Raskausviikko 30+0 ja viimeiset neuvolakuulumiset

  • 10 kommenttia
  • maanantai 27. helmikuuta 2017

Nyt ollaan edetty tämän raskauden viimeisen kymppiin! Muistan, kun Lukaa odottassa tähän kolmosella alkavaan numeroon pääseminen tuntui tosi tärkeältä etapilta, ja onhan se sitä kieltämättä nytkin. Tuntuu, että vauvan syntymä on jo ihan nurkan takana. Vaikka laskettuun aikaan on vielä se kymmenen viikkoa, niin olen kyllä asennoitunut siihen, että tämä vauva tulee hieman aikaisemmin kuten Lukakin. Yritän kuitenkin tässä vaiheessa olla vielä liikaa spekuloimatta sitä ajankohtaa, vaan elellään viikko ja päivä kerrallaan. 


Tänään kävin neuvolassa viimeistä kertaa tässä raskaudessa. Halutessani olisin saanut kyllä ajan vielä loppuraskauteenkin, mutta koska tästä eteenpäin mulla alkaa olla äitipolikäyntejä niin tiheään, niin en kokenut niiden lisäksi vielä neuvolassakin ravaamista tarpeelliseksi. Mulla on kyllä niin ihana neuvolantäti, että sinänsä ihan mielelläni olisin käynyt siellä vaikka vaan juttelemassa, mutta ehkä se ei nyt kuitenkaan oikeasti ole tarpeen. Mitään kummempaa ei tällä(kään) neuvolakäynnillä tullut esiin ja kaikki asiat olivat ihan kunnossa. Painoa on tähän mennessä raskautta tullut 11 kiloa, mikä on lähtöpainoni huomioiden ihan sopiva lukema ja viikkopainonnousukin on pysynyt alkuraskauden jälkeen tasaisena ja maltillisena. Sf-mitta otettiin nyt ensimmäisen kerran tämän raskauden aikana, ja se oli 28cm eli hieman yläkäyrällä. Katselin Lukan raskauden äitiyskortistani, että silloin mulla oli ollut raskausviikolla 31 tuo sama lukema, joka sillä viikolla taas oli ihan keskikäyrällä. Äitipolikäyntien ultrissahan sitä vauvan kokoa seurataan tarkemmin, joten en nyt tästä sf-mitasta sen kummempaa stressiä etukäteen ota. Toki toiveena on, ettei vauva nyt ihan jättiläiseksi kasvaisi! Hemoglobiinikin tarkistettiin, sillä olen ollut viime aikoina ihan äärettömän väsynyt. Välillä tuntuu ylivoimaiselta jaksaa kello kahteentoista ja Lukan päikkäriaikaan asti, eikä kolmen tunnin päiväunetkaan pelasta loppuiltaa haukottelulta ja koomaamiselta. Arvot olivat kuitenkin ihan kunnossa, joten tiedä sitten mistä tämä väsymys johtuu. Toivon, että maaliskuu ja koko ajan valoisimmaksi muuttuvat päivät toisivat ainakin pientä helpotusta asiaan!


Viime viikko oli raskausvaivojen suhteen mukavan kivuton, kun olin flunssassa enkä tehnyt juuri mitään, vaan otin tosi rauhallisesti ja sain lepäiltyä kunnolla. Tänään sitten kävelin aamulla pari kilometriä neuvolaan ja takaisin, ja se onkin tuntunut heti olossa. Liitoskivut palasivat ryminällä takaisin ja kaikki liikkuminen on yhtä kipua ja tuskaa. Käytiin vielä illalla Ikeassakin, jossa kesti varmasti tuplasti enemmän aikaa ihan vain siksi, että liikun niin hitaasti vaappuen kuin ankka! Tuntuu kyllä kurjalta, kun on fyysisesti näin raihnainen. Olen myös huomannut, että nyt viime aikoina muhun on jo alkanut iskeä sellainen erakoitumis- ja kotonapesimisvaihde päälle, mikä oli viime raskaudessakin mutta vasta vähän myöhemmillä viikoilla. Tuntuu, ettei oikein jaksaisi olla sosiaalinen ja haluaisi vain olla oman perheen kesken ja laittaa kotia kuntoon, valmiiksi vauvaa varten ja uudistaa sisustusta muutenkin. Ehkä tämä on sellaista henkistä rauhoittumista ja valmistautumista tulevaan. Toivoisin kyllä silti saavani vielä vähän positiivisia energioita takaisin, sillä onhan tässä kuitenkin vielä pari kuukautta aikaa vauvan tuloon, joten ei tässä nyt sentään ihan vielä tarvitsisisi aivan erakoksi ryhtyä!

xoxo Nelli
10 kommenttia

Miten niin leikkiminen on vaikeaa?

  • 9 kommenttia
  • sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kuorma-auto ja traktori ajavat toisiaan takaa lastenhuoneen lattialla. Tässä sitä päristellään huulilla niin kuin autoilla ajaessa kuuluu ja taapero huutaa PII-PAA PII-PAA - enkä minä korjaa, vaikka eihän traktorit nyt niin sano. Kohta kädessäni on duplo-eläin, jolle poika syöttää duplo-ruokaa, nam nam nam, ottaisin vähän lisää kiitos, sanon ja poikaa naurattaa. Hei, leikitäänkö piilosta? Taapero kikattaa ja puolet siitä on näkyvillä viltin alta, mutta etsin silti teatraalisesti ympäri huonetta. Onkohan se mennyt maton alle? Tai kenties kukkaruukkuun? Ei näy missään. 


Kyllä, minä leikin Lukan kanssa paljon eikä se minusta ole kovin vaikeaa. Ehkä olen sitten vain tosi lapsellinen, kun en oikein edes ymmärrä, miten sellainen asia kuin leikkiminen ylipäänsä voisi olla kovin hankala juttu. Sehän on mielikuvitusta ja siinä kaikki on mahdollista. Totta kai myönnän senkin, että ei leikkiminen nyt välttämättä myöskään ole sitä, mitä kaikkein mieluiten tekisin jos saisin aivan vapaasti valita miten vapaa-aikani kuluttaisin - olenhan aikuinen! - mutta niin olen kotiäitikin. Leikki on lasten työtä ja minun työni tällä hetkellä, no se on hoitaa lastani ja olla tämän kanssa. Olen viime aikoina törmännyt tosi usein blogiteksteihin tai muihin nettikirjoituksiin, joissa vanhemmat (useimmiten äidit) valittavat, kun he eivät osaa leikkiä lastensa kanssa eikä se heitä kiinnostakaan. Miksi aikuisen nyt pitäisi leikkiä, kysytään. Se on sitä paitsi ihan tylsää ja tyhmää ja vaikeaa. Ja siis tosi lapsellista! Minä olen kuitenkin aikuinen. Ei minun kuulukaan enää olla kiinnostunut leikkimisestä, sillä en ole leikki-ikäinen; minä saan olla kiinnostunut kulttuurista ja punaviinistä ja muista aikuisten jutuista enemmän kuin barbeista ja paloautoista. Eikö niin? Mun mielestä noi ovat vähän naurettavia argumentteja, koska eikö se nyt ole ihan itsestäänselvää? En minäkään tässä 27-vuotiaana leikkisi pikkuautoilla, jos ei minulla olisi lasta. Olen oikeasti lukenut tosi hassuja kommentteja tästä aiheesta, kun vanhemmat perustelevat sitä, miksi eivät leiki. 

"Välttelen myös leikkimistä, sori vaan, mutta minusta se ei ole aikuisten tehtävä. Leikkikööt itekseen tai keskenään."

"Joku vetää tästä herneen nenään, mutta kun muutaman vuoden katsoin yhden lähipiirissä olevan vanhemman leikkimistä lapsen kanssa, ja se oli todella hölmön näköistä ja oikeastaan naurettavaakin, niin päätin, etten ala tuohon samaan."

"Hankala pakottaa itsensä nauttimaan sellaisesta mikä ei tosiaan vois vähempää kiinnostaa (tyyliin muovivihannesten pakkaaminen pieneen matkalaukkuun ja eväsretki makuuhuoneeseen = tytön lempileikki)."

"En vaan osaa leikkiä. Ei voi olla mitään tylsempää kun istua lattialla ja leikkiä pikkuautoilla tai jollain muovieläimillä."

"Ei aikuisen kuuluu, eikä pidä, alentua missään asiassa lapsen tasolle."

Apua!


Olen kyllä myös sitä mieltä, että lapsen on hyvä osata leikkiä itsekseenkin ja että toinen lapsi usein on lapselle se kaikkein paras leikkikaveri. En halua ajatella, että minun on mikään pakko leikkiä lapseni kanssa, mutta teen sitä kyllä ihan mielelläni. En joka ikisenä valveillaolohetkenä, mutta aika paljon kuitenkin. Yritän kannustaa Lukaa touhuamaan yksinkin ja tapaamme monta kertaa viikossa kavereita, jotta Luka saa leikkiä ikätovereidensa kanssa eikä pelkästään äidin. Kotona kahdestaan ollessammekaan emme jatkuvasti vain leiki, me myös esimerkiksi luemme, piirrämme ja otan taaperon mukaan kotitöihin. Silti pidän sitä ihan oikeaa leikkimistäkin tärkeänä. Joku sanoi hyvin, että leikki on pääsy pienen lapsen maailmaan ja pään sisälle. Lapsi oppii leikin avulla ja uskon, että aikuisen läsnäolo siinä edes välillä kehittää lasta toisella tavalla kuin lasten kanssa leikkiminen, ja on tälle tärkeää. Minusta on hauska seurata, miten Lukan leikit ovat ajan saatossa kehittyneet ja kuinka niissä alkaa olla yhä enemmän jujua. On aina yhtä mielenkiintoista huomata, kuinka monenlaisiin ja aivan pienimpiinkin yksityiskohtiin ympäröivästä, oikeasta maailmasta tuo pieni ihminen kiinnittää huomiota ja tuo niitä mukanaan leikkeihinsä. Jos en istuisi alas leikkihuoneen lattialle ja astuisi mukaan lapseni leikkimaailmaan, jäisi minultakin paljon tärkeää huomaamatta. Leikissä pääsee kohtaamaan ja tutustumaan lapseensa eri tavalla kuin arjen muissa puuhissa.

Eikä leikkiminen ole vaikeaa. Luulen, että moni aikuinen vain tekee siitä vaikeaa miettimällä liikaa. Ei sitä tarvitse osata tehdä samalla tavalla kuin lapsi (herranjestas, en minäkään osaa), mutta pieni heittäytyminen on silti ihan hauskaa. Lapsi yleensä kuitenkin ohjaa leikkiä ja aikuinen voi vain seurata siinä mukana, lasta kuunnellen. Leikkihän on, loppujen lopuksi, nimenomaan lapsen juttu. Leikki on lapselle tärkeää, samoin kuin se, että hän huomaa aikuisen olevan kiinnostunut niistä itselleen tärkeistä asioista. Se on yhdessäoloa, hauskanpitoa, aikaa ja läsnäoloa. Ei sitä kannata ottaa niin kovin vakavasti.


Leikitkö sinä?

Tämän tekstin tarkoitus ei ole loukata ketään tai väittää, että olisin parempi vanhempi kuin ne, jotka eivät leiki. Jos leikkiminen ei kertakaikkiaan kiinnosta, niin toki toisenlainen läsnäolo on parempaa kuin väkisin tympääntyneenä leikkiminen. Teksti on enemmänkin kannanotto siihen, kun aikuiset käyttävät argumenttina sitä, että he eivät osaa leikkiä. Se on nimittäin mun mielestä oikeasti aika pönttö syy olla leikkimättä.

xoxo Nelli
9 kommenttia

Taaperon pitapizzat

  • 4 kommenttia
  • torstai 23. helmikuuta 2017

Koska flunssani ei edelleenkään oikein ota laantuakseen, niin jatketaan nyt vielä täällä blogin puolellakin puolikuntoisen äidin elämää helpottavilla vinkeillä! Itse en ainakaan sairaana jaksa pahemmin seistä hellan ääressä, vaan jotenkin sitä haluaisi päästä mahdollisimman helpolla keittiössäkin, sortumatta nyt kuitenkaan joka päivä pelkkiin eineksiin. Nämä herkulliset pitapizzat, vai pitäisikö sanoa pikapizzat, ovat kyllä toimiva ratkaisu varsinkin tällaisinä päivinä, sillä ne valmistuvat nopeasti ja todella pienellä vaivalla, sekä vieläpä ilman järkyttävää tiskivuorta. Ja maistuvat takuuvarmasti lapsillekin! Sopivia aineksia myös yleensä löytyy valmiina jo keittiöstä, joten kauppaankaan asti ei välttämättä tarvitse jaksaa lähteä. 


PITAPIZZAT

pitaleipiä
tomaattipyreetä
herkkusieniä, tomaattia, paprikaa (esimerkiksi)
mozzarellaa
juustoraastetta
(pestokastiketta)
oreganoa (+pippuria)

Laita uuni kuumenmaan 225℃ asteeseen. Halkaise pitaleivät puoliksi (ei pakollista, mutta minusta parempia niin). Levitä päälle tomaattipyreetä ja juustoraastetta, sen jälkeen loput täytteet. Ripottele viimeisenä päälle mozzarellaraaste tai -viipaleet. Paista pizzoja uunissa n. 10 minuuttia, kunnes juusto on sulanut. (Paiston jälkeen lisäsin vielä vähän itsetehtyä pestokastiketta päälle.) Herkuttele!


Nämä pizzat ovat Lukan suurta herkkua! Ei niitä ihan joka päivä syödä, mutta mikseipä välillä kuitenkin. Olen aiemmin tehnyt usein rieskapizzoja, joiden ohjeen bongasin Pipsa Hurmerinnan kirjasta Pipsan keittokirja pienille ihmisille. Ne olivat heti hitti taaperon mielestä, mutta vaihtelun vuoksi päätin kokeilla tehdä pizzoja välillä pitaleivilläkin, ja ihan yhtä hyvän vastaanoton nämäkin saivat. Eivätpä nämäkään ehkä ihan alusta loppuun asti itsetehtyä pizzapohjaa korvaa, mutta säästävät ainakin paljolta vaivalta ja ovat todellista pikaruokaa. Sellaisiakin nimittäin joskus arkeen kaivataan!

xoxo Nelli
4 kommenttia

Kun äiti sairastaa, lapset hyppivät pöydillä

  • 4 kommenttia
  • keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Vai miten se sananlasku menikään... Minä olen ollut nyt sunnuntai-illasta lähtien kovassa flunssassa ja olo on kyllä raskas ja vetämätön. Näitä hetkiä kotiäitinä pelkään aina - taapero kun on sellainen työnantaja, jolta ei saikkua heru. Eikä tietenkään vielä oikein ymmärrystäkään sille, miksi äiti haluaisi vain maata sohvalla peittojen alla eikä meinaa jaksaa tehdä mitään kivaa. Tulee huono omatunto ja surkea mieli, vaikka eihän tällekään mitään voi. Olenkin nyt sitten koittanut keksiä sellaisia aktiviteetteja näihin sairastelupäiviin, joissa pääsisin itse mahdollisimman vähällä, mutta joissa taaperolla kuitenkin vierähtäisi tovi jos toinenkin jonkin hauskan puuhan parissa. 



ELÄINTEN PIILOTUS

Luka tykkää kovasti leikkiä piiloleikkiä, jossa minä menen piiloon ja hänen tehtävänä on löytää minut - ja löydettyään juosta karkuun ja minä puolestaan yritän sitten napata taaperon kiinni. Se on Lukan mielestä ihan superhauskaa ja vähän jännittävääkin ja saa aina kikattamaan ihan hulluna. Tässä leikissä meno yltyy yleensä aika villiksi, joten päätin kokeilla, jos Lukaa kiinnostaisi piiloleikki jollain muilla esineillä, sillä itse en nyt oikein jaksa juosta. En tiedä, miksi tätäkään ei ole aiemmin tullut kokeiltua! Valitsin piilotettaviksi esineiksi duplo-eläimiä, joista Luka varmasti tietää mitä tarkoitan, kun kehotan etsimään esimerkiksi leijonaa. Näytin eläimet Lukalle ja pyysin häntä odottamaan toisessa huoneessa sillä välin, kun piilotin eläimet olohuoneeseen. Sitten äkkiä itse takaisin sohvalle peiton alle ja poika etsimään! Luka tajusi homman nimen nopeasti ja oli etsimisestä tosi innoissaan, ja tätä leikkiä ollaankin nyt leikitty vaikka kuinka monta kertaa. Alkuun piilot saavat olla tosi helppoja, mutta vähitellen vaikeustasoa voi nostaa ja lisätä mukaan useampiakin etsittäviä. Tässä saa hyvin ajan kulumaan ja itse pääsee aika vähin ponnisteluin, ja samalla on hauska seurata lapsen riemua aina kun eläin löytyy piilostaan!


SUIHKU+SORMIVÄRIT

Vaikka yleensä käydään suihkussa joko illalla tai aamulla, niin mikseipä sinne voisi varsinkin tällaisina päivinä mennä vaikka keskellä päivää. Luka tykkää hirveästi vesileikeistä ja suihkussa saakin ajan hyvin kulumaan. Nyt kun olen itse ollut kipeänä, olen laittanut Lukalle ensin kylppärin lattialle paperit ja maalaustarvikkeet, ja taapero on ennen suihkuun menoa saanut taiteilla sormiväreillä. Taas pääsee itse helpolla, kun hommaa voi vain seurailla vierestä eikä kylpyhuoneessa tarvitse varoa sotkua, kun sormivärit on helppo huuhdella pois, mikäli maalia on mennyt vähän muuallekin kuin paperille. Maalaustuokion jälkeen sitten vain hana päälle ja vesilelut esiin, ja lapsella riittää hauskaa vielä toiseksikin hetkeksi.  





LAJITTELULEIKIT

Kun etsin esimerkiksi pinterestistä ideoita siihen, millaisia helppoja sisäpuuhia taaperolle voisi keksiä, huomasin monenlaisten lajittelu-aktiviteettien olevan suosittuja. Päätin siis askarrella Lukallekin pari tällaista lajittelujuttua. Ensin pesin neljä Piltti-purkkia ja liimasin niiden ympärille eri värisiä silkkipapereita. Lajiteltaviksi esineiksi voi käyttää mitä nyt vain sattuu keksimään; meiltä löytyi sopivasti eri värisiä paperiliittimiä. Leikin tarkoituksena olisi lajitella saman väriset liittimet värinmukaisiin purkkeihin, mutta Lukaa ei tässä leikissä hirveästi säännöt kiinnostaneet. Hän oli kuitenkin kovasti innoissaan purkeista ja touhukkaasti lajitteli paperiliittimiä niihin, vaikka värit nyt eivät aina ihan kohdilleen menneetkään. Ehkäpä pikku hiljaa se homman oikea jujukin alkaa pojalle valjeta, mutta hauskaa hänellä riitti muutenkin. Oikeastaan yllätyinkin, miten paljon aikaa tähän leikkiin sai kulumaan, kun Luka jaksoi yhä uudestaan ja uudestaan täyttää ja tyhjentää purkkeja. Ja taas sai äiti hetken armonaikaa ottaa vähän iisimmin sohvalla!

Toisessa leikissä yhdisteltiin eläinhahmoja samanlaisten eläinten kuviin. Leikkiä varten otin Lukan erilaisia puueläimiä ja tulostin netistä kuvia samoista eläimistä, kuin mitä lelut ovat. Tulostetut kuvat päällystin vielä kontaktimuovilla, jotta ne kestäisivät taaperon käsittelyssä paremmin. Leikin ideana on asetella eläinkuvat taaperon eteen ja lapsen tehtävänä on löytää kuville parit leikkieläimistä. Eläimet ovatkin Lukalle paljon värejä tutumpia, joten tämän leikin hän tajusi paljon nopeammin ja se sujuikin häneltä aika mukavasti. Tätäkin on nyt jaksettu pelata jo useamman kerran ilman kyllästymistä! Täytyy myöntää, että saatan joskus ajatella tallaisten leikkien olevan liian yksinkertaisia, mutta olenkin saanut huomata, että juuri tällaisista jutuista lapsi yleensä tykkääkin.



KIRJAT... JA NETFLIX

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä keinona ne perinteiset: kirjojen lukeminen ja lastenhojelmien katselu. Onneksi Luka tykkää kirjoista ja saattaa viihtyä pitkiäkin aikoja kainalossani kirjoja lukien. Hänellä on tietyt lempparit, joita jaksaa katsella vaikka kuinka monta kertaa peräkkäin. Lukan suosikkeja ovat sellaiset kirjat, joissa tapahtuu paljon ja joiden sivuilta hän saa etsiä erilaisia asioita. Kaikkein suosituin kirja meillä on Richard Scarryn Iloinen autokirja, tuntuu että siihen hän ei kyllästy koskaan! Luemme paljon myös ylemmässä kuvassa näkyvää Moko-kirjaa, josta Luka tykkää bongailla erilaisia eläimiä ja muita hauskoja juttuja. Netflixistä löytyy myös kirjaan perustuva Mouk-sarja (löytyy siis tosiaan Netflixistä tuolla Mouk-nimellä, vaikka suomennettuna se on Moko), joka on jo pitkään ollut meillä ihan ylivoimaisesti suosituin ohjelma. Varsinkin nyt raskaana JA vielä sairaana ollessa olen kyllä välillä antanut Lukan katsoa telkkaria enemmän kuin normaalisti haluaisin. En todellakaan koe itseäni silloin vuoden supermutsiksi, mutta en myöskään usko pilaavani lasta sillä, että hän välillä katsoo telkkaria - ja levättyäni jaksan ehkä taas touhuta hetken aikaa vähän paremmin muita juttuja pojan kanssa. Tuo Moko-ohjelma on kyllä tosi kiva näin aikuisenkin silmin ja jostain syystä Luka ei kyllästy siihen ollenkaan. Pikku Kakkosesta hän useimmiten jaksaa katsoa vain pari ohjelmaa ja siirtyy sitten muihin puuhiin, mutta Moko se vain jaksaa viehättää yhä uudestaan ja uudestaan!

Mitä te keksitte taaperoiden kanssa silloin, kun itse olette sairaana ja voimat ovat ihan poissa?

xoxo Nelli
4 kommenttia

Raskausviikko 29+0

  • 4 kommenttia
  • maanantai 20. helmikuuta 2017

Uusi raskausviikko pyörähti käyntiin ei-niin-mukavissa fiiliksissä. Mulle nimittäin pärähti pitkästä aikaa oikein kunnon flunssa, enkä kyllä tätä olisi nyt ollenkaan kaivannut tähän kaikkien näiden muiden olojen päälle! Ei tämä flunssa edes oikeasti varmaan ole niin paha, mutta nyt tässä vaiheessa raskautta kaikki tällainen ylimääräinen tuntuu kyllä sata kertaa raskaammalta ja uuvuttavammalta kuin normaalisti. Siksi tämän viikon mahakuvakin nyt tällaisena tyylikkäänä päättömänä versiona, en ole oikein edustuskunnossa tällä hetkellä!


Pieni on ollut edelleen tosi kova liikkumaan eikä tämän raskauden aikana ole juuri tarvinnut huolestua hiljaisista päivistä ja siitä, onko mahassa varmasti kaikki hyvin. Muistan, että Lukan odotuksessa niitä panikointeja oli useammin, vaikka hänkin kyllä oli kova potkimaan. Eilen oli ensimmäistä kertaa sellainen päivä kun kiinnitin huomiota siihen, että vauva oli ollut tavallista rauhallisempi. Kun heräsin Lukan kanssa päiväunilta eikä vauva silloinkaan vielä aloittanut sitä perinteistä potkunyrkkeilysarjaansa eikä pienet vatsan tökkimisetkään auttaneet, aloin jo hieman huolestua. Onneksi dopplerilla reippaat sydänäänet löytyivät heti ja viimeistään illalla möyrintä jatkui taas normaaliin tapaan. Ehkäpä pikkuinenkin otti vain vähän tavallista enemmän lepoa, kun äitikin oli hieman puolikuntoinen! Tällaisia huolestumisia ei kyllä ole ollut ikävä ja toivottavasti Pottu jatkaa tuota tuttua energistä menoaan loppuun asti, eikä tarvitsisi stressata liikelaskentojen kanssa.

Olenkin tässä viime aikoina postauksissa maininnut olon olevan tällä hetkellä aika raskas. Välillä henkisesti, mutta ennen kaikkea fyysisesti. Selkäni nyt tunnetusti reistailee raskausaikana muutenkin, mutta nyt olen päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni kokemaan myös sen, miltä iskias-kipu tuntuu. Mua inhottaa todella paljon tällainen fyysinen rajoittuneisuus, kun en pysty tekemään asioita samalla tavalla kuin ennen ja monet ihan tavallisetkin asiat tuntuvat äärimmäisen hankalilta - siis vaikka nyt sängystä ylös pääseminen. Onneksi aina voi lohduttautua ajatuksella, että ei tätä ole kuitenkaan jäljellä enää kuin maksimissaan pari kuukautta! Tuntuu, että kaikki nämä raskausvaivat iskevät nyt kertaheitolla päälle, sillä nyt myös närästys on alkanut vaivaamaan ensimmäistä kertaa tämän raskauden aikana. Viime yönä en nukkunut juuri ollenkaan, sillä ensin valvotti flunssa ja sitten oli vielä pakko nousta ylös sängystä aamuviideltä, kun närästi niin kauheasti. Mantelit ja lasi maitoa onneksi auttoivat vähän, mutta kävin sitten vielä varmuudeksi ostamassa Rennietä kaappiin vastaisuuden varalle! Että joo, juuri nyt olo ei raskauden suhteen ole kyllä hehkeimmillään!

Tuntuu ehkä vähän hassulta sanoa näin, mutta kaikista näistä valituksistakin huolimatta tunnen oloni kuitenkin ihan hyväksi ja erityisesti onnelliseksi. Mulla alkaa olla vain jo niin kovin malttamaton olo päästä jo tapaamaan tyttäreni ja nähdä, millainen tyyppi hän oikein on! Vielä on kuitenkin viikkoja jäljellä ja tiedän kyllä, että mitä kauemmin hän saa vielä mahassani kasvaa, sen parempi. En tiedä johtuuko se lähestyvästä keväästä vai pesänrakennusvietistä, mutta mut on myös vallannut kauhea sisustusvimma ja tekisi mieli laittaa koko koti uuteen uskoon! Ehkä sitä kohta jo voisi alkaa laittaa vauvan nurkkaustakin valmiiksi meidän makuuhuoneeseen...

xoxo Nelli
4 kommenttia

Seitsemän arkikuvaa #2

  • 4 kommenttia
  • sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Takana on ollut aika raskas viikko ja huomasin, ettei kuviakaan ole kertynyt kameraan sen paremmin kuin puhelimeenkaan läheskään niin paljon kuin yleensä. Silti - tai ehkä juuri siksi - ajattelin kuitenkin nyt koota arkikuva-postauksen tästä tylsän tahkeasta viikosta, sillä aika monta hauskaakin hetkeä siihen on mahtunut, kaikesta huolimatta. Kamil on ollut nyt koko kuun paljon töissä ja oma olokin alkaa olla jo erittäin raskaana oleva, joten ei ole aina helppoa olla tuon taaperon kanssa kahdestaan kotona, ja liian usein päivät menevät tuntien ja minuuttien laskemiseksi. Onneksi ensi kuun pitäisi olla vähän helpompi, eikä tässä muutenkaan ole jäljellä enää kovin montaa viikkoa raskautta, joten kyllä me pärjäillään. Ja vaikka välillä tuntuisikin vaikealta, niin aina voi katsoa taaksepäin juuri tällaisiin kuviin ja todeta, että on meillä kyllä ollut tosi kivaakin.


1 ♥ Viikko alkoi ihan mukavasti sillä, että ostimme vihdoin vohveliraudan! Tämä on taas niitä hankintoja, joka on ollut jo pitkään mielessä, että sellainen olisi kiva varsinkin viikonloppuaamiaisia ajatellen, mutta ei sitten kuitenkaan vain olla ikinä saatu aikaseksi ostaa. Nyt sitten napattiin kauppareissulla mukaan ostoskoriin, mistäs muualtakaan kuin Lidlistä. Banaanivohvelit ovat Lukan herkkua, eivätkä edes mitenkään kovin epäterveellisiä, kun niihin ei tule ollenkaan sokeria tai vehnäjauhoja. Hyvä ostos siis, vähän vaihtelua meidän aamupaloihin!


2 ♥ Tiistaina vietettiin ystävänpäivää ja musta oli niin liikkistä, kun Luka antoi isille ensimmäisen itsetekemänsä kortin! Kortteja askarreltiin viime viikolla kerhossa ja Luka valitsi omaansa tietenkin erilaisia autotarroja - sentään teemaan sopien kuitenkin yhden sydämenkin. Minä puolestani sain kukkasia, jotka ovat ilahduttavasti pysyneet hengissä koko viikon mieltä piristämässä.


3 ♥ Tämä ei ole kovinkaan onnistunut tai edustava kuva meistä kummastakaan (näytän ihan idiootilta!), mutta fiilis siinä on iloinen, ja kun muistelen tuota päivää niin en voi edelleenkään olla hymyilemättä. Keskiviikkona oli täydellisen kaunis ja aurinkoinen talvipäivä ja me nautittiin siitä tallustelemalla Näsijärven jäällä. Alan olla jo lopen kyllästynyt talveen, mutta tällaiset hetket ovat ihan parasta.


4  Silloin kun isi menee vasta iltavuoroon, on aamuista otettava kaikki irti. Äidin on ihan turha kuvitella kelpaavansa mukaan mihinkään leikkeihin - mutta toisaalta, olen kyllä salaa tyytyväinen siihen, kun saan kerrankin vain maata sohvalla ihan rauhassa... Edes hetken.


5  Luka on taas alkanut heräämään yhä aikaisemmin aamulla. Kaiholla muistelen niitä tammikuun päiviä, jotka alkoivat parhaimmillaan vasta kahdeksan jälkeenkin... Tässä kuva lauantaiaamulta kello 6.30, taaperon leikit ovat jo täydessä touhussa äidin vasta käynnistellessä aivotoimintaansa. Eikä Pikku Kakkonenkaan ala vielä moneen hetkeen...  


6  Mulle iski eilen pieni flunssa, ja olen hieman kateellinen Lalkalle, joka halutessaan voi viettää päivät pitkät nojatuolissa röhnöttämällä. Meillä koira ei saa tulla sohvalle, mutta tuo yksi nojatuoli on hänellekin sallittu paikka, ja sen Lalka on totisesti ottanut omakseen. Välillä koira on ihan närkästynyt, jos joku muu on erehtynyt siihen istumaan ja tunkee viereen vaikka väkisin.


6  Vietettiin tänään tätä sunnuntaipäivää mummin luona Kamilin ollessa töissä. Iltapalaksi mummi teki meidän lapsuuden herkkua "vaahtopuuroa" eli maizena-maissitärkkelyksestä valmistettua puuroa. En edes muista, milloin olisi itse viimeksi sitä syönyt eikä Lukakaan ole sitä aikaisemmin päässyt maistamaan, mutta upposi taaperolle kyllä oikein hyvin ja itsellekin tuli ihan nostalginen olo! Tekovaiheessa Lukan piti tietenkin olla mukana auttamassa vatkaamisessa ja kaikessa muussakin - nykyään kokkaaminenkin alkaa olla vaikeaa, kun pieni mies haluaa auttaa kaikessa, mutta ei kuitenkaan vielä oikein osaa tai malta kuunnella ohjeita!


7 ♥ Taapero saatu yöunille ja taas yhdestä viikosta selvitty ehjin nahoin. Tää on niitä hetkiä, kun en jaksa välittää olohuoneessa vallitsevasta lelukaaoksesta, koska leikit jatkuu aamulla kuitenkin, ja ehtiihän ne siivota myöhemminkin. Me alettiin pari päivää sitten Kamilin kanssa katsomaan Netflixistä uutta sarjaa Please Like Me ja se olisi ohjelmassa nyt tänäänkin. Tuun myös ehkä hieman ikävöimään tätä pöytääni sitten myöhemmin!

xoxo Nelli
4 kommenttia

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

  • 18 kommenttia
  • torstai 16. helmikuuta 2017


En ymmärrä, mikä ihmeellinen kuudes aisti noilla pienillä - tai ainakin omallani - on. Luka menee joka päivä melko kellontarkasti päiväunille kello 12 ja nukkuu pari-kolme tuntia, useimmiten heräilee siinä puoli kolmen aikaan. Paitsi tietenkin silloin, kun meillä on jotain menoa: silloinhan unta riittäisi aina vaikka kuinka pitkään. Esimerkiksi nyt kuluneen viikon aikana meillä on ollut parit leikkitreffit sovittuna juuri siihen hieman kolmen jälkeen, ja molemmilla kerroilla olen saanut herätellä pientä unikekoa sitten kolmelta - ties kuinka kauan uni olisikaan vielä muuten maittanut. Sitten taas kun on päiviä, jolloin Kamil on iltavuorossa eikä meillä ole kerrassaan mitään suunnitelmia, niin Luka herää yleensä viimeistään kahdelta. Kun toivoisi, että voisi se nyt vähän pidempäänkin nukkua, kun edessä on kuitenkin vielä pitkä ilta. Vannon, että tämä ei ole vain omaa kuvitelmaani, vaan näin oikeasti käy aivan todella usein!

Tänään mulla on ollut vähän huono päivä. En yleensä tykkää kauheasti julkisesti valittaa pikkuasioista, mutta tänään nyt vain ihan totta on ollut sellainen. Kamil lähti aamulla töihin ja minä odotin heti aamusta alkaen vain sitä, että kello olisi 12 ja pääsisin Lukan kanssa päiväunille. Olin vain jostain syystä todella väsynyt eikä mistään oikein tuntunut tulevan mitään. Olisin voinut nukahtaa pystyyn kesken autoleikkien ja liitoskivut olivat taas sitä luokkaa, että en meinannut päästä lattialta ylös tai ylipäänsä liikkumaan mihinkään suuntaan. Aamupäivä kului tahmeasti, mutta kuitenkin ihan siedettävästi - minuutteja päiväuniaikaan laskien. Luka oli kiltti ja hyväntuulinen, onneksi, sillä se nyt tästä vielä olisi puuttunut, jos taaperollakin olisi ollut yksi niistä kunnon riiviöpäivistään! Kyllähän te tiedätte, niitäkin välillä on. 

Kellon tullessa 12 peittelin Lukan omaan sänkyynsä ja kömmin itse onnellisena peittojen alle meidän sänkyyn. Taisin nukahtaa saman tien ja jossain vaiheessa - epäilyttävän pian - havahduin taaperon ääniin. Tuntui, etten uskaltaisi avata silmiä, mutta vilkaisin kuitenkin varovasti kelloa. 13.39. Miten se nyt jo herää! Tuntui ihan maailmanlopulta ja huonolta pilalta. Koitin ottaa pojan kainaloon, jos uni tulisi siinä uudestaan vielä hetkeksi, mutta turha toivo. Reagoin niin, kuin näissä hormoneissa ja tässä väsymystilassa vain suinkin voi, ja aloin vollottaa kovaan ääneen taaperon ihmetellessä vieressä. Ja sekös sai vain itkemään entistä enemmän - toinen niin iloisena siinä ja ihan hölmistyneenä, että mikä äidille nyt tuli. Paskamutsifiilis, sen voin kertoa. Enhän minä nyt voi toiselle olla vihainen siitä, että tämä herää aikaisemmin kuin mihin itse olisin ollut valmis. Ja silti olin, hetken aikaa ja onneksi kuitenkin vain pääni sisällä. Suukotin pientä tyyppiäni ja kampesin itseni sängystä ylös, vaikka edelleen joka paikkaan sattui ja olisin antanut mitä vain, jos olisin saanut jäädä sinne peittojen alle makoilemaan. 

Tajusin, että en edes välitä näistä kivuista ja vaivoista, kyllä minä ne kestäisin. Paljon vaikeampaa on kestää sitä fiilistä mikä tulee, kun ei aina jaksa tai pysty olla taaperon kanssa ihan samalla tavalla kuin ennen. Kun antaa luvan katsoa vielä yhden jakson lempiohjelmaa Netflixistä, jotta saisi itsekin istua sohvalla vielä hetken aikaa, koska kaikki muu sattuu. Kun ei aina jaksa lähteä ulos, vaan ehdottaa, että josko luettaisiin vielä vähän sitä lempikirjaa. Kun menee vähän kaikessa sieltä, mistä aita vain on matalin. Olen vähän perfektionistiluonne ja mulle tällaisen sietäminen on äärimmäisen vaikeaa. Tiedän, että arvostelen itse itseäni eniten ja vaikka näen, että lapsikin on ihan tyytyväinen, niin tunnen itseni silti välillä ihan surkeaksi, koska pitäisi muka pystyä olla enemmän. Vaikka ei tarvi. Ei joka hetki ja joka ikinen päivä, riittää, kun kuitenkin useimmiten on.

Mutta nyt korkkaan Ben & Jerry's - purkin, jonka Kamil toi mulle töistä päästyään. Pojat lähtivät jumppaan ja minä aion hautautua viltin alle ja kertoa itselleni, ettei tämäkään päivä oikeasti ollut ihan niin huono, kuin miltä vielä hetki sitten tuntui. Ja huomenna toivottavasti tuntuu taas jo paljon paremmalta. 

xoxo Nelli
18 kommenttia

Kuinka valmistaa taapero vauvan tuloon?

  • 2 kommenttia
  • keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Lukalle ja pikkusiskolle tulee ikäeroa hieman alle kaksi vuotta. Parin vuoden ikäero on minusta aina tuntunut hyvältä ja luontevalta, mutta nyt kun asia on oikeasti todellinen ja ajankohtainen, niin tavallaan vähän pelottavaltakin. Elokuussa, ennen kuin edes olin vielä raskaana, kirjoittelin blogiinkin näistä ajatuksistani liittyen mahdolliseen toiseen lapseen. En pelkää, ettenkö rakastaisi tätäkin lasta ihan yhtä paljon kuin Lukaa, sillä rakastanhan tyttöäni käsittämättömän paljon jo nyt kun hän vasta kasvaa masussani eikä olla vielä edes tavattu. Tiedän, että minun sydämestäni riittää kyllä molemmille eikä sitä rakkauden määrää vertailla. Enimmäkseen murehdinkin sitä, miten käy minun ja Lukan suhteelle: ajatteleeko hän äidin hylänneen hänet uuden vauvan takia, luuleko että joku muu onkin yhtäkkiä tärkeämpi kuin hän. Minä ja Luka ollaan tiivis parivaljakko ja tiimi, luonnollisesti, olenhan hoitanut poikaani kotona jo lähemmäs kaksi vuotta. En haluaisi, että mikään sillä saralla muuttuu. Ehkä mustasukkaisuus ja jonkinlaiset negatiiviset tuntemukset ovat väistämättömiä, samoin kuin äidin oma riittämättömyydentunne, mutta haluan ainakin yrittää tehdä kaikkeni, jotta tämä tuleva iso elämänmuutos olisi esikoisellekin mahdollisimman mukava. Isi-vaihekin on kyllä meillä tällä hetkellä hyvin vahva ja voi olla, että isistä tulee jatkossa vielä entistäkin tärkeämpi Lukalle, jos tämä alkuun kokee, että äiti on julmasti pettänyt hänet!


Lähipiirissäni on aika paljonkin sellaisia perheitä, joihin on tullut uusi vauva suurin piirtein samanlaisella ikäerolla kuin meillekin, ehkä puolen vuoden heitolla suuntaan tai toiseen. Olen kuullut tosi paljon erilaisia kokemuksia ja tarinoita siitä, miten esikoinen on uuden tulokkaan ottanut vastaan eikä niiden avulla paljon voi arvailla, että miten juuri meillä homma tulee menemään. Toiset eivät ole olleet moksiskaan ja alusta alkaen vain osallistuneet innokkaasti pikkusisaruksen hoitoon, toisille vauvan tulo onkin ollut ihan kamala paikka. Kaikki on siis mahdollista! Itse voisin tässä vaiheessa veikata, että Luka tulee kyllä olemaan alkuun ainakin hieman mustasukkainen, sillä hän on tottunut saamaan meiltä paljon huomiota ja pääsemään syliin aina kun haluaa, eikä tämä muutenkaan vielä oikein viihdy yksin leikkimässä. Esimerkiksi imetyshetket vähän jännittää, että oppiiko taapero käyttämään ne hyödykseen tihutöiden tekoon... Toisaalta Luka on kyllä myös todella kiltti ja empaattinen, tykkää halia ja ihastelee kaikkia söpöjä otuksia. Luka ei vielä ole kamalasti pikkuvauvoja tavannut, mutta esimerkiksi eilen meillä oli kylässä kaverini kolmikuinen vauva, jota hän kyllä nätisti silitteli ja muutenkin ihasteli vähän samaan tapaan kuin vaikkapa jotain koiranpentua. Siinä mielessä voisin kyllä ajatella, että Luka kyllä mielellään osallistuisi myös vauvan hoitoon ja pitäisi tätä ihan kivana ja suloisena tyyppinä kuitenkin.


Alle kaksivuotias on toki vielä aika pieni ymmärtämään mitä se vauvan tulo oikeasti tarkoittaa, vaikka siitä ollaan hänelle puhuttu. Kun Lukalta kysyy, missä vauva on, osaa hän kyllä näyttää mahaani. Hän myös usein tulee halaamaan tai pussaamaan vatsaani. Vaikka Luka "tietää", missä vauva on, niin en silti usko hänen ihan konkreettisesti tajuavan, mistä tässä kaikessa on kyse. Jos olemme nähneet pieniä vauvoja, olen kertonut Lukalle, että kohta meillekin tulee sellainen. Olohuoneeseemme on jo tuotu kehto ja olemme kertoneet, että vauva tulee sitten nukkumaan siinä. Me ei olla vielä hirveästi alettu muuten laittaa kotia valmiiksi vauvan tuloa varten, mutta sitten kun aletaan, niin Luka saa olla mukana auttamassa. Voidaan esimerkiksi yhdessä laittaa vauvan vaatteita lipastoon ja samalla kertoa, kuinka pieni vauva on. Viimeksi kirpparilla Luka löysi yhdestä pöydästä vauvanlelun ja annettiin Lukan sitten ostaa se pikkusiskolle. On tosi vaikea ajatella, kuinka paljon tällaisista pienistä jutuista taapero ymmärtää, mutta ainakin vauvan tulosta nyt aktiivisesti puhutaan ja ehkäpä sieltä jotain kuitenkin tarttuu mieleen. Lukan kanssa ollaan myös luettu "Sinusta tulee isoveli" - kirjaa, jonka löysin muutama viikko sitten sattumalta kirjakaupan alelaarista. Kirja ei vielä Lukaa ihan kauheasti ole kiinnostanut (kirjoissa pitäisi nimittäin mieluiten olla autoja tai hauskoja eläimiä), mutta aina välillä hän innostuu kyllä sitäkin katselemaan. Kirjassa on aika kivasti kerrottu, millaisia tyyppejä vauvat ovat ja mitä isoveli voi yhdessä vauvan kanssa sitten tehdä. Lisäksi olen ajatellut, että voisimme yhdessä katsella myös Lukan omia vauvakuvia ja kertoa hänelle, kuinka häntä on vauvana hoidettu ja minkälainen vauva hän itse onkaan oikein ollut. 


Kun vauva sitten vihdoin oikeasti tulee, niin mulle on tärkeää, että vietän ihan kahdenkeskistäkin aikaa Lukan kanssa. Luka saa myös osallistua vauvan hoitoon siinä miten pystyy sekä saa koskea ja silitellä vauvaa. Toki valvottuna, mutta tarkoitus ei ole vauvaa mitenkään häneltä "piilotella". Imetyshetkien aikana Lukakin saa tulla kainaloon jos vain suinkin haluaa, ja silloin voi keskittyä häneenkin eikä antaa vauvan viedä kaikkea huomiota. Haluaisin välttää sellaista, että esikoinen kokisi jäävänsä jotenkin uuden tulokkaan varjoon tai että vauva tulisi aina ennen häntä. Toki vauvankin tarpeisiin on tärkeä vastata nopeasti, mutta ei niin, että esikoiselle tulee tunne, että hän ei ole enää yhtä tärkeä ja että vauva menee kaiken muun edelle. Täytyy myös kiinnittää huomiota siihen, ettei Lukan elämään tule samalla kertaa muitakin isoja muutoksia. Eli yritetään jatkaa esimerkiksi perhekerhossa käymistä vauvankin kanssa ja muutenkin tehdään samanlaisia juttuja kuin ennen vauvaakin, että tulisi tunne ettei se elämä nyt niin kamalasti muuttunutkaan - ei ainakaan ihan hirveän pahaan suuntaan. Pitää myös muistaa, ettei taapero kasva yhdessä yössä isoksi vaikka hänestä isoveli tuleekin, vaan aika pieni hän on vielä itsekin ja hänellä on oikeus ihan kaikenlaisiin vauvan aiheuttamiin tuntemuksiin. Onneksi Kamililla on vielä Lukan aikaisiakin isyysvapaita pitämättä, joten hän voi sitten nyt olla hieman pidempään kotona meidän kanssa vauvan synnyttyä. Sekin varmasti helpottaa uuteen arkeen sopeutumista.

Voi olla, että mietin asiaa liikaakin, mutta kyllä mielestäni uuteen tilanteeseen on ihan hyvä ainakin jollain tapaa etukäteen valmistautua. Varmasti uuteen perhekuvioon sopeutuminen vaatii aikaa ihan meiltä jokaiselta ja vaikea sitä on ennustaa, miten juuri meillä asiat tulevat sujumaan. Luulen, että mun täytyy vain henkisesti tsempata itseäni siihen, että varsinkin alku voi olla hankala ja että en ehkä mitenkään kykene olemaan koko ajan sataprosenttisen tasapuolisesti läsnä molemmille lapsille. Kuitenkin, aika moni muukin ennen meitä on selvinnyt tästä tilanteesta, joten eiköhän mekin! Olisi kiva kuulla kaikenlaisia kokemuksia, vinkkejä ja vertaistukea aiheesta teiltä, jotka olette saman jo läpikäyneet! 

xoxo Nelli
2 kommenttia

Raskausviikko 28+0

  • 10 kommenttia
  • maanantai 13. helmikuuta 2017

Apua, täällä mennään jo viimeisellä kolmanneksella! Itse asiassa en ole edes ihan varma, lasketaanko se alkavaksi jo raskausviikolla 27+0, mutta en ainakaan viikko sitten moista virstanpylvästä tajunnutkaan. Vaikka matkaa on vielä pitkästi jäljellä, niin voiton puolella tässä jo ollaan! Saatiin eilen serkultani meidän suvussa kiertävä perinnekehto taas vuorostaan meille, ja se kyllä konkretisoi taas vähän enemmän sitä, että meille tosiaan on ihan kohta tulossa uusi vauva! Vielä ei nimittäin vauvan tulo ole täällä kotona pahemmin näkynyt muuta kuin minun kasvavan mahani muodossa, kun ei olla vielä mitään vauvajuttuja esille laitettu tai vaatteitakaan lipastoon viikattu. Nyt sitten tuon kehdon näkeminen olohuoneen nurkassa saa olon vain niin onnelliseksi ja on kutkuttavaa ajatella, että ihan kohta siellä taas tuhisee sellainen pieni ihana käärö.


Masuvauvan pitäisi näillä viikoilla olla sellainen munakoison kokoinen pötkylä, raskausappini mukaan jo yli kilon painoinenkin. Ja sen kieltämättä tunteekin varsin hyvin koko kehossa. Yleisvointi on kyllä edelleen ihan hyvä, tai ehkä oma mieli nyt vain on ollut niin positiivinen, että kaikki raskausvaivatkin tuntuvat ihan siedettäviltä. Liitoskipuja on edelleen paljon ja liikkuminen välillä todella vaivalloista, mutta olen saanut onneksi lepäiltyäkin ihan hyvin. Välillä harmittaa, kun en oikein jaksa esimerkiksi ulkoilla Lukan kanssa niin paljon kuin haluaisin, mutta onneksi Kamil voi hoitaa sen puolen silloin kun itse en pysty. Lukan kanssa ollaankin nyt sitten paljon luettu kirjoja ja rakennettu duploilla kun ollaan kahdestaan kotona, ja ihanan helposti tuo taapero onkin äidin useimmiten päästänyt, vaikka en ihan täysillä aina nyt jaksakaan touhuta. Oikeastaan suurin harmitus raskauteen liittyen tällä hetkellä ovat verensokerit, jotka eivät meinaa pysyä aisoissa enää millään. Niinhän viime viikkoisella äitipolikäynnillä varoiteltiinkin, että nyt pikku hiljaa insuliinintarve alkaa lisääntyä ja niin kyllä tuntuukin tapahtuneen tässä kuluneen viikon aikana ihan kertaheitolla. Välillä ahdistaa aika paljon ja olisi kiva, jos voisi nauttia raskaudesta ilman että tarvitsisi stressata vielä tällaisestakin asiasta. 


Minua hymyilytti kun luin raskaussovelluksesta, että vauvalle alkaa jo kehittyä oma temperamenttinsa: tapa, jolla vauva liikkuu, kielii jo jotain temperamentista. Tämä meidän muru on kyllä aivan mahdottoman kova menemään, tuntuu ettei mahassa nukuta juuri laisinkaan. Tai en ainakaan tiedä milloin! Vuorokaudenajalla ei ole väliä, vaan kovia potkuja satelee kyllä ihan koko ajan. Enimmäkseen vauva potkii oikeaan kylkeen ja välillä jo aika kivuliaastikin puskee itseään kylkiluihin. Välillä maha muljahtelee niin, etten edes uskalla kuvitella minkälaisia kuperkeikkoja  ja voltteja siellä oikein vedellään! Ehkä pikkuinen siellä vain kovasti treenailee pysyäkseen sitten energisen isoveljensä vauhdissa mukana täällä masun ulkopuolisessa maailmassa. Hassua, miten tähän raskauteen ei ehdi samalla tavalla pysähtyä ja keskittyä kuin ensimmäistä odottassa, mutta silti meidän pieni tyttö tuntuu kyllä jo niin kovin rakkaalta ja omalta, odotellaan häntä jo kovasti tänne meidän luokse. 


Sain Kiddexiltä testiin nuo ensimmäisessä kuvassa näkyvät hauskat Milestone Pregnancy and Newborn - kortit, joiden avulla voi raskauden kulkua kivasti dokumentoida. Harmikseni kortit saapuivat minulle vain aika myöhään, joten tämän viikon kortti oli ensimmäinen, jota itse pystyin hyödyntämään. Aiemmat raskausviikot ja esimerkiksi vauvan ensimmäiset potkut tai sukupuolen selviäminen jäivät esimerkiksi käyttämättä, mutta onneksi pakasta löytyy vielä myöhempäänkin käyttöön sopivia kortteja. Setti sisältää nimittäin yhteensä 30 korttia, joista osa liittyy raskauteen ja osa taas vauvan ensimmäisiin viikkoihin. Tällaiset kortit ovat mielestäni aika hauskoja monien tärkeiden hetkien ikuistamisessa ja tästä sarjasta löytyy muitakin settejä, esimerkiksi vauva-, taapero - ja hääkortit! 

Yhteistyössä Kiddex ja Mammalandia.

xoxo Nelli
10 kommenttia

Sosiaalinen media osana arkea

  • Ei kommentteja
  • sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Mammalandian yhteistyöpostaus

Mammalandian bloggaajat kirjoittavat kuukausittain vaihtuvista erilaisista aiheista. Helmikuun yhteistyöpostauksen teema on nimeltään "sosiaalinen media osana arkea". 


Minä ja sosiaalinen media ollaan ihan hyviä kavereita; sanoisin, että meidän suhde on aika neutraali. Näen somessa paljon hyviä asioita enkä ylipäänsä pidä monien asioiden melko mustavalkoisesta demonisoinnista. Toisaalta some ei myöskään ole itselleni mikään elintärkeä juttu eikä minulle tuota vaikeuksia unohtaa puhelinta kotiin tai laukun pohjalle silloin, kun oikeassa elämässä on jotain parempaa tekemistä. Nukkumaanmennessä en ota puhelinta makuuhuoneeseen ja harva viesti whatsappissa tai missä tahansa somekanavassa on niin tärkeä, että niihin olisi pakko vastata aina samalla sekunnilla. Blogi on minulle tärkeä ja mieluisa harrastus, mutta en iltaisin kieltäydy miehen kainalosta ja Netflix-sarjasta siksi, että pitäisi saada postaus kirjoitettua tai kommentteihin vastattua juuri silloin. Some on monessa mielessä ihan kiva lisä omassa arjessani, mutta ei mitenkään mahdottoman tärkeä osa sitä. 

Näin kotiäidin (ja bloggaajan) arjessa sosiaalisen median merkitys on jonkin verran kasvanut aikaisempaan verrattuna. Toki yritän sopia meidän päiviin paljon sellaista tekemistä, jolloin nähdään sekä äiti- että lapsikavereita ihan livenä, mutta kyllähän sitä silti tulee vietettyä paljon aikaa myös ihan vain kotona kahdestaan taaperon kanssa, ja silloin sitä tuntee itsensä vähemmän yksinäiseksi jos voi keskustella jonkun kanssa edes virtuaalisesti. Tietenkään silloin kun touhuan Lukan kanssa, en roiku facebookissa tai muutenkaan näperrä puhelin kourassa, mutta kieltämättä päiväuniaikaan some astuu kyllä usein mukaan kuvioihin. Blogimaailman lisäksi itselläni somessa eniten aikaa kuluu facebookissa ja instagramissa. Snapchat-tilikin minulta löytyy, mutta tällä hetkellä en enää edes käytä sitä, koska se tuntui vievän ihan tarpeettoman paljon aikaa. Henkilökohtaista facebook-tiliäni päivitän erittäin harvoin, mutta facebookin kautta tulee kuitenkin pidettyä yhteyttä moniin kavereihin ja varsinkin erilaiset ryhmät ovat kovassa käytössä. Esimerkiksi monet vauva- ja diabetesryhmät ovat sellaisia, jotka vertaistuen vuoksi ovat itselleni tärkeitä. Juuri se vertaistuki ja samanhenkisten ihmsiten löytäminen onkin omasta mielestäni parasta somessa. Netissä keskustelu ei tietenkään korvaa fyysistä kohtaamista, mutta voi kyllä lieventää yksinäisyyden tunnetta. Ja nykyajan somessa erityisen hienoa on se, että sen avulla voi löytää myös niitä ihan oikeita ystäviä! Kun itse tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi, ei kaveripiirissäni juuri ollut muita äitejä tai edes vauvakuumeilijoita, ja tunsin välillä olevani asian kanssa todella yksin. Sittemmin olen löytänyt lukuisia uusia äitikavereita nimenomaan netin välityksellä eikä se mielestäni ole mitenkään nolo tai huono asia - päinvastoin. Mun on vaikea tutustua ihmisiin hiekkalaatikon reunalla tai vauvamuskarissa, mutta somen avulla se on ollut helpompaa. Olen monesti saattanut kirjoittaa esimkerkiksi juurikin johonkin facebookin vauvaryhmään etsiväni uusia mammakavereita lähialueelta ja joka kerta saanut samassa elämäntilanteessa olevilta äideiltä lukuisia vastauksia. Sitten ollaan sovittu leikkipuisto- tai kahvittelutreffejä, joilla lapset pääsevät leikkimään keskenään ja äidit saavat vaihteeksi aikuista juttuseuraa. Aina ei kaikkien kanssa välttämättä olekaan synkannt kasvotusten, mutta sitten taas jonkun kanssa kolahtaa heti ja sitä huomaakin saaneensa uuden ystävän. 


Ainakin siis itselleni kotiäitinä sosiaalisesta mediasta on paljon iloa ja hyötyä, mutta sitten taas meidän perhearjessa some pysyttelee enimmäkseen taka-alalla. Huomaan, että minulle some on astuu mukaan kuvioihin ennen kaikkea silloin, kun on tylsää tai yksinäistä. Sitten taas, kun on jotain parempaa tekemistä, niin somekin unohtuu. Vietin esimerkiksi viime sunnuntaina yksin päivän Helsingissä tapaamassa ystäviäni ja vasta kotimatkalla junassa tajusin, etten ottanut koko reissulta yhtä ainoata kuvaa. Varmasti instagramiin sopivia hetkiä olisi ollut lukuisia, mutta ei niissä tilanteissa kuitenkaan tullut mieleen kaivaa puhelinta esiin kuvan ottoa varten. Samoin olen ehkä siinä mielessä välillä huono bloggaaja, että kun ollaan perheen kanssa yhdessä tekemässä jotain hauskaa, niin se kuvien ottaminen helposti unohtuu tai tuntuu jopa vähän ärsyttävältä. Ainakin, jos pitää yrittää miettia julkaisukelpoisia kuvia - hauskoja kännykkäräpsyjä kyllä tallentuu puhelimeen ihan helpostikin.


Niin, maailma muuttuu ja nykyään sosiaalinen media on vahvasti osa ihmisten arkea ja elämää. Olen sitä mieltä, että somekin voi tuoda elämään paljon hyvää, kunhan vain osaa pitää kiinni rajoista - esimerkiksi siitä, että se ihana oikea elämä, kuten arki, ystävät, parisuhde ja ennen kaikkea lapset, eivät jää somen varjoon. Valitettavasti sitä usein näkee vanhempia, jotka ovat niin uppoutuneita maagiseen sinistä valoa heijastavaan ruutuun, että heiltä menee täysin ohi lapsen selittämä maailman hauskin ja tärkein juttu, ja se tuntuu tosi surulliselta.  En kuitenkaan halunnut tehdä tästä mitään syyllistävää postausta, vaan keskittyä vaihteeksi siihen, mikä somessa voi olla hyvääkin. Kohtuus vain kaikessa! Miten teillä some näkyy arjessa? 

xoxo Nelli
Ei kommentteja

Hieman terveellisemmät kukkakaalinachot

  • 8 kommenttia
  • torstai 9. helmikuuta 2017


Minä rakastan nachoja. Ne ovat täydellistä lohturuokaa, viikonloppusafkaa, illanistujaispurtavaa. Juustoisia, rouskuvia ja ah-niin-rasvaisia. Eivät siis kuitenkaan niin kovin terveellisiä ja ovathan ne varsinkin näin diabeetikon näkökulmasta myös aika hiilaripommeja. Toki silti aina välillä kun tekee mieli herkutella, tehdään kunnon nacholautaset kaikilla mausteilla ja nautinkin annokseni silloin ilman sen suurempia omantunnontuskia, sillä pitäähän jokaisella omat pienet syntinsä olla. Mietin kyllä kuitenkin aina silloin tällöin, että saisikohan tästä herkusta mitenkään tehtyä edes hitusen terveellisempää versiota, ja kun sitten törmäsin kukkakaalinachojen reseptiin, tiesin heti että näitä on kokeiltava! Ja koska lopputuloskin oli kuin olikin varsin kelpo, niin päätin jakaa ohjeen nyt teillekin. Kukkakaali on kyllä ihan mahtava ihmeruoka, sillä siitä saa taiottua vaikka mitä herkkuruokia aina vähän terveellisempään muotoon - esimerkiksi kukkakaalipizza tai paistettu kukkakaaliriisi ovat heti kevyempiä vaihtoehtoja varsinaisille esikuvilleen. Kannattaa kokeilla!




KUKKAKAALINACHOT 
3-4 annosta

1 keskikokoinen kukkakaali
oliiviöljyä
1 pkt GoGreen Salsa Original
 n. 150g Cheddar-juustoa raastettuna
♥ puolikas sipuli
 puolikas paprika
 1 avokado
 korianteria
 mausteita oman maun mukaan, esim. taco-maustetta, mustapippuria, chiliä ja kuminaa

(Teimme nachot kaapista löytyvillä aineksilla, mutta täytteiksi sopisi hyvin myös vaikkapa tomaatti, punasipuli, jalapeno tai oliivi - oikeastaan kaikki, mitä tavallisiinkiin nachoihin laittaisi.)

Leikkaa kukkakaali n. 1 - 1,5 cm paksuiksi viipaleiksi. Levitä tasaisesti uunipellille ja ripottele pinnalle oliiviöljyä ja mausteita. Paahda uunissa 225℃ noin 40 minuuttia, kunnes kukkakaalit ovat kauniin kullanruskeita.

Kun kukkakaalit näyttävät hyviltä, ota pois uunista ja ripottele päälle lisää mausteita, osa juustoraasteesta, puoli pakettia salsa-kastiketta sekä viipaloidut sipulit ja paprikat. Ripottele pinnalle silputtua korianteria ja laita koko komeus uuniin vielä noin 10-15 minuutiksi, kunnes juusto on sulanut. 

Tarjoile nachot guacamolen (meidän pikaversio oli yksinkertaisesti muussattu avokado sekä hieman sitruunanmehua ja mustapippuria sekoitettuna keskenään) ja lopun salsa-kastikkeen kanssa. Myös esimerkiksi ranskankerma sopisi nachojen kaveriksi loistavasti! Viitseliäämpi tekisi salsankin itse, mutta esimerkiksi juuri tuo GoGreenin valmis-salsa toimii kyllä erittäin hyvin.


Ihan superhyvää eikä todellakaan jäänyt samanlaista ähkyä oloa kuin oikeiden nachojen jälkeen helposti jää. Eli luulenpa, että nämä tulevat korvaamaan meillä maissilastu-nachot useamminkin - olen aina niin innoissani, kun löydän jotain oikeasti hyviä vähähiilihydraattisempia vaihtoehtoja lempiruoilleni!   

xoxo Nelli
8 kommenttia

Toisen kierroksen vauvahankinnat

  • 8 kommenttia
  • tiistai 7. helmikuuta 2017

Huomaan, että tässä toisessa raskaudessa sitä on paljon maltillisempi vauvahankintojen suhteen kuin ensimmäisessä. Lukaa odottaessa se vaunujen, pinnasänkyjen ja muiden tarvikkeiden vertailu ja shoppailu oli olennainen osa vauvan tuloon valmistautumisessa, ja sitä teki mielellään ja innostuneena. Ja kun etukäteen ei vielä ollut mitään (eikä varsinkaan kokemusta mistään!), niin ostoslistakin oli aika pitkä. Nyt meiltä taas löytyy jo Lukan jäljiltä aika paljon kaikkea ja niiden puuttuvienkin tarvikkeiden suhteen sitä ottaa aika rennosti, asenteella kyllä tässä vielä ehditään... Ajattelin nyt kuitenkin tehdä tässä sekä itseni että toivottavasti teidänkin iloksi pientä listausta siitä, mitä vauva-ajan hankintoja meiltä jo löytyy ja mitä kenties tarvitsee vielä Potulle hankkia. Kuvituksena muutamia vaatteita, joita ollaan Potulle tässä jo osteltu. Vaatehankinnat ovatkin yllättäen sellainen osio, joka alkaa olla jo aika hyvin hallinnassa! Mutta kun on niin vaikea vastustaa kaikkea vaaleanpunaista, röyhelöitä ja pieniä mekkosia...


ÄITIYSAVUSTUS

Lukalle äitiysavustuksen ottaminen pakkauksena oli ihan itsestäänselvä valinta, ja silloin vielä olin ihan varma, että mahdolliset tulevatkin lapset saisivat jokainen omat pakkauksensa. Toinen vauva tuleekin meille nyt näin pienellä ikäerolla, joten sitä pakkauksen ottamisen järkevyyttä alettiin kuitenkin miettiä uudelleen ja lopulta päädyttiin siihen, että avustus otetaan rahana. Tietenkin pakkauksessa on se oma fiiliksensä, mutta varsinkaan kun emme edes todennäköisesti saisi vuoden 2017 pakkausta, niin kyllä se 140 euron arvoinen avustus kuitenkin vei voiton. Lukan pakkauksen käytetyimmät jutut ovat tallessa ja loppujen lopuksi suurinta osaa vaatteista ei edes tullut kovinkaan paljon käytettyä, joten tuolla rahalla saamme varmasti paljon enemmän oikeasti tarpeellisia hankintoja maksettua. Hakemus Kelalle on jo tehty ja viime viikolla juuri tulikin postissa päätös siitä!

VAUNUT - TUPLAT VAI EI?

Tätä kysymystä ollaan pyöritelty mielessä melkeinpä siitä lähtien, kun plussa pamahti raskaustestiin. Onko meillä tarvetta sisarusvaunuille, minkälaiset niiden pitäisi olla, mistä ne hankittaisiin... Asiaa ei olla vieläkään ihan sataprosenttisesti lyöty lukkoon, mutta tällä hetkellä olemme kallistuneet sen puoleen, että tuplia ei hankita. Luka viihtyy nykyään todella huonosti rattaiden kyydissä ja varmasti kesällä vielä vähemmän. Mun mielestä olisi kyllä todella kiva ajatus tehdä pitkiä kävelylenkkejä molemmat lapset kyydissä, mutta se vaan ei oikein Lukan kanssa enää onnistu. En siis tiedä, onko mitään järkeä ostaa tuplia, jos toinen lapsista kuitenkin tulee aina väkisin pois sieltä istumasta, kun haluaa mieluummin kävellä tai olla kantorepun kyydissä. Luultavasti hankitaan siis vain seisomalauta, ja toivottavasti pärjäillään sillä. Vaunuina meiltä löytyy Brio Smile - yhdistelmävaunut, joihin ollaan oltu Lukan kanssa tyytyväisiä - ne ovat hinta-laatusuhteeltaan varsin hyvät perusvaunut ja edelleen hyvässä kunnossa, vaikka ovatkin olleet kovassa käytössä monenlaisissa eri maastoissa ja tilanteissa. Pehmeää kantokassia ollaan nyt mietitty myös noihin vaunuihin hankittavaksi, koska varsinkin nyt kahden lapsen kanssa sellaisesta voisi olla enemmän iloa. Lisäksi meillä on Brio Pony - rattaat, joissa Lukaa voi kyyditä silloin kun vauvaa puolestaan kantaa repussa tai liinassa.

KANTOVÄLINEET

Koska tuplia meille todennäköisesti ei tule, niin kantovälineet tulevat varmasti olemaan suuressa roolissa meidän arjessa. Meiltä löytyy standardikokoinen Tulan kantoreppu ja siihen vauvatuki sekä erilaisia liinoja. Trikoinen kantoliina tulee varmaankin käyttöön ihan alkuviikkoina ja sen lisäksi kudottuja kantoliinoja löytyy useampia eri mittaisia. Multa löytyy myös rengasliina, mutta harkitsen sen myymistä, koska en Lukan kanssa sitä oikein oppinut käyttämään - vaikka toisaalta houkuttelisi vähän opetellä sen käyttöä nyt paremmin, sillä se voisi kyllä olla monessa tilanteessa kätevä. Lisäksi meillä on kantorinkka ja tilaukseen on juuri laitettu taaperokoon Tula, jotta voidaan Lukaakin vielä kantaa. Standardikoko alkaa nimittäin jo käymään pieneksi. Muhun on kyllä nyt taas iskenyt pahemman luokan liinahulluus! Tuntuu, että kun ei tässä oikein ole mitään kummempia hankintoja uudelle vauvalle tekemättä, niin ihastelen ja himoitsen sitten erilaisia ihania kantoliinoja kokoelmiini... 


PINNASÄNKY + MUUT NUKKUMISJUTUT

Lukan olisi tarkoitus pian siirtyä uuteen sänkyyn, joten Ikean Gulliver - pinnis siirtyy sitten vauvan käyttöön. Ensimmäiset kuukaudet tämäkin vauva saa tosin nukkua meidän suvun perinnekehdossa, aivan kuten Lukakin. Perhepedissäkin varmaan tullaan nukkumaan vähän rohkeammin kuin Lukan kanssa, jota ei uusina vanhempina ihan pienenä kyllä uskallettu ottaa meidän väliimme nukkumaan. Pinnikseen pitäisi hommata vielä mobile ja luultavasti ainakin uusia petivaatteita ja reunapehmuste.

IMETYSTARVIKKEET

Lukan jäljilta meiltä löytyy ainakin rintapumppu, maidonkerääjiä ja imetystyyny, jotka kaikki olivat meille tuiki tarpeellisia Lukan kanssa. Myös imetystoppeja ja -liivejä löytyy jonkin verran, mutta muutamat uudet ja parempikuntoiset aion vielä hankkia. Lähempänä vauvan syntymää tai synnyttyä pitänee sitten hankkia vielä esimerkiksi nännivoidetta, rintakumin luultavasti saa taas sairaalasta jos sellaiselle näyttäisi olevan tarvetta. Muutama tuttipullokin varmaan hankitaan, ellei jostain kaappien kätköistä sellaisia vielä löydy. Söpö-imetyssuoja on myös tallella Lukan ajoilta, ja se oli kyllä tosi kätevä sellaisiin hetkiin, kun halusi hoitaa julki-imetyksen hieman huomaamattomammin.

HOITOPÖYTÄ VAI -ALUSTA?

Lukan kanssa pärjättiin ihan hyvin pinnasängyn päälle laitettavalla kovapohjaisella hoitoalustalla, ja sellainen aiotaan hankkia nytkin. Lukan hoitoalusta vain oli käytettynä ostettu ja loppua kohden sen verran huonossa kunnossa, ettei sitä enää uudelle vauvalle olla säästetty, joten sellainen on nyt hankintalistalla. Meidän kylppäri on sen verran pieni, ettei sinne varsinaista hoitopöytää oikein mahdu ja muutenkin käyttöaika sillä on melko lyhyt, joten ei viitsitä ostaa uutta huonekalua vain sen takia. Meidän makkarista on lyhyt matka kylpyhuoneeseen, joten se ei ole mikään ongelma.


SITTERI?

Lukalle ei hankittu ollenkaan sitteriä, vaan meillä oli Tripp Trappiin kiinnitettävä Newborn set, joka meille riitti ihan hyvin. Kokemuksia newborn setistä voi lukea lisää täältä. Nyt olen vähän miettinyt myös lattialle laitettavan sitterin hankkimista, koska silloin vauva voisi hyvin olla mukana meiningeissä myös lattiatasolla, kun vaikka leikitään Lukan kanssa. Sitteri olisi kätevämpi myös ottaa mukaan esimerkiksi kylppäriin oman suihkun ajaksi, kun Tripp Trappin kantaminen on aika raskasta. Toisaalta en kuitenkaan tiedä, haluanko sitteriä hankkia, koska olen enemmän tykännyt pitää vauvaa ihan vain lattialla, jossa hän pääsee sitten paremmin harjoittelemaan liikkumista kuin sitterissä istumalla. 

VAATTEISTA

Vaatteita on tosiaan tullut ostettua jo ihan hyvät määrät - heti kun saatiin ultrassa "tyttölupaus", niin on ollut aika vaikea hillitä itseään. Tällekin vauvalle ollaan ostettu suurin osa vaatteista kirppiksiltä, ihan vain muutamia hankintoja on tehty uusina. Mun hankinnat ovat aika tyttömäisiä, sillä rakastan itsekin kaikkea vaaleanpunaista, joten on ollut vaikeaa olla sortumatta juurikin kaikkeen pinkkiin ja ihanaan. Onneksi vastapainoksi ollaan säästetty tälle vauvalle myös jotain Lukan vähän poikamaisempiakin vaatteita, joten ei meidän neitiä ihan pelkästään vaaleanpunaiseksi hattaraksi tulla pukemaan. Eilen juuri käytiin läpi hankintoja ja huomasin, että meiltä puuttuu kokojen 50-56 vaatteet melkein kokonaan, kun yleensä aina tulee valittua 62-68. Että kyllä tässä vielä kirppiskierrokselle pääsee ennen babyn syntymää... Jotenkin olen myös ihan unohtanut, miten tällainen kevätvauva puetaan ulos, joten jonkinlaista haalaria täytyy kyllä vielä hankkia, kun Lukalta ei oikein ole noin pienessä koossa tallella mitään ulkovaatetta.

MITÄ MUUTA LÖYTYY JO...

♥ turvakaukalo
♥ itkuhälytin
♥ leikkimatto ja vauvaleluja
♥ harsoja
♥ lämpöpussi vaunuihin
♥ kylpyamme


MITÄ MUUTA VIELÄ TARVITAAN...

♥ vaunulelu (Lukalla oli sininen Ainu-pupu, tytölle haluan myös omansa!) 
♥ hygieniatarvikkeita (vaippoja, kosteuspyyhkeitä, talkkia, hoitovoidetta jne.)
♥ muuta pientä (tutteja, vauvalle sopivia pyykinpesuaineita...)

EHKÄ OSTETAAN TAI SITTEN PÄRJÄTÄÄN NYTKIN ILMAN...

♥ unipesä
♥ hoitolaukku (tavallaan ihan turhake, tavallaan oisi niin kiva!)
♥ kapalopussi (Love To Dream olisi ihana ja äitiäni olen yrittänyt houkutella kutomaan meille toukkapussin)


Huh huh, muistinkohan nyt varmasti kaiken? Tuota "ehkä" - listaa voisi varmasti jatkaa loputtomiin, vauvoille kun löytyy nykyään vaikka mitä ihanaa ja kivaa... Onneksi sellaisia isompia pakollisia hankintoja ei kuitenkaan loppujen lopuksi pahemmin ole, joten eiköhän tässä aika leppoisin mielin saa jatkaa vauvan odotusta edelleen eikä tarvitse lähteä mihinkään paniikkiostoksille. Tuleeko teillä vielä mieleen jotain, mitä listaan voisi, pitäisi tai kannattaisi lisätä? 

xoxo Nelli
8 kommenttia

Raskausviikko 27+0 ja viides ultra

  • 4 kommenttia
  • maanantai 6. helmikuuta 2017

Tuntuu ihan älyttömän hullulta ajatella, että mikäli tämä vauva syntyisi samoilla viikoilla kuin isoveljensä, niin tätä raskautta olisi nyt jäljellä enää kymmenen (10!!) viikkoa. A-p-u-a. Ja samalla: ihanaa! Nautin raskaudesta, mutta silti odottelen tyyppiä tänne jo malttamattomana. Tokihan se voi olla, että tämän kanssa päästään vähän pidemmälle kuin Lukan kanssa, mutta ei niitä viikkoja siltikään enää kovin montaa ole jäljellä. Viikot menevät nyt kyllä niin nopeasti ja tavallaan on ihan lohdullista tietää, että on erittäin epätodennäköistä että pääsisin raskaudessa laskettuun aikaan tai varsinkaan sen yli. Kuulemma ne on juuri ne ihan viimeisimmät viikot, jotka ovat kaikkein pisintä ja tuskallisinta odotusta!


Tänään vaihtui siis viikko 27+0 ja pääsimme taas käymään äitipolille sekä ultraukseen. Vaikka itsellä on sellainen tunne, että masuvauvalla on kaikki hyvin, niin kyllähän nämä käynnit silti aina vähän jännittää - varsinkin nyt mitä isommille viikoille päästään ja sitä vauvan kasvua seurataan tarkasti. Onneksi mulla on kuitenkin ollut nyt tosi hyvä sokeritasapaino koko raskauden ajan, vaikka ei noiden verensokereiden aisoissa pitäminen aina kovin helppoa olekaan, vaan vaatii kyllä kovaa työtä. Toistaiseksi vauva kasvaa kuitenkin hienosti keskikäyrällä ja tämän hetkinen painoarvio pienellä on 971 grammaa. Melkein kokonaisen kilon verran siis jo! Muutenkin pikkuneidillä kaikki oli oikein hyvin. Kovin vilkas tapaus hän on ja se nauratti lääkäriäkin, kun toisella oli koko ajan niin kova vauhti päällä. Jos siis vanhat merkit pitävät paikkansa, niin ei ainakaan yhtään helpommalla tulla pääsemään tämän kakkosenkaan kanssa, kun Lukakin on pienestä pitäen ollut sellainen ikiliikkuja... Nyt vauva oli myös vihdoin pyörähtänyt pää alaspäin, kuten olin potkujen perusteella vähän uumoillutkin. Onhan tässä vielä jonkin verran aikaa ja tilaa vaihtaa asentoa takaisin perätilaan, mutta toivotaan että niin ei käy. 

Me ei olla saatu Potusta yhtään kuvaa enää nt-ultran jälkeen, sillä tyttö ei ole ikinä ultrissa ollut kovinkaan yhteistyöhaluinen. Nytkin kuvaa yritettiin ottaa, mutta neiti ei suostunut poseeraamaan, ei sitten ollenkaan. Ihan alkuun hän kyllä köllötteli nätisti kasvot ylöspäin, mutta heti kun lääkäri yritti saada kuvan napattua, niin vauva laittoi kädet naaman eteen ja lopulta käänsi vielä selkänsäkin, ettei varmasti onnistuisi! Noh, onneksi ne nt-ultran kuvat olivat ihan hyvät, joten taidetaan yrittää kuvien ottamista seuraavan kerran sitten kun ollaan neiti saatu ulos mahasta tänne oikeaan maailmaan!



Hyvät ultrakuulumiset siis saatiin ja jäi kyllä itsellekin tosi kiva mieli tästä käynnistä. Oma painoni on nyt tähän mennessä noussut 10 kiloa, mutta en siitä onneksi mitään noottia nyt saanut, vaan painoa saakin tulla vähän enemmän kuin normaalisti suositellaan. Verensokereihini oli diabeteslääkärikin tyytyväinen, mutta nyt tässä pikku hiljaa alkavat ne vaikeammat viikot, kun istukkahormonia alkaa olla enemmän, mikä taas aiheuttaa insuliiniresistenssiä. Tarkkana saa siis olla, mutta onneksi olen jo kerran tämän diabeetikkoraskauden kokenut ja tiedän paremmin, mitä tuleman pitää. Viime raskaudessa stressasin sokereista paljon enemmän, mutta nyt olen osannut ottaa iisimmin. Jotenkin sitä haluaa vain luottaa siihen, että kaikki menee kyllä ihan hyvin, kun vaan itsekin tässä tekee parhaansa. Seuraava ultrakäynti onkin sitten taas neljän viikon päästä eli viikolla 31! 

xoxo Nelli
4 kommenttia

Äidin tatuoinnit: valas

  • 10 kommenttia
  • perjantai 3. helmikuuta 2017

Huomasin, etten ole nyt hetkeen jatkanut tatuointi-postaussarjaani, joten nyt voisi olla sopiva hetki näyttää teille taas yksi äidin tatuoinneista. Sopii myös hyvin aasinsiltana edelliselle postaukselle, jossa näkyi Lukan uusi valas-paita, heh. Tämä onkin muuten tällä erää toiseksi viimeinen esittelemättä jäänyt kuva ja yksi lemppareistani. Tosin voisin kai sanoa noin jokaisen tatuointini kohdalla...


Valaat ovat lempieläimiäni. Ne ovat kauniita, viisaita ja kiehtovia olentoja, salaperäisiäkin. Mun haave olisi päästä näkemään valaita luonnossa ja kuulemaan niiden laulua! Sinivalaat ja ryhävalaat ovat lemppareitani, samoin kuin veikeät maitovalaat! Meinasikin iskeä valinnanvaikeus miettiessäni, minkälaisen valaan oikein haluaisin ihoani koristamaan. Lopulta päätin antaa tatuoijalleni melko vapaat kädet ja olenkin lopputulokseen tosi tyytyväinen. Otin tämänkin tatuoinnin samassa studiossa Puolassa kuin suurimman osan muistakin kuvistani, ja tämä kyseinen tatuoija tuntee jo minut sen verran hyvin, että hän tietää suunnilleen jo puolesta sanasta, mitä haluan ja mikä minulle sopii. Kuva on otettu kesällä 2013.

Valailla on monia erilaisia symbolisia merkityksiä. Itselleni valas symboloi esimerkiksi sisäistä viisautta ja rauhaa, tietynlaista alitajuntaa ja intuitiota. Tähän tatuointiin ei kuitenkaan varsinaisesti liity mitään sen kummempaa henkilökohtaista tarinaa, vaan tämä on yksi sellaisista tatuoinneista, joka on ennen kaikkea kaunis kuva kehossa. 


Valaani sijaitsee oikeassa kyljessä ja oli kyllä kivuliain paikka, mihin olen tatuointia ottanut! Tosin saattoipa jotain tekemistä asian kanssa olla silläkin, että otin samana päivänä ennen tätä aika ison tatuoinnin reiteen, joten keho oli jo valmiiksi kokenut kovia. Tämä valas on siis ainoa tatuointini, jonka tekeminen on sattunut niin paljon että ei siinä voinut muuta kuin itkeä, heh. Vaan onneksi lopputulos oli kaiken sen arvoinen! Tämä on muuten sellainen tatuointi, jonka olemassaolon usein helposti tavallaan unohtaa, koska sitä itse harvemmin edes näkee. Tärkeä silti.

xoxo Nelli
10 kommenttia
© Kochanie • Theme by Maira G.