 11. huhtikuuta 2017



Meidän pieni yllätti ja päätti tulla tänään rytinällä maailmaan.

Täydellinen tyttömme syntyi 11.4.2017 klo 06.49 raskausviikolla 36+1. Painoa hänellä on 3285g ja pituutta 48cm.

Olo on hämmentynyt, mutta onnellinen. Aikamoinen yllätyskäänne eilisen postauksen jälkeen... Synnytys lähti käyntiin spontaanisti ja eteni nopeasti. Molemmat voidaan kuitenkin oikein hyvin ja hetki varmaan ihmetellään, että mitähän tässä juuri tapahtui!

xoxo Nelli
Siis kääk miten pitkällä jo ollaan! Laskettuun aikaanhan on toki vielä se neljä viikkoa, mutta jos miettii että Luka syntyi tästä viikon päästä niin aika hurjalta tuntuu. Aika on mennyt niin nopeasti, mutta se on melkeinpä vain positiivista. Tänään mulla oli taas äitipolikäynti, joka jännitti etukäteen aika paljon, sillä viime viikolla oli puhetta lapsivesipunktiosta, joka mahdollisesti vauvan tekemän kasvuspurtin vuoksi tehtäisiin. Sen viime kertaisen äitipolikäynnin jälkeen oli mieli muutenkin vähän maassa, mutta tällä kertaa saatiinkin sitten taas vähän parempia uutisia! Jotenkin tässä on kyllä menty ihan tunteiden vuoristorataa viimeisten viikkojen aikana. 


Tosiaan viime viikolla vauva oli alkanut ottaa pientä kasvuspurttia, kun siihen asti oltiin kasvettu tasaisesti keskikäyrillä. Varsinkin vartalo oli alkanut kasvaa reilummin (kuten usein diabeetikoilla käy) ja lääkäri silloin suunnitteli, että nyt tällä viikolla tehtäisiin sitten lapsivesipunktio ja alettaisiin mahdollisesti miettiä jo käynnistämistäkin. Mulle se oli silloin pieni shokki, koska olen itse koko ajan toivonut, että tämän vauvan kanssa päästäisiin hieman paremmille viikoille kuin Lukan kanssa. Tänään mulla sitten oli kontrollikäynti painon kehityksen suhteen eikä sitä lapsivesipunktiota nyt tehtykään! Vauvan painoarvioksi saatiin 3160g, mikä on näille viikoille ihan hyvä ja viikossa painoa oli tullut ihan maltillisesti, 300 grammaa. Vartalo tosin edelleen on vähän pullukka ja vastaisi kooltaan noin kahta viikkoa isompaa. Mikään katastrofaalinen tilanne ei nyt kuitenkaan ole eikä lääkärin mielestä sitten punktiota ollut syytä tehdä, kun kuitenkin kokonaispainoarvio on noin hyvä ja viikkoja kuitenkin vielä aika vähän, joten sen puolesta ei vielä ole syytä käynnistää synnytystä. Mikä helpotus! Sain seuraavan ajan ensi viikolle kun viikkoja on 37+2 eli saman verran kuin Lukalla syntyessään - joten jos ei tässä viikon aikana mitään ihmeempiä tapahdu, niin taidetaan sittenkin päästä niille toivomilleni paremmille viikoille! Varasipa hoitaja mulle vielä tuonne 38+3 viikollekin ajan, joten saa nähdä kuinka pitkälle tässä sitten lopulta mennään! Mun puolesta vauva saisi syntyä juurikin tuolla huhtikuun viimeisellä viikolla... Mutta kunhan nyt ainakin ensi viikkoon päästään, niin olen ihan tyytyväinen. Kuitenkin jokainen lisäpäivä siellä mahassa on plussaa, jos vain vauvalla on kaikki muuten hyvin. Nyt vain pitää sitten tarkasti kuulostella vauvan liikkeitä ja jos vähänkin tuntuu siltä, että ne vähenevät niin sitten herkästi näytille. Aika jänniä aikoja täällä kaiken kaikkiaan elellään. 


Diabeteslääkäriltä sain paljon kehuja verensokereistani, mistä myös tuli ihan super hyvä mieli. Sanoi ihanasti, että ei tämä vauva ainakaan mun sokereiden takia kasva. Meinasi kyllä tulla ihan helpotuksen itku siinä, kun välillä on niin kova stressi sokereiden takia, ja olen nyt tehnyt niin kovasti töitä ja nähnyt paljon vaivaa sen eteen, että saisin ne pysymään mahdollisimman hyvinä ja tasaisina. Silti sitä aika usein ajattelee, että pitäisi pystyä vieläkin parempaan, joten tuntuu kivalta ja kannustavalta, kun joku ammattilainen kertoo, että olen oikeasti tehnyt hyvää työtä ja että se riittää. Tuntuu, että sitten jos vauvalla olisikin jotain ongelmia synnytyksen jälkeen, niin olen ainakin itse tehnyt kaiken voitavani vauvan hyvinvoinnin eteen. 

Hyvä päivä siis tänään viime viikkoisen pienen synkistelyn jälkeen! Nyt sitten vain jännityksellä päivä kerrallaan katsotaan, mitä tuleman pitää. Ihanaa kun oma fyysinen olokin on edelleen aika hyvä. Selkäkipuja on nyt ollut taas hieman enemmän, mutta esimerkiksi liitoskipujen suhteen olen päässyt aika helpolla eikä muutenkaan kummempia vaivoja pahemmin ole. Tosin nyt illalla mulla alkoi ensimmäiset kipeät supistukset, ja niitä onkin tässä tullut enemmän ja vähemmän nyt parin tunnin ajan. Juuri kun pääsin tänään sanomasta ultraavalle lääkärille, että yhtään ei ole vielä supistellut! Aika tuskainen olo on nyt koko illan ollut, mutta tuskinpa se nyt vielä mitään enteilee. Ainakin toivotaan niin!

xoxo Nelli

Raskausviikko 36+0 ja yhdeksäs ultra

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Siis kääk miten pitkällä jo ollaan! Laskettuun aikaanhan on toki vielä se neljä viikkoa, mutta jos miettii että Luka syntyi tästä viikon päästä niin aika hurjalta tuntuu. Aika on mennyt niin nopeasti, mutta se on melkeinpä vain positiivista. Tänään mulla oli taas äitipolikäynti, joka jännitti etukäteen aika paljon, sillä viime viikolla oli puhetta lapsivesipunktiosta, joka mahdollisesti vauvan tekemän kasvuspurtin vuoksi tehtäisiin. Sen viime kertaisen äitipolikäynnin jälkeen oli mieli muutenkin vähän maassa, mutta tällä kertaa saatiinkin sitten taas vähän parempia uutisia! Jotenkin tässä on kyllä menty ihan tunteiden vuoristorataa viimeisten viikkojen aikana. 


Tosiaan viime viikolla vauva oli alkanut ottaa pientä kasvuspurttia, kun siihen asti oltiin kasvettu tasaisesti keskikäyrillä. Varsinkin vartalo oli alkanut kasvaa reilummin (kuten usein diabeetikoilla käy) ja lääkäri silloin suunnitteli, että nyt tällä viikolla tehtäisiin sitten lapsivesipunktio ja alettaisiin mahdollisesti miettiä jo käynnistämistäkin. Mulle se oli silloin pieni shokki, koska olen itse koko ajan toivonut, että tämän vauvan kanssa päästäisiin hieman paremmille viikoille kuin Lukan kanssa. Tänään mulla sitten oli kontrollikäynti painon kehityksen suhteen eikä sitä lapsivesipunktiota nyt tehtykään! Vauvan painoarvioksi saatiin 3160g, mikä on näille viikoille ihan hyvä ja viikossa painoa oli tullut ihan maltillisesti, 300 grammaa. Vartalo tosin edelleen on vähän pullukka ja vastaisi kooltaan noin kahta viikkoa isompaa. Mikään katastrofaalinen tilanne ei nyt kuitenkaan ole eikä lääkärin mielestä sitten punktiota ollut syytä tehdä, kun kuitenkin kokonaispainoarvio on noin hyvä ja viikkoja kuitenkin vielä aika vähän, joten sen puolesta ei vielä ole syytä käynnistää synnytystä. Mikä helpotus! Sain seuraavan ajan ensi viikolle kun viikkoja on 37+2 eli saman verran kuin Lukalla syntyessään - joten jos ei tässä viikon aikana mitään ihmeempiä tapahdu, niin taidetaan sittenkin päästä niille toivomilleni paremmille viikoille! Varasipa hoitaja mulle vielä tuonne 38+3 viikollekin ajan, joten saa nähdä kuinka pitkälle tässä sitten lopulta mennään! Mun puolesta vauva saisi syntyä juurikin tuolla huhtikuun viimeisellä viikolla... Mutta kunhan nyt ainakin ensi viikkoon päästään, niin olen ihan tyytyväinen. Kuitenkin jokainen lisäpäivä siellä mahassa on plussaa, jos vain vauvalla on kaikki muuten hyvin. Nyt vain pitää sitten tarkasti kuulostella vauvan liikkeitä ja jos vähänkin tuntuu siltä, että ne vähenevät niin sitten herkästi näytille. Aika jänniä aikoja täällä kaiken kaikkiaan elellään. 


Diabeteslääkäriltä sain paljon kehuja verensokereistani, mistä myös tuli ihan super hyvä mieli. Sanoi ihanasti, että ei tämä vauva ainakaan mun sokereiden takia kasva. Meinasi kyllä tulla ihan helpotuksen itku siinä, kun välillä on niin kova stressi sokereiden takia, ja olen nyt tehnyt niin kovasti töitä ja nähnyt paljon vaivaa sen eteen, että saisin ne pysymään mahdollisimman hyvinä ja tasaisina. Silti sitä aika usein ajattelee, että pitäisi pystyä vieläkin parempaan, joten tuntuu kivalta ja kannustavalta, kun joku ammattilainen kertoo, että olen oikeasti tehnyt hyvää työtä ja että se riittää. Tuntuu, että sitten jos vauvalla olisikin jotain ongelmia synnytyksen jälkeen, niin olen ainakin itse tehnyt kaiken voitavani vauvan hyvinvoinnin eteen. 

Hyvä päivä siis tänään viime viikkoisen pienen synkistelyn jälkeen! Nyt sitten vain jännityksellä päivä kerrallaan katsotaan, mitä tuleman pitää. Ihanaa kun oma fyysinen olokin on edelleen aika hyvä. Selkäkipuja on nyt ollut taas hieman enemmän, mutta esimerkiksi liitoskipujen suhteen olen päässyt aika helpolla eikä muutenkaan kummempia vaivoja pahemmin ole. Tosin nyt illalla mulla alkoi ensimmäiset kipeät supistukset, ja niitä onkin tässä tullut enemmän ja vähemmän nyt parin tunnin ajan. Juuri kun pääsin tänään sanomasta ultraavalle lääkärille, että yhtään ei ole vielä supistellut! Aika tuskainen olo on nyt koko illan ollut, mutta tuskinpa se nyt vielä mitään enteilee. Ainakin toivotaan niin!

xoxo Nelli

Eilen...

Päivä lähti vähän huonosti käyntiin. Tiedättehän ne sellaiset pienet, typerät riidat jotka saavat alkunsa jostain ihan naurettavasta ja vähäpätöisestä asiasta? Tulee paha mieli ja harmittaa. Mutta sitten samalla sitä on kuitenkin salaa onnellinen siitä, että me riidellään vain jostain sellaisesta eikä mistään Oikeasti Isoista asioista.

Huomasin, että meidän Lukan kanssa istuttamasta rairuohosta oli yön aikana alkanut kasvaa ensimmäinen pieni ruohonkorsi. Niin hellyyttävää! Voi olla, että olen tästä vielä tänä vuonna enemmän innoissani kuin Luka - mutta minusta on vain ihanaa, kun lapsen kasvaessa voi pikku hiljaa alkaa tehdä paremmin kaikkia tällaisia juttuja. Lukan mielestä rairuohon kasteleminen suihkepullolla oli kyllä oikein hauskaa puuhaa.

Kevätfiilikseni koki taas hetkellisen kolahduksen, kun saman päivän aikana satoi ensin kaatamalla vettä, sitten lunta ja lopulta vielä räntää. Koko päivä oli muutenkin niin ankean harmaa.

Sain pitkästä aikaa kylään yhden ystäväni, jota en pitkän välimatkan vuoksi ollut nähnyt kolmeen vuoteen. Olen tuntenut ystäväni 12 vuotta - tutustuimme aikoinaan fanittaessamme erästä takavuosien Idols-kilpailijaa. Hauskaa, että ystävyys on säilynyt etäisyydestä ja erilaisista elämäntilanteista huolimatta kaikki nämä vuodet! 

En malttanut mennä ajoissa nukkumaan, niin kuin en melkein koskaan silloin, kun Kamil on myöhään töissä. Yksin nukkuminen on ahdistanut siitä lähtien, kun kaksi vuotta sitten sain elämäni ensimmäisen (ja toistaiseksi ainoan) insuliinishokin yöllä. Niinpä valvoin nytkin yli puolen yön odottaen toista kotiin, vaikka paljon järkevämpää olisi ollut vain mennä nukkumaan. Katsoin ipadilta muutaman Iholla-jakson ja luin kirjastosta lainaamiani vanhoja vauvalehtiä. 


Tänään...

Päivä on tuntunut tosi pitkältä - mutta onneksi kuitenkin sellaisella hyvällä tavalla vain. Kun on ollut paljon kivaa tekemistä ja päivä on ollut sopivasti täynnä. Vietin varsinkin keskiraskaudessa niin monta päivää väsymyksen ja liitoskipujen takia vain kotona pystymättä tehdä oikein mitään, että nautin näistä päivistä, kun oikeasti taas jaksaa.

Paistoi taas aurinko! Vaikka aamu näytti harmaalta, niin sieltä se valopallo vain tulla tupsahti lopulta esiin. Nautittiin auringosta meidän suuressa lähipuistossa, jossa yksi Lukan lempipaikkoja on hauska pieni pensaslabyrintti. Taaperon mielestä on aivan ratkiriemukasta juosta pitkin labyrinttia - ja niin jännittävää, kun koskaan ei tiedä minkä nurkan takana isi on väijymässä.

Käytiin ruokakaupassa ja heräteostoksena nappasin koriin Alpron kookoksen makuisia soijavanukkaita. Apua, miksi en ole tajunnut näitä aikaisemmin! Rakastan kookosta ja tämä oli niin hyvää, koko perheen mielestä. Kaipaan välillä jotain pientä mutta kevyttä jälkkäriä ruuan päätteeksi ja tämä oli sellaiseen mielitekoon juuri sopiva herkku.

Pääsin viettämään tyttöjeniltaa vanhojen peruskouluaikaisten ystävieni kanssa. Syötiin ihan liikaa (niin kuin asiaan kuuluu) ja juoruttiin taas läpi kaikki kuulumiset viimeisen vuoden ajalta. Harmi, että kaikkien erilaisten elämäntilanteiden ja aikataulujen vuoksi saadaan sovittua näitä tapaamisia niin harvoin, vaikka joka kerta vannotaan, että pitäisi useammin. 

Mietin kotimatkalla, että kuinka tuota minun pientä ihmistäni voikin tulla aina vain niin kova ikävä, vaikka ei olisi poissakaan kuin muutaman tunnin. Hyvää se silti tekee, varmasti meille kummallekin. (Ja minusta oli aika ihanaa pukeutua pitkästä aikaa mekkoon, jossa ei tarvinnut miettiä sitä, kuinka helppoa tai mukavaa siinä on touhuta taaperon perässä. Vaan sellaiseen nättiin vain, johon nyt mahani kanssa mahduinkaan.)


Huomenna...

Toivon ainakin, että saataisiin nukkua pitkään. Meidän tapauksessa "pitkään" tarkoittaa puoli kahdeksaa tai mitä tahansa kellonaikaa sen jälkeen. Onneksi Luka onkin viime aikoina nukkunut aika hyvin, ainakin sinne yli seitsemään.

Aion tehdä Lukalle tämän herkkuruokaa eli soijarouhe-makaronilaatikkoa. Välillä tuntuu, että pastaa ja makaronia syödään liikaakin, mutta ne ovat tällä hetkellä taaperon lempiruokaa, melkein missä muodossa tahansa.

Menemme illalla Kamilin töiden jälkeen käymään äidilläni eli Lukan mummilla. Luka rakastaa mummia - eli "mimmua" kuten hän itse sanoo - ja kyselee tämän perään lähes joka päivä. Hän on myös oppinut hieman puhumaan puhelimessa mummin kanssa, mikä on aika söpöä. Kivaa, että asutaan melko lähekkäin, jotta voidaan nähdä niin usein, kun sitten taas Puolan isovanhemmat ovat niin kovin kaukana.

Pitäisi ehkä pakata muutama muuttolaatikko, sillä muuttoon on nyt enää kaksi viikkoa aikaa eikä nyt viikonlopun aikana olla keretty taas tekemään oikein mitään asian eteen. Vihaan muuttopakkaamista, varsinkin siinä vaiheessa kun jäljellä on kaikki sellainen sekalainen ärsyttävä pikkutavara. Ai että miten ihanaa olisi, jos joskus saisi muuttofirman hoitamaan koko homman ja itse saisi vain astua valmiiseen ja puhtaalta tuoksuvaan uuteen kotiin. 

Jännitän luultavasti maanantaista äitipolikäyntiä ja mahdollista lapsivesipunktiota, enkä varmaan saa yöllä nukuttua ollenkaan. Olen koittanut kysellä muilta kokemuksia ja saada vertaistukea aiheesta, ja aika monen mielestä toimenpide ei ole ollenkaan niin paha kuin voisi etukäteen (ja neulan nähdessään) kuvitella. Pelottaa kyllä vähän silti, vaikka ei pitäisi etukäteen stressata sitä liikaa kun ei ole edes varmaa, tehdäänkö koko toimenpidettä ollenkaan. Ja pelostakin huolimatta tavallaan haluaisin, että se punktio tehtäisiin, jotta saisi vähän enemmän tietää miten pikkuinen siellä mahassa voi.


Miten sun viikonloppu on mennyt?

xoxo Nelli

Eilen, tänään, huomenna

lauantai 8. huhtikuuta 2017


Eilen...

Päivä lähti vähän huonosti käyntiin. Tiedättehän ne sellaiset pienet, typerät riidat jotka saavat alkunsa jostain ihan naurettavasta ja vähäpätöisestä asiasta? Tulee paha mieli ja harmittaa. Mutta sitten samalla sitä on kuitenkin salaa onnellinen siitä, että me riidellään vain jostain sellaisesta eikä mistään Oikeasti Isoista asioista.

Huomasin, että meidän Lukan kanssa istuttamasta rairuohosta oli yön aikana alkanut kasvaa ensimmäinen pieni ruohonkorsi. Niin hellyyttävää! Voi olla, että olen tästä vielä tänä vuonna enemmän innoissani kuin Luka - mutta minusta on vain ihanaa, kun lapsen kasvaessa voi pikku hiljaa alkaa tehdä paremmin kaikkia tällaisia juttuja. Lukan mielestä rairuohon kasteleminen suihkepullolla oli kyllä oikein hauskaa puuhaa.

Kevätfiilikseni koki taas hetkellisen kolahduksen, kun saman päivän aikana satoi ensin kaatamalla vettä, sitten lunta ja lopulta vielä räntää. Koko päivä oli muutenkin niin ankean harmaa.

Sain pitkästä aikaa kylään yhden ystäväni, jota en pitkän välimatkan vuoksi ollut nähnyt kolmeen vuoteen. Olen tuntenut ystäväni 12 vuotta - tutustuimme aikoinaan fanittaessamme erästä takavuosien Idols-kilpailijaa. Hauskaa, että ystävyys on säilynyt etäisyydestä ja erilaisista elämäntilanteista huolimatta kaikki nämä vuodet! 

En malttanut mennä ajoissa nukkumaan, niin kuin en melkein koskaan silloin, kun Kamil on myöhään töissä. Yksin nukkuminen on ahdistanut siitä lähtien, kun kaksi vuotta sitten sain elämäni ensimmäisen (ja toistaiseksi ainoan) insuliinishokin yöllä. Niinpä valvoin nytkin yli puolen yön odottaen toista kotiin, vaikka paljon järkevämpää olisi ollut vain mennä nukkumaan. Katsoin ipadilta muutaman Iholla-jakson ja luin kirjastosta lainaamiani vanhoja vauvalehtiä. 


Tänään...

Päivä on tuntunut tosi pitkältä - mutta onneksi kuitenkin sellaisella hyvällä tavalla vain. Kun on ollut paljon kivaa tekemistä ja päivä on ollut sopivasti täynnä. Vietin varsinkin keskiraskaudessa niin monta päivää väsymyksen ja liitoskipujen takia vain kotona pystymättä tehdä oikein mitään, että nautin näistä päivistä, kun oikeasti taas jaksaa.

Paistoi taas aurinko! Vaikka aamu näytti harmaalta, niin sieltä se valopallo vain tulla tupsahti lopulta esiin. Nautittiin auringosta meidän suuressa lähipuistossa, jossa yksi Lukan lempipaikkoja on hauska pieni pensaslabyrintti. Taaperon mielestä on aivan ratkiriemukasta juosta pitkin labyrinttia - ja niin jännittävää, kun koskaan ei tiedä minkä nurkan takana isi on väijymässä.

Käytiin ruokakaupassa ja heräteostoksena nappasin koriin Alpron kookoksen makuisia soijavanukkaita. Apua, miksi en ole tajunnut näitä aikaisemmin! Rakastan kookosta ja tämä oli niin hyvää, koko perheen mielestä. Kaipaan välillä jotain pientä mutta kevyttä jälkkäriä ruuan päätteeksi ja tämä oli sellaiseen mielitekoon juuri sopiva herkku.

Pääsin viettämään tyttöjeniltaa vanhojen peruskouluaikaisten ystävieni kanssa. Syötiin ihan liikaa (niin kuin asiaan kuuluu) ja juoruttiin taas läpi kaikki kuulumiset viimeisen vuoden ajalta. Harmi, että kaikkien erilaisten elämäntilanteiden ja aikataulujen vuoksi saadaan sovittua näitä tapaamisia niin harvoin, vaikka joka kerta vannotaan, että pitäisi useammin. 

Mietin kotimatkalla, että kuinka tuota minun pientä ihmistäni voikin tulla aina vain niin kova ikävä, vaikka ei olisi poissakaan kuin muutaman tunnin. Hyvää se silti tekee, varmasti meille kummallekin. (Ja minusta oli aika ihanaa pukeutua pitkästä aikaa mekkoon, jossa ei tarvinnut miettiä sitä, kuinka helppoa tai mukavaa siinä on touhuta taaperon perässä. Vaan sellaiseen nättiin vain, johon nyt mahani kanssa mahduinkaan.)


Huomenna...

Toivon ainakin, että saataisiin nukkua pitkään. Meidän tapauksessa "pitkään" tarkoittaa puoli kahdeksaa tai mitä tahansa kellonaikaa sen jälkeen. Onneksi Luka onkin viime aikoina nukkunut aika hyvin, ainakin sinne yli seitsemään.

Aion tehdä Lukalle tämän herkkuruokaa eli soijarouhe-makaronilaatikkoa. Välillä tuntuu, että pastaa ja makaronia syödään liikaakin, mutta ne ovat tällä hetkellä taaperon lempiruokaa, melkein missä muodossa tahansa.

Menemme illalla Kamilin töiden jälkeen käymään äidilläni eli Lukan mummilla. Luka rakastaa mummia - eli "mimmua" kuten hän itse sanoo - ja kyselee tämän perään lähes joka päivä. Hän on myös oppinut hieman puhumaan puhelimessa mummin kanssa, mikä on aika söpöä. Kivaa, että asutaan melko lähekkäin, jotta voidaan nähdä niin usein, kun sitten taas Puolan isovanhemmat ovat niin kovin kaukana.

Pitäisi ehkä pakata muutama muuttolaatikko, sillä muuttoon on nyt enää kaksi viikkoa aikaa eikä nyt viikonlopun aikana olla keretty taas tekemään oikein mitään asian eteen. Vihaan muuttopakkaamista, varsinkin siinä vaiheessa kun jäljellä on kaikki sellainen sekalainen ärsyttävä pikkutavara. Ai että miten ihanaa olisi, jos joskus saisi muuttofirman hoitamaan koko homman ja itse saisi vain astua valmiiseen ja puhtaalta tuoksuvaan uuteen kotiin. 

Jännitän luultavasti maanantaista äitipolikäyntiä ja mahdollista lapsivesipunktiota, enkä varmaan saa yöllä nukuttua ollenkaan. Olen koittanut kysellä muilta kokemuksia ja saada vertaistukea aiheesta, ja aika monen mielestä toimenpide ei ole ollenkaan niin paha kuin voisi etukäteen (ja neulan nähdessään) kuvitella. Pelottaa kyllä vähän silti, vaikka ei pitäisi etukäteen stressata sitä liikaa kun ei ole edes varmaa, tehdäänkö koko toimenpidettä ollenkaan. Ja pelostakin huolimatta tavallaan haluaisin, että se punktio tehtäisiin, jotta saisi vähän enemmän tietää miten pikkuinen siellä mahassa voi.


Miten sun viikonloppu on mennyt?

xoxo Nelli
Tätä toista raskautta on enää muutama viikko jäljellä, joten ajattelin kirjoitella hieman kokemuksiani siitä, miten nämä raskaudet ovat eronneet toisistaan. Välillä tuntuu, että raskaudet ovat olleet hyvinkin samankaltaiset, mutta sitten taas siltä, että eroja (varsinkin pieniä sellaisia) on paljonkin. On myös hauska vertailla, eroaako tyttö- ja poikaraskaudet oikeasti niin paljon toisistaan kuin vanhan kansan uskomukset väittävät!


RASKAUSTESTI ♥ Kun tein lokakuussa 2014 positiivisen raskaustestin Lukasta, tein sen vähän niin kuin varmuuden vuoksi. Olimme toivoneet raskautta jo 1,5 vuotta ja aika monta kertaa tuon puolentoistavuoden aikana olinkin noita raskaustestejä jo tehnyt, monta kertaa ollen myös "oireineni" ihan varma siitä, että todella olisin raskaana. Kun tein tämän raskaustestin, olivat menkkani kyllä viikon myöhässä, mutta en ajatellut sen ollenkaan välttämättä tarkoittavan mitään, sillä edellisetkin olivat olleet myöhässä melkein neljä viikkoa. Kun testi sitten vihdoin ja viimein näytti positiivista, tuntui se aluksi todella vaikealta uskoa, koska minulla ei ollut mitään niitä oireita joita monta kertaa aikaisempina kuukausina olin itselleni kuvitellut. Testitulos oli myös tosi haalea. Lähdin samana päivänä ystäväni luokse Lontooseen ja tein siellä viikonlopun aikana vielä kaksi testiä lisää - viimeisin tulos olikin sitten jo niin tumma, ettei siitä voinut erehtyä. Olin tosi onnellinen, mutta myös aika hämmentynyt.

Tällä kertaa raskautta oli ehditty yrittää vain muutama kuukausi ja menkkani olivat vain yhden päivän myöhässä, kun mulle tuli todella voimakas tunne, että haluan tehdä testin. Oli syyskuun ensimmäinen päivä vuonna 2016. Mulla ei ollut varsinaisia oireita minkä olisin ajatellut viittaavaan raskauteen (mitä nyt vatsaa nipisteli ja olin hurjan kiukkuinen) mutta enimmäkseen oli vain sellainen olo. Testin tekeminen jännitti ja kun se sitten näytti saman tien aivan selkeää plussaa, olo oli toisaalta tosi epäuskoinen ja toisaalta taas en ollut yllättynyt yhtään. Onnellinen olin joka tapauksessa, silloinkin.

ALKURASKAUS♥ Kun aloin odottaa Lukaa, kaikki oli tietysti tosi uutta ja ihmeellistä. Ensimmäiseen ultraan meneminen jännitti tietysti tosi paljon, mutta en silloin osannut pelätä niin paljon, koska en ollut vielä kovinkaan tietoinen tuulimunaraskauksista ja muista. Noin raskausviikolla 6 mulla tuli yhtenä päivänä pientä veristä vuotoa, mikä säikäytti, mutta soitto neuvolaan riitti rauhoittamaan silloin mieltä. Muistan kärsineeni alkuraskaudessa jonkin verran väsymyksestä sekä pahoinvoinnista - en kuitenkaan oksentanut kertaakaan, vaan kyseessä oli ennemminkin lähes ympärivuorokautinen etova olo. En silti muista että kumpikaan vaiva olisi ollut mitenkään lamaannuttava, vaan jaksoin ihan hyvin käydä vielä töissä ja yliopistolla.

Toisessa raskaudessa pelot ja epävarmuudet ovat olleet paljon voimakkaampia. Kun ensimmäistä raskautta yritettiin ja odotettiin niin kauan, niin oli vaikea uskoa, että nyt meitä olisi voinut onnistaa niin nopeasti ja että kaikki vielä voisi mennä hyvin loppuun saakka! Kuulostelin ahdistuneena jokaista selkäkipua ja vatsan nipistelyä, ja luin keskustelupalstoilla ihan liikaa keskenmenon oireista. Kun veristä vuotoa tuli sitten vielä useamman kerran viikoilla 5-7, niin olin kyllä monta kertaa ihan varma siitä, että raskaus on mennyt kesken tai kyseessä on tuulimuna. Onneksi tässä raskaudessa pääsin varhaisultraan, jossa kaikki oli juuri niin hyvin kuin niillä viikoilla kuuluikin olla! Tämän raskauden alussa oireet olivat muutenkin voimakkaammat kuin ensimmäisessä, olin ihan äärimmäisen väsynyt koko ajan ja jaksoin hädin tuskin lukea syksyn pääsykokeisiin tai touhuta mitään Lukan kanssa. Myös pahoinvointi oli pahempaa, vaikka se muuten samanlaatuista olikin kuin Lukan raskaudessa.


KESKIRASKAUS ♥ Tuntuu, että Lukaa odottaessa keskiraskaus oli fyysisesti hankalampi kuin tämä. Jouduin jäämään pois töistä raskausviikolta 26 alkaen selkäkipujen ja supistusten vuoksi. Sen aikainen työni oli melko fyysistä eikä kroppa sitten oikein kestänyt sitä, vaikka muutoin sainkin levätä varmasti enemmän kuin nyt. Tosin öisin nukuin silloin paljon huonommin lonkkakipujen ja yöllisten suonenvetojen takia. Tässä raskaudessa taas olen nukkunut loistavasti läpi koko tämän odotusajan - kenties olen vain ollut univelkoineni niin väsynyt, etteivät pienet kolotuksetkaan ole onnistuneet pilaamaan yöuniani. Keskiraskaus tälläkin kertaa on kuitenkin ollut fyysisesti aika raskas ja kärsin varsinkin liitos- ja selkäkivuista kovasti. Pahimpina viikkoina en päässyt kunnolla kävelemäänkään, vaan pienikin kävellen kuljettu matka vaikka lähikauppaan aiheutti sen, että sen jälkeen olin taas päivän tai pari todella kipeä. Myös väsymys oli aikamoista, vaikka sainkin nukkua päiväunia melkein päivittäin Lukankin nukkuessa. Supistuksia tässä toisessa raskaudessa ei vielä ole juuri ollut.

LOPPURASKAUS ♥ Vaikeahkon keskiraskauden jälkeen molemmissa raskauksissa olo on parantunut huomattavasti loppua kohden. Kenties asiaan on vaikuttanut sekin, että loppuraskauteni on kummallakin kerralla ajoittunut tähän kevääseen ja Lukan kohdalla alkukesäänkin, jolloin mieli on kyllä paljon positiivisempi ja energisempi muutenkin. Joka tapauksessa molemmissa raskauksissa olen näin loppuvaiheessa jaksanut ja pystynyt paljon paremmin esimerkiksi käymään kävelyillä ja liitoskivutkin ovat hellittäneet. Lukaa odottaessa kärsin loppuraskaudessa todella usein inhottavista ja voimakkaista nenäverenvuodoista, niitä ei onneksi ole tällä kertaa näkynyt! Tällä hetkellä nautin raskaudesta varmaan eniten koko tämän odotuksen aikana, koska olo on niin paljon parempi kuin aiemmin!


MAHA JA KEHO ♥ Molemmissa raskauksissa maha pomppasi esiin todella aikaisessa vaiheessa. Kun katson raskauskuviani, niin ei mahani kummallakaan kerralla näytä mitenkään jättisuurelta, mutta sitten taas itsestäni se kyllä tuntuu siltä. Vatsani on melko pyöreä ja sopusuhtainen, ja vaikka vauvamasuani rakastankin, niin silti tunnen itseni usein aikamoiseksi valaaksi. Raskauskiloja on molemmilla kerroilla tullut nopeasti ja melko reilusti - Lukaa odottaessa yhteensä 17 kiloa ja tässäkin raskaudessa tähän mennessä jo 14 kg. Oma olo tuntuu turvonneelta enkä aina oikein tunne itseäni omaksi itsekseni. Ensimmäisessä raskaudessa muuttuvasta kehosta huolimatta tunsin itseni kuitenkin useammin kauniiksi ja hehkuvaksi, nyt tässä raskaudessa taas oma naama tuntuu paljon nuutuneemmalta ja odotan kyllä sitä, että olen taas enemmän oma itseni. Vaikka tiedän samalla senkin, että tulen tätä vauvamahaa taas myös ikävöimään.

MIELIALA ♥ Lukan raskaudesta mulle on jäänyt mieleen se, miten monesti sain ihmisiltä kuulla kuinka raskaus sopii mulle ja että näytän onnelliselta. Muistankin kyllä raskauden silloin todella onnellisena ja hyvällä tavalla jännittävänä aikana, kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä sekä myös niin hartaasti odotettua. Odotin innolla vauva-aikaa, mutta samalla uppouduin raskauskuplaani ihan täysillä, olinhan siitä jo niin kauan haaveillut. Toiseen raskauteen ei ole ehtinyt paneutua niin intensiivisesti kuin ensimmäiseen, sillä nyt on jaloissa pyörimässä pieni taapero, joka vaatii osansa huomiosta. Tämä raskaus on mennyt enemmän "siinä sivussa", mutta olen silti tästäkin raskaudesta iloinnut ja ollut siitä onnellinen. Kuitenkin tällä kertaa mieli on ollut hieman enemmän tulevassa ja siinä lopputuloksessa, ja vauvaa odottelee paljon malttamattomampana kuin viimeksi.

VAUVAN LIIKKEET ♥ Molemmissa raskauksissa aloin tuntea liikkeitä aika myöhään, kun istukka on kummallakin kerralla ollut edessä. Tässä toisessa raskaudessa liikkeet tuntuivat alussa aika pitkään vaimeina, joten erehdyin luulemaan että tämä vauva olisi rauhallisempi tapaus kuin isoveljensä, joka oli mahassa jo tosi kova potkimaan. Raskauden edetessä olen kyllä saanut huomata, että se ei pidä paikkaansa vaan tämä vauva tuntuu olevan jopa Lukaakin menevämpi tyyppi! Tässä raskaudessa en ole joutunut tekemään liikelaskentoja, muistan tasan kaksi sellaista päivää kun olen pikkuisen enemmän joutunut kuulostelemaan liikkeitä, mutta muuten mahassa on ollut kyllä joka päivä kova meno. Lukalla muistan hiljaisempia päiviä olleen enemmän, vaikka yleisesti ottaen olikin tosi vauhdikas hänkin. Molemmat vauvat ovat myös olleet kovia hikkaamaan!


VAUVAHANKINNAT ♥ Ekassa raskaudessa vauvahankintojen teko oli iso osa vauvan tuloon valmistautumisessa, nyt tällä toisella kierroksella isoja hankintoja ei ole tarvinnut tehdä, kun kaikki tärkeimmät on säästetty. Välillä onkin tuntunut oudolta, kun ei ole voinut samalla tavalla valmistautua vauvan tuloon kuin silloin. Lukaa odottaessa koko äiti- ja vauvamaailma oli itselleni vielä aika uusi juttu, ja esimerkiksi vaatehankintoja tein aika huolettomasti. Molemmilla kerroilla olen ostanut vaatteet pääasiassa kirppiksiltä, mutta nyt olen ollut paljon nirsompi kuin viimeksi. Lukalle ostin aika huolettomasti kaikkea vähänkin söpöä, miettimättä sen kummemmin vaatteiden käytännöllisyyttä tai kiinnittämättä kauheasti huomiota vaatteiden laatuun. Nytkin olen kyllä villiintynyt ostelemaan aika paljon ihania tyttövaatteita, mutta olen paljon valikoivampi siitä, mitä kassalle kiikutan. 

RASKAUDESTA KERTOMINEN ♥ Ensimmäistä raskautta haluttiin salailla pitkään, suurimman osan kanssa aina rakenneultraan asti. Kävin tuolloin koulussa ja töissä, joten mahaa sai piilotella aika pitkään (mikä ei ollut helppoa, koska vatsani pomppasi esiin tosi aikaisin). Jotenkin niin kauan odotetusta asiasta ei halunnut ääneen hihkua liikaa, ennen kuin kaikki oli varmempaa; pelotti, että se onni viedään meiltä pois. Tavallaan oli hauska myös pitää raskaus meidän ihan omana, ihanana salaisuutena. Taisin kertoa raskaudesta alkuun vain ystävälleni Lauralle, jonka luona Lontoossa olin raskaustestin tehnyt, omille vanhemmillemmekin kerroimme vasta nt-ultran aikoihin (ja voi että se jännitti!). Toisen raskauden suhteen on ollut helpompi olla avoimempi. Äidilleni kerroin heti raskaustestin tehtyäni ja muutama kaverikin sai aika pian jo kuulla vauvauutiset. Mahaani en erityisemmin peitellyt alkuraskaudessakaan, vaan korostin sitä mielelläni jo aika varhain. Ihan "julkista" asiasta teimme kuitenkin vasta nt-ultran jälkeen, blogissa kerroin raskaudesta viikolla 15.


TYTTÖ- VAI POIKARASKAUS ♥ Lopuksi vielä vertailua siitä, pitääkö uskomukset vauvan sukupuolen ennustamisesta paikkaansa meidän kohdalla: ensimmäinenhän oli poikaraskaus ja nyt on meille lupailtu tyttöä. Mielestäni raskauteni eivät ole olleet mitenkään aivan merkittävästi erilaiset, mutta kyllä joitakin eroja on tullut huomattua.

Tyttö vie äitinsä kauneuden. Tyttövauva saa äidin kasvot pöhöttymään ja hiukset hapsottamaan. 
No tämä kyllä tuntuu pitävän paikkansa! Olen tuntenut itseni paljon vähemmän hehkeäksi nyt kuin Lukaa odottaessa.
Poikamaha on pyöreä ja edessä, tyttömaha leviää vaakasuunnassa.
Omaan silmääni mahani näyttävät aika samanlaisilta kummassakin raskaudessa. Maha ei ole levinnyt eikä minusta takaapäin huomaisi, että olen raskaana. Lukaa odottaessa vatsa oli ehkä kuitenkin enemmän edessä.
Poikaa odottavalla linea negra ulottuu häpyluusta yli navan, tyttöä odottavalla viiva jää navan alle.
Tässä raskaudessa linea negraa ei ole tullut ollenkaan, Lukasta tuli mutta se ei kylläkään ulottanut navan yläpuolelle.
Poikaa odottava himoitsee suolaista, tyttöä odottava taas makeaa.
Kyllä, nyt makeanhimo on ollut paljon pahempi, kun taas viime raskaudessa teki enemmän mieli kaikkea suolaista.
Pojan kanssa ei ole pahoinvointia, tytön kanssa kyllä.
Samanlaista pahoinvointia on ollut kummassakin raskaudessa, mutta tässä toisessa se oli voimakkaampaa.
Vilkas sikiö on poika, rauhallisempi sikiö on tyttö.
Molemmat ovat olleet vilkkaita, tyttö jopa vielä enemmän!
Poika aiheuttaa närästystä.
Lukasta närästystä oli enemmän kuin tästä.
Vauvan syke: alle 145 poika, yli 145 tyttö.
Lukan sykkeet neuvolakortin mukaan ovat olleet pääsääntöisesti 150-160. Tällä tytöllä on aina käyrillä ollut kova vauhti päällä ja sykkeet huidelleet helposti siellä 170-200 tuntumassa, rauhoituttuaan sitten myös tuota 150-160 luokkaa.
Tyttö tekee äidistään kiukkuisemman, poikaa odottava pysyy tyynenä.
Lukaa odottaessa taisin kyllä olla seesteisempi. Nyt Kamil on päässyt kyllä monta kertaa huomauttamaan "tuplamäärästä naishormonia" kehossani, kun olen kiukutellut ja ärsyyntynyt välillä ties mistä... 

Miten teillä on raskaudet eronneet toisistaan? Onko ollut eroa erityisesti tyttö- ja poikaraskauden kohdalla?

xoxo Nelli

Ensimmäinen vs. toinen raskaus

torstai 6. huhtikuuta 2017

Tätä toista raskautta on enää muutama viikko jäljellä, joten ajattelin kirjoitella hieman kokemuksiani siitä, miten nämä raskaudet ovat eronneet toisistaan. Välillä tuntuu, että raskaudet ovat olleet hyvinkin samankaltaiset, mutta sitten taas siltä, että eroja (varsinkin pieniä sellaisia) on paljonkin. On myös hauska vertailla, eroaako tyttö- ja poikaraskaudet oikeasti niin paljon toisistaan kuin vanhan kansan uskomukset väittävät!


RASKAUSTESTI ♥ Kun tein lokakuussa 2014 positiivisen raskaustestin Lukasta, tein sen vähän niin kuin varmuuden vuoksi. Olimme toivoneet raskautta jo 1,5 vuotta ja aika monta kertaa tuon puolentoistavuoden aikana olinkin noita raskaustestejä jo tehnyt, monta kertaa ollen myös "oireineni" ihan varma siitä, että todella olisin raskaana. Kun tein tämän raskaustestin, olivat menkkani kyllä viikon myöhässä, mutta en ajatellut sen ollenkaan välttämättä tarkoittavan mitään, sillä edellisetkin olivat olleet myöhässä melkein neljä viikkoa. Kun testi sitten vihdoin ja viimein näytti positiivista, tuntui se aluksi todella vaikealta uskoa, koska minulla ei ollut mitään niitä oireita joita monta kertaa aikaisempina kuukausina olin itselleni kuvitellut. Testitulos oli myös tosi haalea. Lähdin samana päivänä ystäväni luokse Lontooseen ja tein siellä viikonlopun aikana vielä kaksi testiä lisää - viimeisin tulos olikin sitten jo niin tumma, ettei siitä voinut erehtyä. Olin tosi onnellinen, mutta myös aika hämmentynyt.

Tällä kertaa raskautta oli ehditty yrittää vain muutama kuukausi ja menkkani olivat vain yhden päivän myöhässä, kun mulle tuli todella voimakas tunne, että haluan tehdä testin. Oli syyskuun ensimmäinen päivä vuonna 2016. Mulla ei ollut varsinaisia oireita minkä olisin ajatellut viittaavaan raskauteen (mitä nyt vatsaa nipisteli ja olin hurjan kiukkuinen) mutta enimmäkseen oli vain sellainen olo. Testin tekeminen jännitti ja kun se sitten näytti saman tien aivan selkeää plussaa, olo oli toisaalta tosi epäuskoinen ja toisaalta taas en ollut yllättynyt yhtään. Onnellinen olin joka tapauksessa, silloinkin.

ALKURASKAUS♥ Kun aloin odottaa Lukaa, kaikki oli tietysti tosi uutta ja ihmeellistä. Ensimmäiseen ultraan meneminen jännitti tietysti tosi paljon, mutta en silloin osannut pelätä niin paljon, koska en ollut vielä kovinkaan tietoinen tuulimunaraskauksista ja muista. Noin raskausviikolla 6 mulla tuli yhtenä päivänä pientä veristä vuotoa, mikä säikäytti, mutta soitto neuvolaan riitti rauhoittamaan silloin mieltä. Muistan kärsineeni alkuraskaudessa jonkin verran väsymyksestä sekä pahoinvoinnista - en kuitenkaan oksentanut kertaakaan, vaan kyseessä oli ennemminkin lähes ympärivuorokautinen etova olo. En silti muista että kumpikaan vaiva olisi ollut mitenkään lamaannuttava, vaan jaksoin ihan hyvin käydä vielä töissä ja yliopistolla.

Toisessa raskaudessa pelot ja epävarmuudet ovat olleet paljon voimakkaampia. Kun ensimmäistä raskautta yritettiin ja odotettiin niin kauan, niin oli vaikea uskoa, että nyt meitä olisi voinut onnistaa niin nopeasti ja että kaikki vielä voisi mennä hyvin loppuun saakka! Kuulostelin ahdistuneena jokaista selkäkipua ja vatsan nipistelyä, ja luin keskustelupalstoilla ihan liikaa keskenmenon oireista. Kun veristä vuotoa tuli sitten vielä useamman kerran viikoilla 5-7, niin olin kyllä monta kertaa ihan varma siitä, että raskaus on mennyt kesken tai kyseessä on tuulimuna. Onneksi tässä raskaudessa pääsin varhaisultraan, jossa kaikki oli juuri niin hyvin kuin niillä viikoilla kuuluikin olla! Tämän raskauden alussa oireet olivat muutenkin voimakkaammat kuin ensimmäisessä, olin ihan äärimmäisen väsynyt koko ajan ja jaksoin hädin tuskin lukea syksyn pääsykokeisiin tai touhuta mitään Lukan kanssa. Myös pahoinvointi oli pahempaa, vaikka se muuten samanlaatuista olikin kuin Lukan raskaudessa.


KESKIRASKAUS ♥ Tuntuu, että Lukaa odottaessa keskiraskaus oli fyysisesti hankalampi kuin tämä. Jouduin jäämään pois töistä raskausviikolta 26 alkaen selkäkipujen ja supistusten vuoksi. Sen aikainen työni oli melko fyysistä eikä kroppa sitten oikein kestänyt sitä, vaikka muutoin sainkin levätä varmasti enemmän kuin nyt. Tosin öisin nukuin silloin paljon huonommin lonkkakipujen ja yöllisten suonenvetojen takia. Tässä raskaudessa taas olen nukkunut loistavasti läpi koko tämän odotusajan - kenties olen vain ollut univelkoineni niin väsynyt, etteivät pienet kolotuksetkaan ole onnistuneet pilaamaan yöuniani. Keskiraskaus tälläkin kertaa on kuitenkin ollut fyysisesti aika raskas ja kärsin varsinkin liitos- ja selkäkivuista kovasti. Pahimpina viikkoina en päässyt kunnolla kävelemäänkään, vaan pienikin kävellen kuljettu matka vaikka lähikauppaan aiheutti sen, että sen jälkeen olin taas päivän tai pari todella kipeä. Myös väsymys oli aikamoista, vaikka sainkin nukkua päiväunia melkein päivittäin Lukankin nukkuessa. Supistuksia tässä toisessa raskaudessa ei vielä ole juuri ollut.

LOPPURASKAUS ♥ Vaikeahkon keskiraskauden jälkeen molemmissa raskauksissa olo on parantunut huomattavasti loppua kohden. Kenties asiaan on vaikuttanut sekin, että loppuraskauteni on kummallakin kerralla ajoittunut tähän kevääseen ja Lukan kohdalla alkukesäänkin, jolloin mieli on kyllä paljon positiivisempi ja energisempi muutenkin. Joka tapauksessa molemmissa raskauksissa olen näin loppuvaiheessa jaksanut ja pystynyt paljon paremmin esimerkiksi käymään kävelyillä ja liitoskivutkin ovat hellittäneet. Lukaa odottaessa kärsin loppuraskaudessa todella usein inhottavista ja voimakkaista nenäverenvuodoista, niitä ei onneksi ole tällä kertaa näkynyt! Tällä hetkellä nautin raskaudesta varmaan eniten koko tämän odotuksen aikana, koska olo on niin paljon parempi kuin aiemmin!


MAHA JA KEHO ♥ Molemmissa raskauksissa maha pomppasi esiin todella aikaisessa vaiheessa. Kun katson raskauskuviani, niin ei mahani kummallakaan kerralla näytä mitenkään jättisuurelta, mutta sitten taas itsestäni se kyllä tuntuu siltä. Vatsani on melko pyöreä ja sopusuhtainen, ja vaikka vauvamasuani rakastankin, niin silti tunnen itseni usein aikamoiseksi valaaksi. Raskauskiloja on molemmilla kerroilla tullut nopeasti ja melko reilusti - Lukaa odottaessa yhteensä 17 kiloa ja tässäkin raskaudessa tähän mennessä jo 14 kg. Oma olo tuntuu turvonneelta enkä aina oikein tunne itseäni omaksi itsekseni. Ensimmäisessä raskaudessa muuttuvasta kehosta huolimatta tunsin itseni kuitenkin useammin kauniiksi ja hehkuvaksi, nyt tässä raskaudessa taas oma naama tuntuu paljon nuutuneemmalta ja odotan kyllä sitä, että olen taas enemmän oma itseni. Vaikka tiedän samalla senkin, että tulen tätä vauvamahaa taas myös ikävöimään.

MIELIALA ♥ Lukan raskaudesta mulle on jäänyt mieleen se, miten monesti sain ihmisiltä kuulla kuinka raskaus sopii mulle ja että näytän onnelliselta. Muistankin kyllä raskauden silloin todella onnellisena ja hyvällä tavalla jännittävänä aikana, kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä sekä myös niin hartaasti odotettua. Odotin innolla vauva-aikaa, mutta samalla uppouduin raskauskuplaani ihan täysillä, olinhan siitä jo niin kauan haaveillut. Toiseen raskauteen ei ole ehtinyt paneutua niin intensiivisesti kuin ensimmäiseen, sillä nyt on jaloissa pyörimässä pieni taapero, joka vaatii osansa huomiosta. Tämä raskaus on mennyt enemmän "siinä sivussa", mutta olen silti tästäkin raskaudesta iloinnut ja ollut siitä onnellinen. Kuitenkin tällä kertaa mieli on ollut hieman enemmän tulevassa ja siinä lopputuloksessa, ja vauvaa odottelee paljon malttamattomampana kuin viimeksi.

VAUVAN LIIKKEET ♥ Molemmissa raskauksissa aloin tuntea liikkeitä aika myöhään, kun istukka on kummallakin kerralla ollut edessä. Tässä toisessa raskaudessa liikkeet tuntuivat alussa aika pitkään vaimeina, joten erehdyin luulemaan että tämä vauva olisi rauhallisempi tapaus kuin isoveljensä, joka oli mahassa jo tosi kova potkimaan. Raskauden edetessä olen kyllä saanut huomata, että se ei pidä paikkaansa vaan tämä vauva tuntuu olevan jopa Lukaakin menevämpi tyyppi! Tässä raskaudessa en ole joutunut tekemään liikelaskentoja, muistan tasan kaksi sellaista päivää kun olen pikkuisen enemmän joutunut kuulostelemaan liikkeitä, mutta muuten mahassa on ollut kyllä joka päivä kova meno. Lukalla muistan hiljaisempia päiviä olleen enemmän, vaikka yleisesti ottaen olikin tosi vauhdikas hänkin. Molemmat vauvat ovat myös olleet kovia hikkaamaan!


VAUVAHANKINNAT ♥ Ekassa raskaudessa vauvahankintojen teko oli iso osa vauvan tuloon valmistautumisessa, nyt tällä toisella kierroksella isoja hankintoja ei ole tarvinnut tehdä, kun kaikki tärkeimmät on säästetty. Välillä onkin tuntunut oudolta, kun ei ole voinut samalla tavalla valmistautua vauvan tuloon kuin silloin. Lukaa odottaessa koko äiti- ja vauvamaailma oli itselleni vielä aika uusi juttu, ja esimerkiksi vaatehankintoja tein aika huolettomasti. Molemmilla kerroilla olen ostanut vaatteet pääasiassa kirppiksiltä, mutta nyt olen ollut paljon nirsompi kuin viimeksi. Lukalle ostin aika huolettomasti kaikkea vähänkin söpöä, miettimättä sen kummemmin vaatteiden käytännöllisyyttä tai kiinnittämättä kauheasti huomiota vaatteiden laatuun. Nytkin olen kyllä villiintynyt ostelemaan aika paljon ihania tyttövaatteita, mutta olen paljon valikoivampi siitä, mitä kassalle kiikutan. 

RASKAUDESTA KERTOMINEN ♥ Ensimmäistä raskautta haluttiin salailla pitkään, suurimman osan kanssa aina rakenneultraan asti. Kävin tuolloin koulussa ja töissä, joten mahaa sai piilotella aika pitkään (mikä ei ollut helppoa, koska vatsani pomppasi esiin tosi aikaisin). Jotenkin niin kauan odotetusta asiasta ei halunnut ääneen hihkua liikaa, ennen kuin kaikki oli varmempaa; pelotti, että se onni viedään meiltä pois. Tavallaan oli hauska myös pitää raskaus meidän ihan omana, ihanana salaisuutena. Taisin kertoa raskaudesta alkuun vain ystävälleni Lauralle, jonka luona Lontoossa olin raskaustestin tehnyt, omille vanhemmillemmekin kerroimme vasta nt-ultran aikoihin (ja voi että se jännitti!). Toisen raskauden suhteen on ollut helpompi olla avoimempi. Äidilleni kerroin heti raskaustestin tehtyäni ja muutama kaverikin sai aika pian jo kuulla vauvauutiset. Mahaani en erityisemmin peitellyt alkuraskaudessakaan, vaan korostin sitä mielelläni jo aika varhain. Ihan "julkista" asiasta teimme kuitenkin vasta nt-ultran jälkeen, blogissa kerroin raskaudesta viikolla 15.


TYTTÖ- VAI POIKARASKAUS ♥ Lopuksi vielä vertailua siitä, pitääkö uskomukset vauvan sukupuolen ennustamisesta paikkaansa meidän kohdalla: ensimmäinenhän oli poikaraskaus ja nyt on meille lupailtu tyttöä. Mielestäni raskauteni eivät ole olleet mitenkään aivan merkittävästi erilaiset, mutta kyllä joitakin eroja on tullut huomattua.

Tyttö vie äitinsä kauneuden. Tyttövauva saa äidin kasvot pöhöttymään ja hiukset hapsottamaan. 
No tämä kyllä tuntuu pitävän paikkansa! Olen tuntenut itseni paljon vähemmän hehkeäksi nyt kuin Lukaa odottaessa.
Poikamaha on pyöreä ja edessä, tyttömaha leviää vaakasuunnassa.
Omaan silmääni mahani näyttävät aika samanlaisilta kummassakin raskaudessa. Maha ei ole levinnyt eikä minusta takaapäin huomaisi, että olen raskaana. Lukaa odottaessa vatsa oli ehkä kuitenkin enemmän edessä.
Poikaa odottavalla linea negra ulottuu häpyluusta yli navan, tyttöä odottavalla viiva jää navan alle.
Tässä raskaudessa linea negraa ei ole tullut ollenkaan, Lukasta tuli mutta se ei kylläkään ulottanut navan yläpuolelle.
Poikaa odottava himoitsee suolaista, tyttöä odottava taas makeaa.
Kyllä, nyt makeanhimo on ollut paljon pahempi, kun taas viime raskaudessa teki enemmän mieli kaikkea suolaista.
Pojan kanssa ei ole pahoinvointia, tytön kanssa kyllä.
Samanlaista pahoinvointia on ollut kummassakin raskaudessa, mutta tässä toisessa se oli voimakkaampaa.
Vilkas sikiö on poika, rauhallisempi sikiö on tyttö.
Molemmat ovat olleet vilkkaita, tyttö jopa vielä enemmän!
Poika aiheuttaa närästystä.
Lukasta närästystä oli enemmän kuin tästä.
Vauvan syke: alle 145 poika, yli 145 tyttö.
Lukan sykkeet neuvolakortin mukaan ovat olleet pääsääntöisesti 150-160. Tällä tytöllä on aina käyrillä ollut kova vauhti päällä ja sykkeet huidelleet helposti siellä 170-200 tuntumassa, rauhoituttuaan sitten myös tuota 150-160 luokkaa.
Tyttö tekee äidistään kiukkuisemman, poikaa odottava pysyy tyynenä.
Lukaa odottaessa taisin kyllä olla seesteisempi. Nyt Kamil on päässyt kyllä monta kertaa huomauttamaan "tuplamäärästä naishormonia" kehossani, kun olen kiukutellut ja ärsyyntynyt välillä ties mistä... 

Miten teillä on raskaudet eronneet toisistaan? Onko ollut eroa erityisesti tyttö- ja poikaraskauden kohdalla?

xoxo Nelli
Eilisen äitipolikäynnin jälkeen mulle tuli "kiire" alkaa pakkaamaan sairaalakassia. Ei sen takia, että synnytys nyt tuosta vain olisi käynnistymässä hetkenä minä hyvänsä, mutta halusin kuitenkin pitää huolen siitä, ettei se tällä kertaa jäisi tekemättä! Viimeksi en nimittäin kerennyt koko kassia pakata, sillä päätös synnytyksen käynnistämisestä tehtiin vähän yllättäen raskausviikon 36+6 kontrollikäynnillä - luulin siis palaavani sieltä vielä ihan yhtenä kappaleena kotiin, mutta käsky kävikin osastolle jäämisestä. Onneksi olin sentään paperille kirjoittanut vähän ylös mitä sairaalakassiin tulisi pakata, joten hoitui tuo homma sitten puolisoltakin ihan mallikkaasti. Tällä kertaa halusin kuitenkin kokea tuon rituaalin ihan itse, ja siksi läksin kauppaan ostamaan puuttuvia juttuja heti eilen illalla ja nyt on kassi viittä vaille valmis. Muutama juttu jäi näistä kuvista uupumaan, mutta muuten luulisin että näillä pärjätään aika pitkälle. Ja loput voi aina pyytää miestä tuomaan jälkikäteen! Pyrin pakkaamaan mukaan mahdollisimman vähän tavaraa, mutta koska synnytykseni jälleen todennäköisesti käynnistetään, niin niitä sairaalapäiviä saattaa olla luvassa taas aika monta, joten kyllähän silloin kuitenkin yhtä ja toista tarvitsee. Viimeksi vietin sairaalassa kuusi päivää.


Tärkein mukaan napattava juttu lienee äitiyskortti. Sairaalassa hengailen todennäköisesti pääasiassa sairaalan vaatteissa, mutta jos kaipuu omia vaatteita kohtaan iskee, niin Kamil saa sitten tuoda niitä mulle myöhemmin kotoa. Mukaan taidan näin alkuun ottaa vain yhden setin kotiutumisvaatteita: rennot äitiyshousut (jotka eivät kiristä ja purista, sillä vatsa tuskin on vielä ihan pyykkilauta synnäriltä lähtiessä), löysä mutta nätti toppi, jokin villatakki/neule (puuttuu kuvasta) sekä ainakin yhdet imetysliivit. Luultavasti nappaan mukaan myös imetystopin tai pari, sekä omat alushousut ja sukat kotiutumista ajatellen. Sairaalan sukkia usein haukutaan, mutta minä en kyllä taida jaksaa pakata muuten omiani mukaan, vaan niillä sairaalan lötköillä mennään se muutama päivä - villasukat sen sijaan on must, samoin kuin omat sandaalit/sisätossut. Birkenstockit on ihan parhaat jalassa, joten mukaan lähtee ne. Viimeksi mun jalat olivat myös niin turvonneet synnytyksen jälkeen, ettei kovinkaan monet muut omat kengät olisi mahtuneet jalkaankaan ihan heti, joten Birkenstockeissa lähdin myös kotiin.


Hygieniajuttuja koitan pakata mukaan harkiten, mutta aika paljon niitäkin kuitenkin kassiin kertyy. Mukaan lähtee ainakin hammasharja ja -tahna, silmänympärysvoide ja kasvorasva (onneksi huomasin tätä kuvaa katsoessani, että olin napannut kylppärin hyllystä sen kasvorasvan sijaan hämmentävän samannäköisessä putelissa olevan kynsinauhavoiteen - täytyy se siis vielä vaihtaa!) sekä deodorantti. Vaikka sairaalassa ei tulekaan meikattua, niin otan silti mukaan kasvojenpuhdistusliinoja, joilla olon saa vähän freesimmäksi ja ne ovat helpompi ottaa mukaan kuin vaikka puhdistusmaito ja kasvovesi. Pakkaan mukaan vielä pienen putelin sheavoita, sillä se on niin monikäyttöistä, joten yhdellä tuotteella pärjää pitkälle: se käy niin vartalolle, käsille, jaloille, kasvoille kuin huulillekin.

Mukaan otan myös kertakäyttöisiä liivisuojuksia. Viimeksi mulla nousi maito heti samana iltana kun vauva oli syntynyt, vaikka en saanut tätä edes vierihoitoon, ja toivon mukaan se kävisi yhtä helposti nytkin. Ajattelin silti ottaa mukaan paketin imetysteetä tuota maidontuotannon käynnistymistä avittamaan. Lisäksi nännivoide lähtee mukaan, ja mahdollisesti myös varmuuden vuoksi maidonkerääjä sekä rintakumi. Tosin viimeksi ainakin sain rintakumin sairaalasta, joten välttämättä sitä ei tarvitse muistaa itse ottaa mukaan.


Sairaalakassista löytyy myös shampoo ja hiuksiin jätettävä hoitoaine. Vaikka sairaalastakin shampoota löytyy, niin mieluummin otan mukaan omat hyväntuoksuiset ja hyväksi havaitut tuotteet. Oma suihkusaippuakin olisi kiva, mutta ehkä tilan säästämiseksi pärjäilen kuitenkin sillä sairaalan omalla. Koska saatan viettää sairaalassa taas useamman päivän, niin haluan tuntea itseni kuitenkin suht freesiksi joten mukaan lähtee myös kuivashampoo, mikäli ihan aina ei jaksa tukkaa pestä mutta se kuitenkin kaipaisi pientä virkistystä. Samasta syystä voisi ehkä napata mukaan vielä sheiverinkin. Muutaman meikkijutun otan mukaan kotiinlähtöä ajatellen: peitevoiteen, puuterin, poskipunan, ripsarin sekä sävyttävän huulirasvan. 


Innostuin eilen vähän Cittarin karkkihyllyllä, sillä mulla on ollut aika kova makeanhimo nyt koko raskauden ajan, mutta varsinkaan nyt loppuraskaudessa en ole kauheasti antanut itseni diabeteksen takia herkutella. Mukaan synnytyksen jälkeistä elämää ajatellen lähtee siis pari levyä suklaata, salmiakkipussi sekä lakupatukoita. En muutenkaan syö kamalasti karkkia, mutta synnytyksen jälkeen annan itselleni luvan herkutella vähän, sillä sitten ei enää tarvitse huolehtia siitä, että minun verensokerini vaikuttaisivat vatsassani kasvavaan pikkuihmiseen. Ajattelin käydä ostamassa kassiin vielä xylitol-pastilleja sekä terveellisemmiksi naposteltaviksi pähkinöitä ja kuivattuja luumuja. 


Sitten vielä sekalaiset jutut. Puhelin ja kamera latureineen tulee tietenkin mukaan, samoin ipad jotta on sitten jotain puuhaa, jos synnytyksen käynnistymistä pitää odotella taas useampi päivä. Unimaski parempia yöunia varten sekä hiusharja ja pari pompulaa lähtevät myös mukaan. Insuliinit ja diabetes-tarvikkeet on myös ihan ehdottomasti oltava mukana. Lopuksi kuvasta jäi puuttumaan kukkaro (jos tekee jotain mieli sairaalan kanttiinista), kuulokkeet ja oma vesipullo, mutta olisikohan tässä muuten kaikki? Viimeksi mulla oli mukana myös esimerkiksi kirja, mutta en kyllä silloin pystynyt ollenkaan keskittyä mihinkään lukemiseen! Jos aika käy pitkäksi, niin mieluummin haen sitten vaikka jonkun aivottoman aikakauslehden sairaalan kioskista. Pillimehuja mulla on diabeteksen takia mukana melkein aina ja kaikkialla, joten niitä otan nytkin mukaan siltä varalta jos verensokerit laskevat.


En ota vauvalle sairaalassa oloa varten omia vaatteita, sillä sairaalan vaatteilla pärjää kyllä hyvin eikä ainakaan tarvitse sitten lähteä kotiin valmiiksi likapyykin kanssa. Kotiutumisvaatteet käytiin hiljattain ostamassa KappAhlista: valitsimme söpön vaaleanpunaisen bodyn sekä kukalliset röyhelöpylly-legginsit. Kaverini virkkasi vauvalle ihanan oman turvalonkeron, joka otetaan mukaan myös. Ajattelin ottaa jonkun kantovälineenkin mukaan jo sairaalaan: joko kuvassa näkyvän rengasliinan tai sitten ihan vain trikoisen kantoliinan. Kun Luka vietti synnyttyään kymmenen päivää osastolla, niin olisi joku kantoväline kyllä ollut kätevä, mutta enhän minä sellaista silloin tajunnut. Tällä kertaa olisi kiva aloittaa kantaminen jo sairaalassa, varsinkin jos siellä tulee taas vietettyä useampi päivä kuten Lukan kanssa.


Vauvan ulkovaatteita ja turvakaukaloa en ota kassiin mukaan, koska meiltä on kotoa sairaalaan niin lyhyt matka, että Kamil voi ne aivan hyvin tuoda sitten kun saadaan lupa lähteä kotiin. Vaatetus myös riippuu vähän vallitsevasta säästä, joten lopullinen päätös tehdään varmasti sitten vasta kotiinlähtöpäivänä. Alustavasti olen kuitenkin miettinyt tuollaista nallehaalaria, mutta toinen vaihtoehto voisi olla äitiyspakkauksen villahaalari + viltti, niillä mentiin viimeksi Lukan kanssa. Voi olla, että automatkalle otetaan mukaan varuiksi myös tutti ja pari harsoa.

Huh huh, olihan siinäkin jo tavaraa, vaikka niin kovin kevyesti koitinkin pakata! Mitäs sanotte - unohdinko jotain tosi oleellista tai onko mukana ihan turhakkeita?

xoxo Nelli

Sairaalakassi & vauvan kotiutumisvaatteet

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Eilisen äitipolikäynnin jälkeen mulle tuli "kiire" alkaa pakkaamaan sairaalakassia. Ei sen takia, että synnytys nyt tuosta vain olisi käynnistymässä hetkenä minä hyvänsä, mutta halusin kuitenkin pitää huolen siitä, ettei se tällä kertaa jäisi tekemättä! Viimeksi en nimittäin kerennyt koko kassia pakata, sillä päätös synnytyksen käynnistämisestä tehtiin vähän yllättäen raskausviikon 36+6 kontrollikäynnillä - luulin siis palaavani sieltä vielä ihan yhtenä kappaleena kotiin, mutta käsky kävikin osastolle jäämisestä. Onneksi olin sentään paperille kirjoittanut vähän ylös mitä sairaalakassiin tulisi pakata, joten hoitui tuo homma sitten puolisoltakin ihan mallikkaasti. Tällä kertaa halusin kuitenkin kokea tuon rituaalin ihan itse, ja siksi läksin kauppaan ostamaan puuttuvia juttuja heti eilen illalla ja nyt on kassi viittä vaille valmis. Muutama juttu jäi näistä kuvista uupumaan, mutta muuten luulisin että näillä pärjätään aika pitkälle. Ja loput voi aina pyytää miestä tuomaan jälkikäteen! Pyrin pakkaamaan mukaan mahdollisimman vähän tavaraa, mutta koska synnytykseni jälleen todennäköisesti käynnistetään, niin niitä sairaalapäiviä saattaa olla luvassa taas aika monta, joten kyllähän silloin kuitenkin yhtä ja toista tarvitsee. Viimeksi vietin sairaalassa kuusi päivää.


Tärkein mukaan napattava juttu lienee äitiyskortti. Sairaalassa hengailen todennäköisesti pääasiassa sairaalan vaatteissa, mutta jos kaipuu omia vaatteita kohtaan iskee, niin Kamil saa sitten tuoda niitä mulle myöhemmin kotoa. Mukaan taidan näin alkuun ottaa vain yhden setin kotiutumisvaatteita: rennot äitiyshousut (jotka eivät kiristä ja purista, sillä vatsa tuskin on vielä ihan pyykkilauta synnäriltä lähtiessä), löysä mutta nätti toppi, jokin villatakki/neule (puuttuu kuvasta) sekä ainakin yhdet imetysliivit. Luultavasti nappaan mukaan myös imetystopin tai pari, sekä omat alushousut ja sukat kotiutumista ajatellen. Sairaalan sukkia usein haukutaan, mutta minä en kyllä taida jaksaa pakata muuten omiani mukaan, vaan niillä sairaalan lötköillä mennään se muutama päivä - villasukat sen sijaan on must, samoin kuin omat sandaalit/sisätossut. Birkenstockit on ihan parhaat jalassa, joten mukaan lähtee ne. Viimeksi mun jalat olivat myös niin turvonneet synnytyksen jälkeen, ettei kovinkaan monet muut omat kengät olisi mahtuneet jalkaankaan ihan heti, joten Birkenstockeissa lähdin myös kotiin.


Hygieniajuttuja koitan pakata mukaan harkiten, mutta aika paljon niitäkin kuitenkin kassiin kertyy. Mukaan lähtee ainakin hammasharja ja -tahna, silmänympärysvoide ja kasvorasva (onneksi huomasin tätä kuvaa katsoessani, että olin napannut kylppärin hyllystä sen kasvorasvan sijaan hämmentävän samannäköisessä putelissa olevan kynsinauhavoiteen - täytyy se siis vielä vaihtaa!) sekä deodorantti. Vaikka sairaalassa ei tulekaan meikattua, niin otan silti mukaan kasvojenpuhdistusliinoja, joilla olon saa vähän freesimmäksi ja ne ovat helpompi ottaa mukaan kuin vaikka puhdistusmaito ja kasvovesi. Pakkaan mukaan vielä pienen putelin sheavoita, sillä se on niin monikäyttöistä, joten yhdellä tuotteella pärjää pitkälle: se käy niin vartalolle, käsille, jaloille, kasvoille kuin huulillekin.

Mukaan otan myös kertakäyttöisiä liivisuojuksia. Viimeksi mulla nousi maito heti samana iltana kun vauva oli syntynyt, vaikka en saanut tätä edes vierihoitoon, ja toivon mukaan se kävisi yhtä helposti nytkin. Ajattelin silti ottaa mukaan paketin imetysteetä tuota maidontuotannon käynnistymistä avittamaan. Lisäksi nännivoide lähtee mukaan, ja mahdollisesti myös varmuuden vuoksi maidonkerääjä sekä rintakumi. Tosin viimeksi ainakin sain rintakumin sairaalasta, joten välttämättä sitä ei tarvitse muistaa itse ottaa mukaan.


Sairaalakassista löytyy myös shampoo ja hiuksiin jätettävä hoitoaine. Vaikka sairaalastakin shampoota löytyy, niin mieluummin otan mukaan omat hyväntuoksuiset ja hyväksi havaitut tuotteet. Oma suihkusaippuakin olisi kiva, mutta ehkä tilan säästämiseksi pärjäilen kuitenkin sillä sairaalan omalla. Koska saatan viettää sairaalassa taas useamman päivän, niin haluan tuntea itseni kuitenkin suht freesiksi joten mukaan lähtee myös kuivashampoo, mikäli ihan aina ei jaksa tukkaa pestä mutta se kuitenkin kaipaisi pientä virkistystä. Samasta syystä voisi ehkä napata mukaan vielä sheiverinkin. Muutaman meikkijutun otan mukaan kotiinlähtöä ajatellen: peitevoiteen, puuterin, poskipunan, ripsarin sekä sävyttävän huulirasvan. 


Innostuin eilen vähän Cittarin karkkihyllyllä, sillä mulla on ollut aika kova makeanhimo nyt koko raskauden ajan, mutta varsinkaan nyt loppuraskaudessa en ole kauheasti antanut itseni diabeteksen takia herkutella. Mukaan synnytyksen jälkeistä elämää ajatellen lähtee siis pari levyä suklaata, salmiakkipussi sekä lakupatukoita. En muutenkaan syö kamalasti karkkia, mutta synnytyksen jälkeen annan itselleni luvan herkutella vähän, sillä sitten ei enää tarvitse huolehtia siitä, että minun verensokerini vaikuttaisivat vatsassani kasvavaan pikkuihmiseen. Ajattelin käydä ostamassa kassiin vielä xylitol-pastilleja sekä terveellisemmiksi naposteltaviksi pähkinöitä ja kuivattuja luumuja. 


Sitten vielä sekalaiset jutut. Puhelin ja kamera latureineen tulee tietenkin mukaan, samoin ipad jotta on sitten jotain puuhaa, jos synnytyksen käynnistymistä pitää odotella taas useampi päivä. Unimaski parempia yöunia varten sekä hiusharja ja pari pompulaa lähtevät myös mukaan. Insuliinit ja diabetes-tarvikkeet on myös ihan ehdottomasti oltava mukana. Lopuksi kuvasta jäi puuttumaan kukkaro (jos tekee jotain mieli sairaalan kanttiinista), kuulokkeet ja oma vesipullo, mutta olisikohan tässä muuten kaikki? Viimeksi mulla oli mukana myös esimerkiksi kirja, mutta en kyllä silloin pystynyt ollenkaan keskittyä mihinkään lukemiseen! Jos aika käy pitkäksi, niin mieluummin haen sitten vaikka jonkun aivottoman aikakauslehden sairaalan kioskista. Pillimehuja mulla on diabeteksen takia mukana melkein aina ja kaikkialla, joten niitä otan nytkin mukaan siltä varalta jos verensokerit laskevat.


En ota vauvalle sairaalassa oloa varten omia vaatteita, sillä sairaalan vaatteilla pärjää kyllä hyvin eikä ainakaan tarvitse sitten lähteä kotiin valmiiksi likapyykin kanssa. Kotiutumisvaatteet käytiin hiljattain ostamassa KappAhlista: valitsimme söpön vaaleanpunaisen bodyn sekä kukalliset röyhelöpylly-legginsit. Kaverini virkkasi vauvalle ihanan oman turvalonkeron, joka otetaan mukaan myös. Ajattelin ottaa jonkun kantovälineenkin mukaan jo sairaalaan: joko kuvassa näkyvän rengasliinan tai sitten ihan vain trikoisen kantoliinan. Kun Luka vietti synnyttyään kymmenen päivää osastolla, niin olisi joku kantoväline kyllä ollut kätevä, mutta enhän minä sellaista silloin tajunnut. Tällä kertaa olisi kiva aloittaa kantaminen jo sairaalassa, varsinkin jos siellä tulee taas vietettyä useampi päivä kuten Lukan kanssa.


Vauvan ulkovaatteita ja turvakaukaloa en ota kassiin mukaan, koska meiltä on kotoa sairaalaan niin lyhyt matka, että Kamil voi ne aivan hyvin tuoda sitten kun saadaan lupa lähteä kotiin. Vaatetus myös riippuu vähän vallitsevasta säästä, joten lopullinen päätös tehdään varmasti sitten vasta kotiinlähtöpäivänä. Alustavasti olen kuitenkin miettinyt tuollaista nallehaalaria, mutta toinen vaihtoehto voisi olla äitiyspakkauksen villahaalari + viltti, niillä mentiin viimeksi Lukan kanssa. Voi olla, että automatkalle otetaan mukaan varuiksi myös tutti ja pari harsoa.

Huh huh, olihan siinäkin jo tavaraa, vaikka niin kovin kevyesti koitinkin pakata! Mitäs sanotte - unohdinko jotain tosi oleellista tai onko mukana ihan turhakkeita?

xoxo Nelli
Tänään oli taas vuoro perinteisen maanantaisen äitipolikäynnin. Varaan nämä ajat aina jos vain mahdollista juuri maanantaille sen vuoksi, että Kamil on silloin aina vapaalla joten ei tarvitse miettiä lapsenvahtia taaperolle. Tänään kävi kuitenkin kiva tuuri, sillä äitini on nyt lomalla ja pääsi hoitamaan Lukaa, joten me päästiin kerrankin yhdessä ultraan! Kamil on ollut mukana vain nt- ja rakenneultrassa, joten kiva että hänkin pääsi nyt pitkästä aikaa moikkaamaan pikkuista. Viimeksi mulla oli äitipolikäynti tasan kaksi viikkoa sitten, ja tuolta käynniltä jäikin tosi hyvä mieli, kun vauvalla oli kaikki niin hyvin ja kasvukin meni aivan keskikäyrillä. No, tämän päiväiset fiilikset onkin sitten vähän toisenlaiset.


Vauvan painoarvioksi saatiin tällä kertaa 2853 grammaa. Näille viikoille paino on ihan ok (tiedän, että monilla diabeetikoilla samoilla viikoilla painoarvio on ollut kilonkin enemmän), mutta onhan tuota kuitenkin tullut aika reilusti lisää tässä kahdessa viikossa - sellaiset 700 grammaa nimittäin (ja omakin paino oli noussut vaivaiset kaksi kiloa tässä samassa ajassa, köh köh). Vauvan kasvutahti on siis kiihtynyt, ja vaikka pää ja jalat menevätkin mukavasti yhä siinä keskikäyrällä, niin nyt on sitten vartalo pompannut yläkäyrälle. Vartalomakrosomia nimenomaan onkin diabeetikoiden vauvoilla yleistä, joten sinänsä tämän nyt ei pitäisi yllättää, mutta harmittaahan se vähän. Olin sen viime käynnin jälkeen niin onnellinen ja optimistinen sen suhteen, että tämä raskaus pääsisi pidemmälle kuin ensimmäinen, mutta nyt voi hyvinkin olla ettei sinne haaveilemalleni viikolle 38 päästäkään. Seuraava ultra-aika mulla on heti viikon päästä ja voi olla, että silloin tehdään lapsivesipunktiokin. Jos se siis onnistuu, sillä mulla on istukka edessä ja Lukan raskaudessa punktio ei siitä syystä onnistunut ollenkaan. Lapsivesipunktiolla haluttaisiin selvittää vauvan keuhkojen kypsyys sekä epo-arvo, joka kertoo vauvan yleisestä hyvinvoinnista. Lääkärin mukaan vartalomakrosomiset vauvat nimittäin eivät välttämättä voi aina niin hyvin siellä kohdussa - sen tarkemmin en nyt tajunnut kuitenkaan kysyä, että miksi ja miten se ilmenee. Taisin olla lievässä shokissa, kun yhtäkkiä sainkin kuulla että tätä synnytystä saatettaisiin lähteä käynnistelmään jo ensi tai sitä seuraavalla viikolla! Tietenkään ei nyt vielä pitäisi alkaa turhaan maalailla piruja seinille, kun mikään ei tässä vaiheessa ole varmaa, ja vauva onneksi kyllä liikkuu paljon ja vaikuttaa muutenkin ihan hyvinvoivalta. Silti mieli on nyt vähän maassa, sillä olen ollut niin toiveikas sen suhteen, että tämän raskauden kanssa tosiaan päästäisiin vähän paremmille viikoille kuin Lukan kanssa. 

Tiedän kyllä, että kaikki päätökset tehdään vauvan parasta ajatellen eikä sitä mahdollista käynnistystä ihan huvikseen tehdä. Silti harmittaa ja ahdistaa. Pelottaa, että jos tämä vauva syntyy yhtä aikaisin kuin Luka, niin ne samat synnytyksen jälkeiset tapahtumat toistuvat myös - vaikkei se välttämättä mene ollenkaan niin. Pelottaa lapsivesipunktio, vaikkei siihen enää loppuraskaudessa liity riskejä samalla tavalla kuin alkuraskaudessa. Silti ajatus isosta neulasta lävistämässä vatsaani ei tunnu kovin mukavalta. Ylipäänsä jännittää, koska en minä ole yhtään henkisesti valmistautunut siihen, että tämä lapsi voisi syntyä jo parin viikon sisään! Olen oikeasti asennoitunut vähän liikaa siihen aikaisintaan huhtikuun viimeiseen viikkoon...


Onneksi se seuraava aika on tosiaan heti viikon päästä, joten täytyy nyt vain koittaa olla stressaamatta ja murehtimatta asiaa etukäteen. Toivon (ja luulen) että mieli nyt vain vähän ylireagoi eikä meillä nyt sentään vielä ihan ensi viikolla ainakaan ole vauvaa. Jänniä aikoja täällä nyt kuitenkin elellään, kävi miten kävi!  

xoxo Nelli

Raskausviikko 35+0 ja kahdeksas ultra

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Tänään oli taas vuoro perinteisen maanantaisen äitipolikäynnin. Varaan nämä ajat aina jos vain mahdollista juuri maanantaille sen vuoksi, että Kamil on silloin aina vapaalla joten ei tarvitse miettiä lapsenvahtia taaperolle. Tänään kävi kuitenkin kiva tuuri, sillä äitini on nyt lomalla ja pääsi hoitamaan Lukaa, joten me päästiin kerrankin yhdessä ultraan! Kamil on ollut mukana vain nt- ja rakenneultrassa, joten kiva että hänkin pääsi nyt pitkästä aikaa moikkaamaan pikkuista. Viimeksi mulla oli äitipolikäynti tasan kaksi viikkoa sitten, ja tuolta käynniltä jäikin tosi hyvä mieli, kun vauvalla oli kaikki niin hyvin ja kasvukin meni aivan keskikäyrillä. No, tämän päiväiset fiilikset onkin sitten vähän toisenlaiset.


Vauvan painoarvioksi saatiin tällä kertaa 2853 grammaa. Näille viikoille paino on ihan ok (tiedän, että monilla diabeetikoilla samoilla viikoilla painoarvio on ollut kilonkin enemmän), mutta onhan tuota kuitenkin tullut aika reilusti lisää tässä kahdessa viikossa - sellaiset 700 grammaa nimittäin (ja omakin paino oli noussut vaivaiset kaksi kiloa tässä samassa ajassa, köh köh). Vauvan kasvutahti on siis kiihtynyt, ja vaikka pää ja jalat menevätkin mukavasti yhä siinä keskikäyrällä, niin nyt on sitten vartalo pompannut yläkäyrälle. Vartalomakrosomia nimenomaan onkin diabeetikoiden vauvoilla yleistä, joten sinänsä tämän nyt ei pitäisi yllättää, mutta harmittaahan se vähän. Olin sen viime käynnin jälkeen niin onnellinen ja optimistinen sen suhteen, että tämä raskaus pääsisi pidemmälle kuin ensimmäinen, mutta nyt voi hyvinkin olla ettei sinne haaveilemalleni viikolle 38 päästäkään. Seuraava ultra-aika mulla on heti viikon päästä ja voi olla, että silloin tehdään lapsivesipunktiokin. Jos se siis onnistuu, sillä mulla on istukka edessä ja Lukan raskaudessa punktio ei siitä syystä onnistunut ollenkaan. Lapsivesipunktiolla haluttaisiin selvittää vauvan keuhkojen kypsyys sekä epo-arvo, joka kertoo vauvan yleisestä hyvinvoinnista. Lääkärin mukaan vartalomakrosomiset vauvat nimittäin eivät välttämättä voi aina niin hyvin siellä kohdussa - sen tarkemmin en nyt tajunnut kuitenkaan kysyä, että miksi ja miten se ilmenee. Taisin olla lievässä shokissa, kun yhtäkkiä sainkin kuulla että tätä synnytystä saatettaisiin lähteä käynnistelmään jo ensi tai sitä seuraavalla viikolla! Tietenkään ei nyt vielä pitäisi alkaa turhaan maalailla piruja seinille, kun mikään ei tässä vaiheessa ole varmaa, ja vauva onneksi kyllä liikkuu paljon ja vaikuttaa muutenkin ihan hyvinvoivalta. Silti mieli on nyt vähän maassa, sillä olen ollut niin toiveikas sen suhteen, että tämän raskauden kanssa tosiaan päästäisiin vähän paremmille viikoille kuin Lukan kanssa. 

Tiedän kyllä, että kaikki päätökset tehdään vauvan parasta ajatellen eikä sitä mahdollista käynnistystä ihan huvikseen tehdä. Silti harmittaa ja ahdistaa. Pelottaa, että jos tämä vauva syntyy yhtä aikaisin kuin Luka, niin ne samat synnytyksen jälkeiset tapahtumat toistuvat myös - vaikkei se välttämättä mene ollenkaan niin. Pelottaa lapsivesipunktio, vaikkei siihen enää loppuraskaudessa liity riskejä samalla tavalla kuin alkuraskaudessa. Silti ajatus isosta neulasta lävistämässä vatsaani ei tunnu kovin mukavalta. Ylipäänsä jännittää, koska en minä ole yhtään henkisesti valmistautunut siihen, että tämä lapsi voisi syntyä jo parin viikon sisään! Olen oikeasti asennoitunut vähän liikaa siihen aikaisintaan huhtikuun viimeiseen viikkoon...


Onneksi se seuraava aika on tosiaan heti viikon päästä, joten täytyy nyt vain koittaa olla stressaamatta ja murehtimatta asiaa etukäteen. Toivon (ja luulen) että mieli nyt vain vähän ylireagoi eikä meillä nyt sentään vielä ihan ensi viikolla ainakaan ole vauvaa. Jänniä aikoja täällä nyt kuitenkin elellään, kävi miten kävi!  

xoxo Nelli
Ihanaa, huhtikuu on täällä! Olen innoissani, koska huhtikuu kuulostaakin jo heti niin paljon keväisemmältä kuin maaliskuu (vaikka eilen vielä aamulla satoikin lunta, hyvä aprillipila neiti Keväältä!). Lisäksi voi olla, että meidän vauva syntyy huhtikuussa - siis apua, miten tämä aika on mennyt nopeasti! Ihan hullua ajatella, että tässä kuussa meidän perheessä voi oikeasti olla yksi tyyppi lisää.


Vaikka vauvan tuloon ei olekaan enää montaa viikkoa, niin ajatus siitä tuntuu usein vähän omituiselta, sillä en osaa tai pysty valmistautua siihen samalla tavalla kuin ensimmäistä lasta odottaessa. Taapero pitää kiireisenä, enkä ehdi uppoutua vauvakuplaan niin kuin silloin, eikä mitään isompia hankintojakaan ole tarvinnut tehdä. Nyt vielä kun tämä muutto sattuu loppuraskauteen, niin ei voi edes laittaa kunnolla vauvannurkkausta valmiiksi ja viikata pikkuvaatteita lipastoon. Jotenkin tässä vain leijuu sellaisessa odottavaisessa olotilassa. Viime maanantaina aloitin vihdoin vadelmanlehtiteen juomisen raskausviikkoja tultua kasaan 34+0. Tuntui, että on saatava tehdä edes jotain pientä ja konkreettista, jonka avulla edes henkisesti valmistautua lähestyvään synnytykseen. Vadelmanlehtiteestä ei googlettamalla juurikaan löydy tieteellistä faktatietoa, mutta sitäkin enemmän kirjoituksia blogeissa ja keskustelupalstoilla. En itsekään tiedä, uskonko aivan sataprosenttisesti vadelmanlehtiteen voimaan (tuskin), mutta sen lipittäminen tuntuu kuitenkin ihan hauskalta rituaalilta tässä loppuraskaudessa ja tuskinpa siitä ainakaan haittaa on! Vadelmanlehtiteen sanotaan vahvistavan kohdun ja lantionpohjan lihaksia sekä tehostavan supistuksia. Se ei saa synnytystä käynnistämään, mutta saattaa voimistaa jo olemassa olevia supistuksia ja näin nopeuttaa synnytystä. Vadelmanlehtiteen juomisesta löytyy paljon ristiriitaisiakin mielipiteitä: toisten mielestä sitä ei tulisi nauttia alkuraskauden aikana keskenmenoriskin vuoksi, joidenkin mielestä taas sitä voi juoda jo alkuraskaudessa kupin päivässä, ja myöhemmin lisätä määrää 2-3 kuppiin päivässä. Itse en halua ottaa mitään riskejä, mikäli asiaa ei ole oikeasti tutkittu, ja siispä aloitin teen juonnin vasta nyt. Ehkäpä joidenkin mielestä enää tässä vaiheessa aloitetusta vadelmanlehtiteestä ei ole mitään hyötyä, mutta kuten sanottu - ei siitä haittaakaan pitäisi olla, ja sitä paitsi tee on mielestäni myös ihan hyvän makuista, joten ihan mielelläni sitä olenkin nyt juonut. Itse olen toistaiseksi löytänyt vain tätä Clipperin vadelmanlehtiteetä, mutta mieluummin joisin irtoteetä. Kenties jostain luontaistuotekaupasta löytyisi sellaistakin, tietääkö kukaan?

Mulla myös todennäköisesti on edessä taas käynnistetty synnytys, joten ehkä omalla kohdallani teen juonnista ei sittenkään ole edes samanlaista hyötyä kuin jollekin muulle voisi olla. Enemmän mua siis kiehtoo ajatus siitä, että vadelmanlehtiteen on sanottu myös helpottavan synnytyksestä palautumista. Sen uskotaan esimerkiksi lyhentävän jälkivuodon kestoa - jos näin on, niin siitä olisin kyllä erittäin mielissäni! Niin tai näin, nyt on vadelmanlehtiteen juonti aloitettu ja voin ainakin kuvitella, että se jotain taikoja tekee kehossani! Jotenkin viime raskaudessa multa meni kaikki tällaiset jutut ohi - keskityin enemmän ehkä vain "olennaiseen" kun kaikki oli muutenkin silloin niin uutta ja ihmeellistä, joten ihan hauskaa että nyt tässä toisessa raskaudessa voi sitten kokeilla kaikkia tällaisia vippaskonstejakin. Millaisia kokemuksia teillä on vadelmanlehtiteen juonnista?  


Vaikka aavistelenkin vauvan syntyvän tässä kuussa, niin mikään ihan kauhea hoppu hänellä ei kuitenkaan vielä tarvitse olla. Itse asiassa olen vähän niin kuin tilannut, että vauva saisi syntyä huhtikuun viimeisellä viikolla eli raskausviikolla 38+jotain. Ennen sitä en missään tapauksessa ehtisi synnyttää, sillä varsinkin juuri siihen edelliselle viikolle olen tehnyt kaikenlaisia suunnitelmia! Varasin ajan muun muassa kulmien värjäykseen ja ripsien kestotaivutukseen, sekä koiralle trimmaukseen. Kampaajakäynnistäkin vielä haaveilen... Ja sitten on tosiaan se muutto, joka olisi ihanaa saada hoidettua pois alta ennen vauvan syntymää! No joo, tiedän kyllä että vauva tulee sitten kun tulee, eikä silloin kun minä niin päätän, mutta ainakin olen nyt toiveikas ettei tämä syntyisi ihan niin aikaisin kuin Luka. Kävi miten kävi, mutta olen tästä huhtikuusta tosi innoissani ja onnellinen. Uskon, että seuraavat viikot tulevat menemään nopeasti sillä tässä on tulossa vielä vaikka mitä kivaa ja jännittävää, joten on ihanaa kun ei tarvitse aivan kärvistellä näitä viimeisiä viikkoja peukaloitaan pyöritellen! 

xoxo Nelli

Vadelmanlehtiteetä ja huhtikuun mietteitä

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Ihanaa, huhtikuu on täällä! Olen innoissani, koska huhtikuu kuulostaakin jo heti niin paljon keväisemmältä kuin maaliskuu (vaikka eilen vielä aamulla satoikin lunta, hyvä aprillipila neiti Keväältä!). Lisäksi voi olla, että meidän vauva syntyy huhtikuussa - siis apua, miten tämä aika on mennyt nopeasti! Ihan hullua ajatella, että tässä kuussa meidän perheessä voi oikeasti olla yksi tyyppi lisää.


Vaikka vauvan tuloon ei olekaan enää montaa viikkoa, niin ajatus siitä tuntuu usein vähän omituiselta, sillä en osaa tai pysty valmistautua siihen samalla tavalla kuin ensimmäistä lasta odottaessa. Taapero pitää kiireisenä, enkä ehdi uppoutua vauvakuplaan niin kuin silloin, eikä mitään isompia hankintojakaan ole tarvinnut tehdä. Nyt vielä kun tämä muutto sattuu loppuraskauteen, niin ei voi edes laittaa kunnolla vauvannurkkausta valmiiksi ja viikata pikkuvaatteita lipastoon. Jotenkin tässä vain leijuu sellaisessa odottavaisessa olotilassa. Viime maanantaina aloitin vihdoin vadelmanlehtiteen juomisen raskausviikkoja tultua kasaan 34+0. Tuntui, että on saatava tehdä edes jotain pientä ja konkreettista, jonka avulla edes henkisesti valmistautua lähestyvään synnytykseen. Vadelmanlehtiteestä ei googlettamalla juurikaan löydy tieteellistä faktatietoa, mutta sitäkin enemmän kirjoituksia blogeissa ja keskustelupalstoilla. En itsekään tiedä, uskonko aivan sataprosenttisesti vadelmanlehtiteen voimaan (tuskin), mutta sen lipittäminen tuntuu kuitenkin ihan hauskalta rituaalilta tässä loppuraskaudessa ja tuskinpa siitä ainakaan haittaa on! Vadelmanlehtiteen sanotaan vahvistavan kohdun ja lantionpohjan lihaksia sekä tehostavan supistuksia. Se ei saa synnytystä käynnistämään, mutta saattaa voimistaa jo olemassa olevia supistuksia ja näin nopeuttaa synnytystä. Vadelmanlehtiteen juomisesta löytyy paljon ristiriitaisiakin mielipiteitä: toisten mielestä sitä ei tulisi nauttia alkuraskauden aikana keskenmenoriskin vuoksi, joidenkin mielestä taas sitä voi juoda jo alkuraskaudessa kupin päivässä, ja myöhemmin lisätä määrää 2-3 kuppiin päivässä. Itse en halua ottaa mitään riskejä, mikäli asiaa ei ole oikeasti tutkittu, ja siispä aloitin teen juonnin vasta nyt. Ehkäpä joidenkin mielestä enää tässä vaiheessa aloitetusta vadelmanlehtiteestä ei ole mitään hyötyä, mutta kuten sanottu - ei siitä haittaakaan pitäisi olla, ja sitä paitsi tee on mielestäni myös ihan hyvän makuista, joten ihan mielelläni sitä olenkin nyt juonut. Itse olen toistaiseksi löytänyt vain tätä Clipperin vadelmanlehtiteetä, mutta mieluummin joisin irtoteetä. Kenties jostain luontaistuotekaupasta löytyisi sellaistakin, tietääkö kukaan?

Mulla myös todennäköisesti on edessä taas käynnistetty synnytys, joten ehkä omalla kohdallani teen juonnista ei sittenkään ole edes samanlaista hyötyä kuin jollekin muulle voisi olla. Enemmän mua siis kiehtoo ajatus siitä, että vadelmanlehtiteen on sanottu myös helpottavan synnytyksestä palautumista. Sen uskotaan esimerkiksi lyhentävän jälkivuodon kestoa - jos näin on, niin siitä olisin kyllä erittäin mielissäni! Niin tai näin, nyt on vadelmanlehtiteen juonti aloitettu ja voin ainakin kuvitella, että se jotain taikoja tekee kehossani! Jotenkin viime raskaudessa multa meni kaikki tällaiset jutut ohi - keskityin enemmän ehkä vain "olennaiseen" kun kaikki oli muutenkin silloin niin uutta ja ihmeellistä, joten ihan hauskaa että nyt tässä toisessa raskaudessa voi sitten kokeilla kaikkia tällaisia vippaskonstejakin. Millaisia kokemuksia teillä on vadelmanlehtiteen juonnista?  


Vaikka aavistelenkin vauvan syntyvän tässä kuussa, niin mikään ihan kauhea hoppu hänellä ei kuitenkaan vielä tarvitse olla. Itse asiassa olen vähän niin kuin tilannut, että vauva saisi syntyä huhtikuun viimeisellä viikolla eli raskausviikolla 38+jotain. Ennen sitä en missään tapauksessa ehtisi synnyttää, sillä varsinkin juuri siihen edelliselle viikolle olen tehnyt kaikenlaisia suunnitelmia! Varasin ajan muun muassa kulmien värjäykseen ja ripsien kestotaivutukseen, sekä koiralle trimmaukseen. Kampaajakäynnistäkin vielä haaveilen... Ja sitten on tosiaan se muutto, joka olisi ihanaa saada hoidettua pois alta ennen vauvan syntymää! No joo, tiedän kyllä että vauva tulee sitten kun tulee, eikä silloin kun minä niin päätän, mutta ainakin olen nyt toiveikas ettei tämä syntyisi ihan niin aikaisin kuin Luka. Kävi miten kävi, mutta olen tästä huhtikuusta tosi innoissani ja onnellinen. Uskon, että seuraavat viikot tulevat menemään nopeasti sillä tässä on tulossa vielä vaikka mitä kivaa ja jännittävää, joten on ihanaa kun ei tarvitse aivan kärvistellä näitä viimeisiä viikkoja peukaloitaan pyöritellen! 

xoxo Nelli

Seuraa meitä instagramissa!

© Kochanie. Design by Fearne.