Edellisen synnytyksen jättämät traumat

perjantai 13. tammikuuta 2017

Otsikko on ehkä siinä mielessä vähän harhaanjohtava, että ei Lukan synnytys minulle mitään synnytyspelkoa jättänyt. Vaikka synnytys käynnistettiinkin, ja nyt jälkeen päin olen saanut lukea lukuisia kauhukertomuksia käynnistetyistä synnytyksistä, niin ei se itselleni ollut mitenkään niin kamalaa kuin niiden tarinoiden perusteella voisi luulla. Tietenkään minulla ei ole vertailukohdetta spontaanisti alkaneeseen synnytykseen, joten en tiedä kuinka erilaisia nuo kokemukset voisivat olla. Avautumisvaiheen kovista kivuista huolimatta loppu meni mielestäni hyvin, koska sain esimerkiksi epiduraalin niin sopivaan aikaan, että en juurikaan tuntenut kipua ponnistusvaiheessa. Ja juuri tuota ponnistamista olin etukäteen pelännyt paljon enemmän kuin ehkä mitään muuta synnyttämisessä, ja loppujen lopuksi se on kuitenkin jäänyt mieleeni ehkä kaikkein helpoimpana osana koko synnytyksessä! Näiden kokemusten perusteella en siis voi mitenkään sanoa potevani synnytyspelkoa, vaikka tietenkin nyt toisella kerralla se ehkä jännittää etukäteen vähän enemmän, koska nyt sentään tietää jo vähän paremmin, mitä on odotettavissa. Ensikertalaisena en jotenkin osannut jännittää kauheasti, koska tavallaanhan sitä ei yhtään tiennyt, mitä tuleman pitää.

Hieman yllättäen sain kuitenkin eilisella neuvolakäynnilläni lähetteen pelkopolille. Mutta miksi, jos en kerran synnyttämistä pelkää?


Yllätyin itsekin omaa voimakasta reaktiotani neuvolantädin kysyessä, minkälaiset fiilikset edellisestä synnytyksestä jäi. Pystyin kyllä hyvin kertomaan itse synnytyksestä, mutta kun puhe oli kääntymässä synnytyksen jälkeisiin tapahtumiin, alkoi kyynelet virrata jo ennen kuin ehdin kunnolla edes sanoa mitään. Uskon, että mulle on jäänyt siitä pieni traumakin ja siihen liittyy edelleen todella voimakkaita tunteita. Kun Luka syntyi, sain hänet hetkeksi syliini, mutta pian vauva alkoi muuttua yhä sinisemmäksi ja hänet kiidätettiin nopeasti teholle lisähappea saamaan. Muistan, että tilanne oli tosi pelottava ja kaaottinen, kun ei yhtään tiennyt, mitä tapahtuu. Jossain vaiheessa Kamil pääsi katsomaan Lukaa, mutta kesti kauan ennen kuin hän tuli takaisin ja sillä välin jäin itse synnytyssaliin ihan epätietoisena. Tuntui kamalalta, että on juuri synnyttänyt kovasti odotetun lapsen, ja yhtäkkiä ei tiedä ollenkaan, onko tämä edes kunnossa tai mitä sille tehdään. Muistan ajatelleeni, että lapsen syntymän pitäisi olla elämän onnellisin hetki, mutta itselleni se oli pelottava ja järkyttävä. Onneksi lopulta vauvalla ei kuitenkaan ollut mitään suurta hengenhätää ja kaikesta selvittiin, vaikka osastolla lopulta menikin kymmenen päivää.

Sen lisäksi musta oli todella kurjaa joutua synnyttäneiden osastolle yksin ilman vauvaa. Tuntui tyhjältä tietää juuri synnyttäneensä, tulleensa äidiksi, mutta silti olinkin yhtäkkiä aivan yksin. Huonekaverillani oli oma vauvansa vierihoidossa ja tunsin ihan käsittämätöntä surua, kun oma syli oli tyhjä. Vaikka Luka syntyi viideltä päivällä, pääsin katsomaan tätä vastasyntyneiden osastolle ensimmäisen kerran vasta myöhään illalla. Muutenkin synnyttäneiden osastolla tunsin jääneeni todella yksin, sillä henkilökunta oli kiireinen niiden äitien kanssa, joilla oli omat vauvansa vieressä. Muhun ei (ehkä ymmärrettävästikään) ehditty kiinnittää huomiota, ja ensimmäisen kerran sain apua maidon pumppaamiseenkin vasta joskus kahden aikaan yöllä - kun olin itse sitä muutamaan otteeseen pyytänyt. Mun kanssani ei myöskään keskusteltu sairaalassa näistä tuntemuksistani eikä kukaan ylipäänsä pahemmin kysellyt, miten minulla menee. Enkä siinä tilanteessa osannut itsekään mitään vaatiakaan, vietin joka tapauksessa mieluummin kaiken mahdollisimman ajan vauvan luona vastasyntyneiden osastolla, kuin yksinäni synnyttäneiden osastolla. Vasta kotiuduttuamme ja ensimmäisellä neuvolakäynnillä sain puhelinnumeron, jos haluaisin vielä keskustella synnytyksestä kätilön kanssa, mutta silloinkin jätin tilaisuuden käyttämättä, koska en tykkää puhua tällaisista asioista puhelimessa. Ja mitä kauemmin aikaa kului, sitä vaikeammalta olisi enää tuntunut soittaa, vaikka mieleni olisin muuttanutkin.

Tästä kaikesta on siis jäänyt tosi ikävä olo, mutta en arvannut, että tunteet olisi vieläkin näin pinnassa. Nytkin neuvolassa se itku vain tuli heti, varoittamatta. Jotenkin vain se reaktio on vieläkin aina niin voimakas ja ehkä sen takia olen vähän vältellytkin aiheesta puhumista, koska mun on niin vaikea hallita sitä itkua. Toki silloin synnytyksen jälkeen meidän kotiuduttua sairaalasta olen asiaa käynyt läpi omassa päässäni ja puhunut paljon Kamilin kanssa, enkä koe että enää tällä tavalla normaalissa arjessa ja elämässä asiaa kauheasti ajattelisin. Mutta näköjään sitä silti pinnan alla kytee vielä käsittelemättömiä tunteita. Ja olen kyllä huomannut, että mulle on usein kova paikka katsoa vaikka jotain tv-ohjelmaa, missä synnytyksen jälkeen äiti saa lapsen rinnalleen ja kaikki on maailman onnellisinta, koska itselläni siihen hetkeen liittyy taas niin paljon surua ja pettymystäkin, kun ei sitä saanut kokea. 

Tavallaan en oikein edes tiedä, miten tämä asia herättää mussa aina näin voimakkaan reaktion, koska loppujen lopuksihan kaikki meni ihan hyvin. Vauva sai hyvää hoitoa ja selvisi vallan mainiosti, itsekin toivuin fyysisesti nopeasti, ja vastasyntyneiden osastolla henkilökunta oli tosi ihanaa ja kultaista. Välillä mua ehkä jopa nolottaa se, että tunnen näin voimakkaasti. Tiedättehän - koska monella muulla voi asiat olla paljon huonomminkin. Tuntuu, että pitäisi olla vain onnellinen ja kiitollinen siitä, miten hyvin kaikki lopulta meni ja olla valittamatta turhasta. Ja kyllä minä olenkin. Mutta silti voin olla myös vähän surullinen siitä, että asiat menivät niin kuin menivät, enkä saanut lastani vierihoitoon, en saanut ihastella hänen täydellisyyttään rauhassa yhdessä isän kanssa, en itkeä siinä hetkessä onnesta vaan pelkästään pelosta. Joten ehkä loppujen lopuksi on ihan hyvä, että pääsen nyt oikeasti vihdoin puhumaan asiasta pelkopolille jonkun ammattilaisen kanssa, vaikka vähän myös pelottaa mennä sinne, koska olen tosi huono pidättelemään itkua ja tämä asia näköjään herkistää vieläkin aina. Kuitenkin diabeteksen vuoksi on ihan mahdollista, että jotain samantapaista tule käymään nytkin, jos vauva esimerkiksi syntyy taas varhaisilla viikoilla. Ainakin tällä kertaa pystyn varautua asiaan paremmin jo etukäteen ja esittää toivomuksen esimerkiksi siitä, että samanlaisessa tilanteessa pääsisin tällä kertaa mieluummin vaikka synnyttämättömien osastolle. Tietenkin toivon, että tällä kertaa asiat sujuisivat toisin, mutta en halua ladata sen varaan liikaa toiveita.

Onko teillä kokemuksia pelkopolilla käynnistä?

xoxo Nelli

24 kommenttia

  1. Voi sua. <3 Ei ole kokemuksia, mutta aion itse vaatia pääsyä sinne jos ja kun joskus näitä asioita uudelleen mietimme. Ajatella, että olemme luultavasti törmänneet siellä synnytäneiden osastolla. Toivottavasti voit kertoa mitä siellä polilla sitten tapahtuu. :) Jasu, Elämältä kaiken sain

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, hassua! Harmi ettei silloin vielä tiedetty toisiamme :) Pelkopolikäynnistä kertoilen varmasti sitten vielä tarkemmin täälläkin.

      Poista
  2. Hyvin samanlainen kokemus itsellä. Meillä vauva vietiin heti teholle ja jouduin yksin vierihoitoon. En ole itse raskaana, mutta aloin kyllä nyt miettimään että mitenkähän sitä mahdollisella seuraavalla kerralla tähän aiempaan kokemukseen reagoi. Vaikka terveen lapsen saimmekin, niin silti nää on tosi kurjia juttuja ja fiiliksiä. Tsemppiä sinulle, pelkopolille meno voi olla tosi huojentava kokemus, saat purkaa ammattilaiselle tuntojasi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, toivottavasti käynnistä on apua <3 Itselläkin varmaan nyt kun uusi synnytys lähestyy, niin nämä fiilikset tuli uudelleen voimakkaampina pintaan, kuin mitä ehkä muuten.

      Poista
  3. Et todellakaan valita turhasta. Kokemus on varmasti ollut pelottava ja samalla ne odotukset siitä, että olisit saanut vauvan pitää vierellä koko ajan romuttuivat. On hyvä päästä kertomaan ja käymään nuo asiat uudestaan läpi. Halaus ja tsemppiä.♥ Toivotaan, että tämän toisen kohdalla saat pitää hänet vierellä koko ajan.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Terhi, toivotaan parasta! <3 Jotenkin sitä silloin ensimmäisellä kerralla ei oikein edes osannut varautua siihen, että näinkin voisi käydä. Nyt taas tietää realiteetit paremmin, mutta toivottavasti silti saadaan tällä kertaa toisenlainen kokemus :)

      Poista
  4. Tälläisiä traumoja ei saisi vertailla, jokainen kokee ne kuitenkin omalla tavallaan. ❤ Ei kukaan oo oikeutettu sanoon miltä susta pitäisi tuntua tai miltä ei.

    Tsemppiä tulevaan ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Se on kyllä ihan totta, mutta silti tulee tyhmästi vähäteltyä omia tuntemuksiaan :/

      Poista
  5. Monet lauseet tässä tekstissä voisi olla mun suusta. Ymmärrän hyvin sun fiilikset. ja toivottavasti kaikki menee eri lailla tällä kertaa. <3

    VastaaPoista
  6. Monet lauseet tässä tekstissä voisi olla mun suusta. Ymmärrän hyvin sun fiilikset. ja toivottavasti kaikki menee eri lailla tällä kertaa. <3

    VastaaPoista
  7. <3! Sulla on oikeus sun tunteisiin ja suruun, vaikka muut asiat menikin "hyvin". Välillä kuulee sitä vanhaa virttä "no mutta, eikös ole pääasia että lapsella on kaikki hyvin", ja sen varjolla pitäis sit unohtaa muut jutut. No joo, onhan se se pääasia, mutta kyllä se on se koko kokemus, jonka kanssa elää ja sitä muistelee vanhanakin. Ja onhan siitä tutkimuksiakin, kuinka synnytyskokemus/ensihetket jne voi vaikuttaa äidin hyvinvointiin, jaksamiseen, jne.

    Toivon, että sun tuleva synnytys on hyvä, voimaannuttava kokemus, ja että myös ne ensihetket voisi olla ilon ja onnen täyteisiä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Se on kyllä totta, että ei pitäisi ajatella näin. Ja synnytys ja kaikki se mitä siinä ympärillä tapahtuu, on kyllä niin iso ja mullistava kokemus, että kyllä ne voi jäädä kaivelemaan pitkäksi aikaa jos kaikki ei mennytkään niin kuin oli toivonut tai ajatellut. Toivottavasti polikäynti auttaa :)

      Poista
  8. Itselläni ei ole lapsia, joten en osaa sillä tavalla samaistua lapsen syntymään, mutta voin kuvitella sen pelon ja hädän, kun vauva viedään kiireesti pois eikä kukaan kerro, mitä tapahtuu. Itse varmasti aikanaan toivon pääseväni pelkopolille, koska pelkään itse paljon sairaaloita, lääkäreitä jne. Itselleni on jäänyt terveydenhuollon ihmisistä sellainen olo, että he osaavat varmasti mekaanisesti hoitaa asiansa, mutta se sosiaalinen puoli onkin sitten täysin eri juttu - sitä kun ei taideta paljon koulussa opettaa, miten kohdata vaikkapa pelkopotilas. Resurssejakin pienennetään jatkuvasti, joka aikaansaa varmastikin sen, että ihmiset jätetään selviämään omilleen eikä ehditä kohtaamaan ihmistä esimerkiksi sinua vastaavassa tilanteessa - keskitytään vain hoitamaan akuuteimmat asiat. On varmasti hyvä päästä kertomaan omia tuntemuksia ja peilaamaan niitä ammattilaisen kanssa - eikä sitä itkuakaan tarvitse hävetä, ehkä se helpottaa kun sen surun ja pelon saa itkeä pois ? Tsemppiä raskauteen ja toivotaan, että tämä toinen kerta voisi voimaannuttaa ja eheyttää myös ensimmäisen jälkeisiä huonoja kokemuksia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi <3 Se on kyllä harmillisesti totta, että ei tälläkään alalla kaikki ole niin empaattisia kuin toivoisi, tai toisaalta juurikin tuo resurssien pienentäminen myös pakottaa siihen, että ei jokaiseen potilaaseen ehdi edes paneutua sillä tavalla kuin haluaisi. Ikävää silti, että tällaisista kokemuksista voi sitten jäädä isotkin traumat mieltä kaivelemaan pitkäksi aikaa. Mä olen tosi herkkä ja vaikka itkenkin paljon, niin silti se muiden edessä tuntuu jotenkin "nololta", koska siinä on jotenkin sellaisessa tilassa, ettei pysty kontrolloimaan niitä tunteitaan. Mutta toivottavasti käynnistä on apua :)

      Poista
  9. Niin liikuttava teksti ja toi paljon muistoja omasta synnytyksestä ja sen jälkeisistä tapahtumista. Synnytys sinällään meni ihan ok. Pieniä asioita olisi voinut mennä erilailla synnytyksessäkin. Synnytyksen jälkeen meidänkin pienokaisemme vietiin lisähappea saamaan. Tyttö oli vain hetken vierelläni. Synnytyksen jälkeen olin niin väsynyt ja heikko etten pääsyt samana päivänä vielä lasta näkemään osastolle. Huoli ja toisaalta fyysinen väsymys oli aikamoinen kombo. Minullakin edelleen saattaa tulla itku, jos katson sairaalassa otettuja kuvia. Minun oli myös aika hankala alkaa kiintymään tyttöön ja babyblues oli raju. Kaikkien kokemusten jälkeen en ole uskaltanut ajatellakaan toista lasta.. välillä vauvakuume iskee mutta sitten pelot ja ahdistus nousevat jälleen mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ette ole sitten helpolla päässeet tekään :( <3 Voisitkohan päästä vaikka jo etukäteen esim. juuri pelkopolille juttelemaan asiasta, jos siitä olisi apua? Ettei vauvahaaveita tarvitsisi kokonaan haudata ahdistuksen takia? Tsemppiä! <3

      Poista
  10. Tsemppiä polille! Varmasti hyvä, että pääset käymään asiaa läpi <3

    VastaaPoista
  11. Ymmärrän hyvin sun fiilikset vaikkei omaa kokemusta olekaan. Hyvä käsitellä asiaa <3

    VastaaPoista
  12. Moi Nelli! Itsellä on hyyyyvin samanlainen kokemus ja TAYS oli paikkana myös. Poikani syntyi viikolla 35 ja joutui lastenosastolle koska oli kovin sininen. Minä synnyttäneiden osastolle mieheni kanssa perhehuoneeseen pyörittelemään peukaloita, kun ei oikein tiennyt mikä tämä kuvio nyt on. En aluksi edes ymmärtänyt mikä se lastenosasto on, kun kukaan ei selittänyt! Luulin että vauva menee sinne tyyliin tutkimuksiin/toimenpiteeseen ja sitten takaisin. Kukaan ei selittänyt LO5:n toimintatapoja ja seuraavana aamuna meille oltiin ihan hiilenä miksei olla tehty tätä ja tota. Muistan vielä niin elävästi sen kun olen kipeän ahterini kanssa konkannut hoitajan perässä sen pitkän matkan lastenosastolle, sitten kukaan huoneen miehistä ei päästä minua istumaan. Siinä seison ihan turtana, yltäpäältä tuskanhiessä ihan kysymysmerkkinä ja ihan hirveissä kivuissa 6h synnytyksestä. Ja aivan pihalla että mitä tapahtuu. Niin minut sinne saattanut hoitaja sanoo toiselle ''Kannattaa pitää äitiä silmällä, hän on vähän kujalla''. Loukkannuin niin paljon ja tunsin itseni ihan täydeksi epäonnistujaksi äitinä jo siinä vaiheessa :(

    No, pääsimme viikon päästä kotiin ja kaikki meni ihan ok. Kävimme toki vielä takaisin osastolla mutta sen jälkeen ei ole ollut ongelmia. Mutta se asenne! En kehtaa olla katkera ja surullinen, koska meillä meni kaikki niinkin hyvin. Toiset syntyvät aikaisemmin, toisilla on asiat huonommin.. Olen nyt uudelleen raskaana ja kohtasin jo kahdelta taholta sen inhoamani fraasin: ''No ei sen pahemmin käyny kuitenkaan''. No ei niin mutta jo se tunne ja kokemus oli ihan musertava ja kamala. Minulle Toisenlaiset äidit on ihan totaalisen nounou, olen niin kateellinen ihmisille jotka saavat lapsensa viereen heti.

    Hassua miten samanlaiset kokemukset meillä on, koska minuakin tultiin auttamaan pumpun kanssa vasta keskellä yötä kun jo nukuin.

    Kiitos ja anteeksi purkautumisestani! :D

    VastaaPoista

Seuraa meitä instagramissa!

© Kochanie. Design by Fearne.