Vanhempien joulukalenteri

  • 4 kommenttia
  • tiistai 29. marraskuuta 2016

Joulukuu on jo ihan nurkan takana, joten nyt kai viimeistään saa aloittaa kunnon tonttuilut? Ai että, itse olen ainakin ihan jouluhullu ja tuntuu, että vuosi vuodelta  vain entistä pahempi sellainen! Ollaan viime aikoina iltaisin tanssittu taaperon kanssa joululaulujen tahtiin ja suunnittelen jatkuvasti mihin saisin mahtumaan lisää jouluvaloja ja kynttilöitä ilman, että lopputulos on kuitenkaan ihan överi. Vaikka olen rakastanut joulun tunnelmaa pienestä pitäen, niin tuntuu että nyt oman lapsen myötä joulussa on vieläkin enemmän taikaa kuin ennen! Haluan, että lasteni joulut ovat ihania ja ikimuistoisia, sellaisia lämpimiä, joita voi hymyillen muistella aikuisenakin. Ja että niissä tärkeää on muutkin asiat, kuin vain jouluaattona saatavat lahjat. 

Vaikka joulussa tärkeintä onkin kaikki muu kuin se materia, niin odotan silti kovasti sitä, että pääsen tekemään itse joulukalentereita lapsille! Tykkään kovasti kaikenlaisesta askartelusta ja juuri tällaisten asioiden suunnittelusta, ja mun mielestä itse tehdyt kalenterit ovat vain niin paljon kivempia, kuin kauppojen valmiit suklaa- tai lelukalenterit. Mulla on nyt jo mielessä vaikka mitä ideoita, minkälaisia kalentereita haluaisin Lukalle (ja tulevalle vauvalle tehdä)! Itse tehtyjen kalentereiden ei edes tarvitse olla kalliita: tärkeintä on iloinen joulufiilis joka niistä välittyy, sekä se että niiden tekijä on ajatellut just sitä kalenterin vastaanottavaa tyyppiä. Esimerkiksi kalenteri, jossa on joka päivälle jotain yhteistä tekemistä koko perheelle, on ihan huippukiva idea! Tänä vuonna päätimme vielä jättää puolitoistavuotiaalta kalenterit väliin ja odottaa ensi joulua, kun ymmärrystä joulun päälle on jo hieman enemmän. Koska askartelemaan oli kuitenkin päästävä, niin luukkuja saavat vielä tänä jouluna meillä avata vain äiti ja isi. Tässä siis vielä viime hetken kalenterivinkki mattimyöhäisille, hyvin ehtii vielä!



Jos joulukalenteri puuttuu vielä teidän kotinne seinältä, niin ei hätää, sillä tämä valmistuu nopeasti eikä kaikkien luukkujen sisällön tarvitse edes olla valmiina heti joulukuun ensimmäisenä päivänä. Itsekin väsäsin tämän kalenterin vasta eilen illalla ja suurin osa luukuista on vielä täyttämättä, mutta niitähän ehtiikin täydentää vielä kuun mittaan. Ostin ruskeat paperipussit (1e/6kpl eli yhteensä 4e) sekä numeroilla varustetut pyykkipojat (2e) Tigerista. Piirsin pusseihin yksinkertaisia jouluisia kuvia pääasiassa mustalla ja punaisella tussilla, ja vaikka kuvaamataitoni ei ehkä mitään kympin luokkaa ole, niin lopputulos näyttää seinällä kuitenkin ihan hauskalta. Ripustin kotimme pitkälle käytävälle vihreän juuttinarun ja pussit siitä roikkumaan, niiden yläpuolelle vielä mustilla kirjaimilla jouluinen teksti ja kalenteri on valmis!




Joulukalenteriin kumpikin meistä tekee toisilleen 12 luukkua. Sovimme, että osa luukuista on aineettomia ja osa "aineellisia", mutta budjetti niihin on maksimissaan 20 euroa, eli saa olla vain jotain pieniä yllätyksiä. "Aineellisiin" luukkuihin olen ajatellut (huom. ajatellut, sillä pääsen huomenna vasta vihdoin yksin kaupoille, jolloin ostosten tekeminen on hieman helpompaa kuin Lukan kanssa...) hankkia ainakin erilaisia herkkuja Punnitse & säästä - liikkeestä sekä heijastimen, sillä sellaista ei Kamililla vieläkään ole! Aineettomista luukuista puolestaan paljastuu muun muassa seuraavanlaisia juttuja: ainakin yhden Star Wars - elokuvan katsominen yhdessä (en ole nähnyt yhtäkään, mikä kuulemma on Suuri Vääryys), niskahieronta, jokin Kamilin valitsema leivontajuttu jonka toteutan, lupaus että Kamil saa nukkua seuraavana aamuna pitkään kun minä nousen aamuvirkun Lukan kanssa ylös sekä kiipeilykeskukseen meneminen koko perheen voimin (en aio mahani kanssa kiipeillä, mutta Kamil tykkää ottaa Lukaa sinne välillä mukaan ja se on huomattavasti helpompaa, kun mukana on kaksi aikuista). Sellaisia pieniä juttuja, joista toinen kuitenkin varmasti ilahtuu.

Löytyykö teiltä itsetehtyjä joulukalentereita? Kivoja ideoita ehtii vielä napsia vaikkapa Annikan ja Minnean blogeista! Mikäli askartelujutut eivät kuitenkaan nyt ihan nappaa, niin esimerkiksi Facebookista löytyvä Parisuhteen joulukalenteri on hauska pieni arjen piristys, erityisesti meille pikkulasten vanhemmille. :)

xoxo Nelli
4 kommenttia

Milloin on sopiva aika kertoa raskaudesta?

  • 4 kommenttia
  • maanantai 28. marraskuuta 2016


Kun sain tietää odottavani Lukaa, asiasta ei hiiskuttu pitkään aikaan kenellekään. Vain yksi ystäväni tiesi, sillä olin hänen luonaan kun tein positiivisen raskaustestin, ja olisi ollut vaikea salata niin suurta asiaa. Mutta muuten olimme hiljaa. Asia oli niin uusi ja ihmeellinen; tuntui kuin meillä olisi maailman kallisarvoisin salaisuus kannettavana. Ehkä meitä myös pelotti. Ei haluttu kertoa, ennen kuin se oli "varmaa". Tuntui niin uskomattomalta, että olin viimein raskaana eikä haluttu, että sitä onnea vietäisiin meiltä pois - aivan niin kuin se kertominen tai kertomatta jättäminen asiaan mitenkään vaikuttaisi. Tai ehkä odotettiin, koska niin muka kuuluu tehdä: melkein kaikkihan odottavat kunnes ovat niillä "varmemmilla viikoilla", esimerkiksi rakenneultraan asti. Mekin kerroimme melkein kaikille vasta silloin. Vain meidän vanhemmat ja muutamat muut läheiset ihmiset saivat tietää asiasta aikaisemmin. Pukeuduin pitkään löysiin vaatteisiin, etten vain jäisi kiinni. Tämän blogin aloitin ollessani 24. raskausviikolla eikä olisi tullut mieleenkään tehdä sitä aikaisemmin, ainakaan julkisesti ja omalla nimellä.

Tämän toisen raskauden kanssa onkin sitten ollut toisin. Kun testiin piirtyi kaksi viivaa, olisi tehnyt mieli huutaa uutiset heti koko maailmalle. Huutaa, tanssia ja iloita niin, että kaikki sen varmasti huomaisivat. Lähetin heti samana aamuna tekstiviestin äidilleni ja monet ystävätkin saivat tietää lähipäivinä ja -viikkoina. Nopeasti pyöristyvää vatsaani en ole peitellyt ollenkaan, enemmänkin vain korostanut sitä. Jos joku asian sattuisi huomaamaan, ei se haittaisi. Täällä blogissakin uskalsin kertoa asiasta jo aika pian nt-ultran jälkeen, vaikka tiedänkin, ettei mikään ole varmaa - ei koko raskauden aikana. Esimerkiksi omassa facebookissani en kuitenkaan ole asiaa kertonut, joten ihan jokainen puolituttu ei tästä raskaudesta tiedä, ellei sitten satu blogiani lukemaan. Hassua sinänsä, että olen ollut asian suhteen niin paljon avoimempi nyt, vaikka tässä raskaudessa pelot ja epävarmuudet ovat oikeasti olleet paljon enemmän läsnä kuin ensimmäisellä kerralla.


Niin, mikä sitten on se sopiva aika kertoa raskaudesta? Sanon sopiva, sillä mitään yhtä ja oikeaa aikaa ei varmasti ole olemassakaan. En ainakaan usko niin. Toiset kertovat heti, toiset eivät välttämättä missään vaiheessa tee asiasta kovinkaan julkista. Ymmärrän hyvin, miksi monet päättävät piilotella ja odottaa, olenhan itsekin tehnyt niin. Keskenmeno ja lapsen menettäminen ovat vieläkin niin suuria tabuja, ettei monikaan halua niistä puhua. Ei haluta sääliviä katseita tai puolituttujen kyselyjä voinnista. Luulen, että surisin itsekin mieluiten yksin, tai en ainakaan monien kymmenien ihmisten kanssa. Tuntuisi helpommalta olla yksin, mikä sinänsä on kummallista, koska juuri surullisenahan sitä eniten kaipaa muiden tukea. 

Olen monesti toivonut, että ilmapiiri olisi tämänkin asian suhteen hieman avoimempi. Ettei olisi niin paljon niitä tabuja ja pelkoja, vaan että raskaudesta olisi sallitumpaa iloita heti alusta alkaen. Tuntuu, että sitä ihmetellään kovasti, jos kertoo raskausuutiset aikaisin, että miten te uskallatte? Vaikka tässä raskaudessa olen pelännyt ja pelkään edelleen, niin silti on ollut jotenkin paljon helpompaa, kun on kertonut. Ei ole tarvinnut keksiä tekosyitä väsymykselle ja kotiinjäämiselle tai miksi ei yhtäkkiä haluakaan syödä jotain, mikä ennen on ollut suurta herkkua. Ja vaikka olen pelännyt, niin olen ehkä myös iloinnut enemmän, kun olen saanut jakaa asian niin monen ihanan ihmisen kanssa. En kuitenkaan tarkoita, että kaikkien pitäisi kertoa aikaisin, koska ihmiset ja tilanteet ovat niin erilaisia, ja jokaisen valinta kertoa on varmasti se heille itselleen paras ja oikea aika. Milloin sinä olet kertonut raskaudestasi?

xoxo Nelli
4 kommenttia

Äiti menee kouluun

  • 12 kommenttia
  • perjantai 25. marraskuuta 2016



Eilen, puoli neljän aikaan sähköpostiin kilahti viesti otsikolla "Ilmoitus opiskelijavalinnan tuloksesta korkeakoulujen yhteishaussa". Olin odottanut kyseisen postin tulevan vasta maanantaina enkä ollut (onneksi) osannut jännittää asiaa koko päivänä, mutta pian löysinkin itseni sydän pamppaillen yrittämässä saada sähköpostin liitetiedostoa auki. Kun sitten nuo ylläolevat sanat avautuivat ruudulle, niin en voinut muuta kuin kiljua ja pomppia. Mä meen kouluun! Kolmas kerta toden sanoi, tässäkin asiassa. Ensimmäisen kerran hain keväällä 2015, mutta silloin en päässyt edes pääsykokeisiin asti, sillä Luka syntyi kolme viikkoa etuajassa - ja siis sopivasti juuri kokeiden aikaan eikä synnäriltä lähdetty ihan tuosta vaan kokeita suorittamaan. Uudestaan hain viime keväänä kätilökoulutukseen ja sillä kertaa pääsin osallistumaan kokeisiinkin, mutta pisteet eivät riittäneet sisäänpääsyyn. Nyt syksyllä onnistuin joten kuten hakemaan jälleen kerran ja selviämään väsymyksen ja pahoinvoinnin vallassa vielä kokeistakin, ja nyt se sitten tärppäsi! En voisi olla onnellisempi juuri nyt.

Tuntuu, että meidän tähän vuoteen on mahtunut aika paljon huonoa tuuria ja ikäviä sattumuksia, mutta syksy on tuonut mukanaan kaikenlaista hyvää ja ehkäpä meidän onni alkaa vihdoin kääntyä! Olen ollut monesti salaa hieman ahdistunut siitä, mitä tulen tekemään sitten, kun en enää ole lasten kanssa kotona. Ennen Lukan syntymäähän me asuttiin vielä Helsingissä, jossa mulla oli sekä koulu- että työpaikka. Kun muutettiin Tampereelle, tuntui vähän siltä, kuin olisi yhtäkkiä jäänyt tyhjän päälle. Vaikka sisimmässäni tiesin, että oli oikea päätös jättää väärältä tuntuneen alan opiskelut yliopistossa kesken, niin mietin silti usein, että oliko se kuitenkaan viisas päätös. Mutta voin sanoa, että tämä ala tuntuu paljon enemmän omalta ja onneksi uskalsin päästää irti turvallisesta ja lähteä tavoittelemaan oikeita haaveita. Nyt tuntuu kyllä tosi huojentavalta, että on opiskelupaikka odottamassa, kun tuleva äitiysloma (ja mahdollisesti vanhempainvapaa) joskus sitten loppuu. En siis aloita opiskeluja ihan vielä nyt tammikuussa, mutta jossain vaiheessa vuotta 2018 minusta tulee kuin tuleekin jälleen kerran koululainen!





xoxo Nelli
12 kommenttia

Taaperon kanssa leipoen: sokerittomat piparit

  • 4 kommenttia
  • keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Mammalandian yhteistyöpostaus

Mammalandian bloggaajat kirjoittavat kuukausittain vaihtuvista erilaisista aiheista. Marraskuun yhteistyöpostauksen teema on nimeltään "leipominen - lasten kanssa vai ilman". 


Meille tämä kyseinen aihe pian puolitoistavuotiaan taaperon kanssa ei ehkä vielä ole kovin ajankohtainen. Täytyy myöntää, että Lukaa ei ole vielä juuri otettu mukaan ruuanlaitto- ja leipomishommiin, sillä luonnollisesti tämän ikäisellä ohjeiden kuuntelemisessa, noudattamisessa ja ymmärtämisessä on vielä rutkasti kehittymisen varaa. Jotenkin on tuntunut vaikealta keksiä ikätasoon sopivaa oikeaa tehtävää, ja helpommalta antaa pojan leikkiä vaikka kauhoilla ja kattiloilla tai "tiskata" sillä välin, kun itse hoitaa sen varsinaisen ruuan valmistuksen. Tai sitten ajoittaa nämä keittiössä hääräilyt kokonaan päiväuniaikaan... Ehkä tämä nyt on kuitenkin ollut enimmäkseen vain sitä omaa laiskuutta, kun pääsee siivoamisen ja kaiken suhteen helpommalla, kun tekee ihan yksin! Kovasti tuo pikkumies kuitenkin tykkää kaikkeen osallistua ja "auttaa" aina parhaansa mukaan.


Itse en ole mikään kova ruuanlaittaja, mutta leipomisesta tykkään. Odotan kovasti sitä, että voidaan leipoa yhdessä Lukan kanssa ja tuskinpa siihen enää kovin kauaa menee, että Lukakin taitaa jo taikinan sekoittamiset, kananmunan rikkomiset ja muut pienet apuleipurin tehtävät. Omasta lapsuudestani muistan, kuinka meillä kotona tuoksui usein tuore pulla ja kuinka melkein aina kahvipöydässä oli jotain äidin leipomia herkkuja. Aika usein itsekin pääsi auttamaan: kermavaahdon vatkaamisessa, korvapuustitaikinan rullaamisessa ja jauhojen mittaamisessa. Haluaisin itsekin olla vähän sellainen pullantuoksuinen äiti! Kaikkein hauskinta leipomista lapsena oli ehdottomasti joulupiparien leipominen ja niinpä tämän postauksen innoittamana päätettiin ottaa pieni varaslähtö piparikauteen, yhdessä Lukan kanssa.


Pipareista halusin tehdä hieman taaperoystävällisempiä kuin tavalliset piparit. Etsin netistä sokerittomien pipareiden ohjetta, ja muutamista vaihtoehdoista päädyin kokeilemaan tätä sopivan simppieliä reseptiä, jossa sokeri on korvattu taateleilla. Nämä piparit sopivat hyvin lapsellekin, ja itsekin mielelläni diabetekseni takia pyrin etsimään vähän parempia vaihtoehtoja herkuille. 

Sokerittomat piparit (n. kaksi pellillistä)

200 g kuivattua taatelia
 100 g voita
 1 kananmuna
 1 dl vehnäjauhoa
 3 dl spelttijauhoa
 1 tl soodaa
 1,5 rkl piparkakkumaustetta 

Liota taateleita vedessä pari tuntia ja soseuta sauvasekottimella. Sekoita taatelit ja loput kuivat aineet keskenään. Lisää sula voi ja sekoita. Lisää muna. Laita pakastimeen pariksi tunniksi ja leivo sitten pipareiksi. Paista 225 asteessa n. 10 minuuttia. 





Vaikka Lukasta ei vielä varsinaisesti kovin suurta apua ollutkaan, niin tykkäsi hän kuitenkin kovasti saadessaan olla mukana leipomisessa, ja hauskaa koko perheen yhdessäoloahan tämä muutenkin oli. Lukan mielestä parasta oli ainakin jauhojen levittäminen sekä nuolijan putsaaminen sillä välin, kun äiti kaulitsi taikinaa. Myös piparimuottien painaminen taikinaan onnistui pienellä avustuksella hyvin! Ihan loppuun asti hän ei kuitenkaan hommaan jaksanut paneutua, vaan me Kamilin kanssa saimme sitten viimeistellä leipomiset. 



No mutta entäs sitten se prosessin tärkein osuus eli lopputulos? Meidän raadille ainakin kelpasi! Yllätyin, miten paljon nämä maistuvat "tavallisilta" pipareilta - eroa tuskin huomaa, tai ainakin se on vain parempaan päin. Näiden koostumus on ihanan pehmeä ja makeuttakin on aivan sopivasti ilman sokeria. Tänä jouluna meillä ei kyllä muita pipareita leivotakaan kuin näitä! Leivotaanko teillä lasten kanssa?

Mammalandian Facebook & kotisivut
xoxo Nelli
4 kommenttia

Masupäiväkirja: Alkuraskauden tunnelmia

  • 8 kommenttia
  • maanantai 21. marraskuuta 2016

Mulla poksuu uusi raskausviikko sopivasti aina maanantaisin (tänään 16+0!), ja pian olisikin tarkoitus alkaa kirjoittelemaan niitä perinteisiä raskausviikko-kuulumisia aina näin viikon alkuun. Ennen niiden aloittamista ajattelin kuitenkin vielä palata hieman alkuraskauden eli suunnilleen ensimmäisen kolmanneksen tunnelmiin ja kertoilla, miten tämän kertainen odotusaika on lähtenyt käyntiin. Kuvituksena nyt lähinnä naamattomia peili-mahakuvia, joita olen napsinut tässä viikkojen mittaan. Vaikka alussa kyse onkin pitkälti vielä turvotuksesta, niin tässäkin raskaudessa tuo vatsa kyllä pomppasi melko aikaisin esiin. Omat farkut taisi mahtua jalkaan viimeksi joskus 7-viikolla, sen jälkeen olen hiihdellyt lähinnä legginseissä ja sukkahousuissa, kunnes nt-ultran jälkeen kaivoin myös edellisestä odotuksesta jääneet mammahousut kaapista. Tässä raskaudessa tuo vatsan näkyminen ei ole haitannut lainkaan, kun en ole nyt töissä tai koulussa, missä sitä haluaisi ehkä pidempään peitelläkin. Päin vastoin olen nyt tykännyt korostaa tuota pientä pyöristyvää vatsaani jo heti aikaisilta viikoilta lähtien!


En tiedä, onko aika kullannut ensimmäisen raskauden muistot, vai onko tällä kertaa olo oikeastikin ollut paljon pahempi kuin Lukan raskaudessa. Toki silloin ei ollut jaloissa taaperoa, vaan sai levätä ja huolehtia pelkästään itsestään. Nyt tästä alkuraskaudesta muistan päällimmäisenä ainakin kaamean ja lamaannuttavan väsymyksen, joka vaivasi alusta lähtien aina jonnekin 12-viikolle saakka. Jos Kamilin lyhyestä työttömyysjaksosta jotain hyvää pitäisi keksiä, niin ainakin se, että se sattui juuri tämän pahimman alkuraskauden aikaan. Niinpä sain useana aamuna nukkua itse pidempään Kamilin noustessa aamuvirkun taaperomme kanssa ylös. Silti tuntui, että vaikka olisin nukkunut kuinka paljon, niin en siltikään jaksanut mitään muuta, kuin maata sohvalla. Yleensä Lukan mentyä päiväunille nukahdin itsekin - joko tarkoituksella tai vahingossa sohvalle. Myös pahoinvointia on tässä raskaudessa ollut enemmän, vaikka laadultaan se onkin ollut samanlaista kuin Lukan odotuksessa. Kertaakaan ei ole tarvinnut oksentaa, mutta sen sijaan olen kyllä kärsinyt ympärivuorokautisesta etovasta olosta - että terveisiä vain sille, joka keksi termin aamupahoinvointi! Pahoinvointi oli pahimmillaan erityisesti aamuisin ja iltaisin sekä silloin, jos edellisestä syömisestä ehti kulua liian kauan. Pahoinvointi loppui joksikin aikaa 12-viikolla, kunnes tässä viikolla 15 se on tullut takaisin - onneksi hieman lievempänä, mutta silti on pöntön halailu ollut useampaan otteeseen lähellä... Näiden oireiden lisäksi ärsyttävimpiä alkuraskauden oireita ovat olleet jatkuva jano, suun kuivuminen ja paha maku suussa, mikä ei ainakaan yhtään helpottanut sen pahoinvoinnin kanssa! Lisäksi koko ensimmäisen kolmanneksen ajan mua vaivasi aivan kamala, jatkuva nälkä. Siis sellainen, että vaikka saattoi syödä kuin hevonen, niin silti tunnin tai korkeintaan kahden kuluttua oli taas jo huutava nälkä. Super ärsyttävää!


Alkuraskaudessa omat fiilikset ovat vaihdelleet ihan nollasta sataan. Tuntuu, että olen ollut kamalan tunteellinen - välillä onnesta soikeana ja iloinen, välillä kiukkuinen ja stressaantunut. Muistan ajatelleeni alkuraskauden olevan henkisesti niin kamalaa aikaa, että se voisi hyvinkin olla suurin syy siihen, miksi en enää kolmatta lasta haluaisi! Ensimmäisessä raskaudessa en ehkä osannut pelätä niin paljon, mutta nyt huoli keskenmenosta, tuulimunasta tai kohdunulkoisesta raskaudesta on välillä ollut melkein musertava. Asiaa ei juuri helpottanut pienet vuodot, jotka vaivasivat muutamaankin otteeseen viikoilla 5-7. Vaikka Lukankin raskaudessa pientä vuotoa tuli yhtenä päivänä, niin nämä säikäyttivät kuitenkin enemmän, sillä niitä tuli useammin, vaikkakaan ei määrällisesti paljon. Typeränä kulutin tietenkin varmaan lukemattomia tunteja asiaa googlettaen, mikä nyt ei ainakaan omaa mieltä yhtään keventänyt. Vaikka alkuraskauden vuodot ovatkin todella yleisiä, niin keskustelupalstoja ei ehkä silti kannattaisi eksyä lukemaan - itselleni ainakin tuli sellainen olo, että mahdollisuudet raskauden jatkumiseen ovat 50/50.


Onneksi diabeteksen takia täällä Tampereella raskauksia seurataan äitipolilla tarkasti ja automaattisesti pääsee myös varhaisultraan. Helsingissä sellaista ei ollut, joten täällä tämä tuli erittäin positiivisena yllätyksenä! Pääsin ensimmäiselle äitipoli-käynnille raskausviikolla 7+0, ja siellä ohjelmassa oli ultrauksen lisäksi kätilön sekä diabeteslääkärin ja -hoitajan vastaanotot. Muistan, kuinka kamalasti tuo käynti jännitti, vaikka sitä olin kovasti odottanutkin. Koko aamu oli ihan kamala, kun pelotti niin paljon, ja bussipysäkiltä sairaalalle kävellessä meinasin vain itkeä. Pahinta oli, että ultraus oli jätetty viimeiseksi, vaikka olin ajatellut että totta kai sen on oltava ensimmäisenä! Kätilön ja diabeteslääkärin vastaanotoilla en meinannut edes pystyä keskittymään mihinkään, kun tuleva ultraus oli vain mielessä. Lopulta pääsin kuitenkin ultrattavaksikin ja sieltähän se pieni tulikin heti näkyviin! Syke löytyi selvästi ja koko vastasi hyvin viikkoja. Kaikki oli siis niin kuin tuossa vaiheessa pitikin eikä niille vuodoillekaan näkynyt mitään erityistä syytä. Mikä helpotus! Vaikka vielä oli pitkä matka edessä, niin silti tuntui ihan mahtavalta nähdä, että siellä vatsassa todellakin kasvaa joku - olisi ollut todella raastavaa odottaa epätietoisuudessa nt-ultraan asti. Tämän äitipolikäynnin jälkeen oma henkinen olo koheni selvästi ja mieli oli paljon positiivisempi ja luottavaisempi. Tuntui, että vihdoin tästä raskaudesta uskalsi todella nauttia!

xoxo Nelli
8 kommenttia

Positiivinen raskaustesti II

  • 20 kommenttia
  • sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Nyt kun raskausuutiset on saatu kakistettua ulos, niin voisi olla taas hyvä hetki palata tämän vauva numero kakkosen tarinan ihan alkuun. Edellisessäkin raskaudessa tein postauksen positiivisesta raskaustestistä eli siitä, miten, missä ja milloin saimme tietää odottavamme Lukaa. Ainakin omasta mielestäni näihin hetkiin on ihana palata jälkeen päin ja molemmat kerrat ovat olleet myös aika ikimuistoisia. Lukaa sain tietää odottavani ollessani ystäväni luona Lontoossa eikä tämä toinenkaan tyyppi olemassaolostaan ilmoittanut ihan sellaisena tavallisena perusperjantaina.

Siinä missä ensimmäisellä kerralla raskautumiseen meni peräti 1,5 vuotta, niin sujuivat asiat tämän toisen kanssa sitten paljon nopeammin. Se, että haluan toisen lapsen, on ollut itselleni ihan itsestäänselvyys ja kovasti sitä toivoinkin, että meille sellainen suotaisiin - raskaaksi tulemista sinänsä en kuitenkaan enää osannut pitää minään itsestäänselvyytenä. Joskus kesän alussa, Lukan täyttäessä pian vuoden, olimme päättäneet antaa luvan toiselle lapselle, sillä noin kahden vuoden ikäero tuntui meistä lapsille sopivalta. Imetyskin oli siinä vaiheessa jo loppunut ja keho alkanut toimia taas suhteellisen normaaliin tapaan, ja niinpä siis toivottiin, että seuraavana kesänä meidän perheessä olisi jo se neljäs jäsen. Henkisesti olin silti valmistautunut paljon pidempäänkin yritykseen ja odotukseen, mutta niin kai sitä sanotaan, että yhden raskauden jälkeen keho olisi jotenkin otollisempi seuraavallekin.


Oli elokuun viimeinen päivä. Olin laskeskellut, että kuukautisteni pitäisi alkaa juuri sinä torstaina ja aamulla ennen kuin olin ehtinyt edes saada silmiä kunnolla auki, olin jo ihan varma että nyt ne ovat täällä. Vatsassa oli juuri sellainen tunne, ettei siitä paljon voinut erehtyä, ja ryntäsin vessaan. Ei vielä, mutta tiesin että se on vain ajan kysymys ja varustauduin siteiden kanssa uloslähtöön. Muistan, kun Kamil lähti kymmeneksi töihin ja me lähdettiin samaan aikaan Lukan kanssa ulos ja saattamaan isiä työpaikalle. Muistan, kuinka valitin Kamilille, että kuinka ei taaskaan tärpännyt ja kuinka tässä menee taaskin ainakin vuosi tai mitä jos me ei ikinä saada toista vauvaa? Kamil lohdutti ja sanoi, että kyllä me saadaan. Se ei selvästikään ollut yhtään niin huolissani kuin minä. 

Koko päivän nipisteli vatsaa ja olin tosi kiukkuinen. Sitä tavallista. Alkaisi nyt sitten jo eikä kiusaisi tällä tavalla, ajattelin. Hieman ennen kuutta lähdettiin taas Lukan kanssa ulos hakemaan Kamilia töistä. Oli lämmin loppukesän päivä, sellainen ihana ja lempeä. Saavuttiin Kamilin työpaikan ovelle ja kun se astui sieltä ulos, näin heti että jotain on pielessä. "Tää oli mun viimeinen työpäivä." Ilma katosi keuhkoista, en uskonut. Ajattelin, että Kamil on oikeasti saanut vaikka ylennyksen ja nyt se vain koittaa pilailla mun kustannuksella. Mutta tosissaan se oli. Vielä muutama päivä sitten Kamil oli kertonut jutelleensa pomonsa kanssa ja kaikki oli ihan selvää. Oli puhuttu uusista työvuorolistoista, uusista työkuvioista, kaikesta sellaisesta mikä viittasi siihen, että töitä on. Ja sitten yhtäkkiä kaikki muuttuikin ilman mitään varoitusta. Sellaista se vaan on.

Se ilta meni ihmetellessä, mitä oikein tapahtui ja mitäs nyt sitten. Lohduttavaa oli ainakin, ettei työt loppuneet minkään Kamilin omien töppäysten tai käytöksen takia vaan ihan muista syistä. Itkin melkein koko illan, koska kaikki tuntui niin epäreilulta ja väärältä, mutta päätettiin ja tiedettiin, että kyllä tästäkin selvitään ja me pärjätään. (Ja niin pärjättiinkin, uusi työ löytyi alle kahden kuukauden kuluttua.) Koko vauva-asiakin oli siinä päässyt lähes unohtumaan ja ennen nukkumaanmenoa tajusin, ettei ne mokomat kuukautiset olleet vieläkään alkaneet. Kuitenkin jollain tapaa siinä päivän mittaan oli alkanut tulla sellainen hassu tunne, että olisinkohan sittenkin raskaana, vaikka toisaalta en oikein uskonut, että niin voisi olla. Kaapista löytyi yksi raskaustesti ja päätin tehdä sen aamulla, ihan varmuuden vuoksi. 

Perjantai, syyskuun ensimmäinen. Luka heräsi aikaisin ja muistan, kuinka ne peitot mukanaan kömpi Kamilin kanssa olohuoneen sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta. Minä hiivin jännittyneenä kylpyhuoneeseen hassu puolalainen raskaustesti kädessäni - hassua, miten joka kerta se testin tekeminen jännittää niin paljon, vaikka niitä on tullut tehtyä varmaan kymmenittäin. Yleensä en uskalla katsoa testiä ollenkaan ennen kuin ne vaaditut minuutit ovat kuluneet, mutta nyt vain tuijotin sydän pamppaillen, kuinka testi-ikkunaan piirtyi sillä samalla sekunnilla kaksi niin tummaa ja selkeää viivaa, ettei se jättänyt paljoakaan arvailujen varaan. Syöksyin olohuoneeseen innosta kiljuen, että MEILLE TULEE VAUVA! Muistan, kuinka Lukakin vain alkoi nauramaan vaikkei se koko asiasta varmasti mitään ymmärtänytkään, se oli niin söpöä. Oltiin kaikki niin iloisia. Tuntui aika ironiselta, että edellisen niin kurjan päivän ja huonojen uutisten jälkeen saatiin tilalle jotain näin ihanaa. Mutta niinhän sitä sanotaan: ei mitään niin pahaa, ettei aina jotain hyvääkin.

xoxo Nelli
20 kommenttia

Dinosauruksia Lastenkulttuurikeskus Rullassa

  • 1 kommentti
  • perjantai 18. marraskuuta 2016

Kestihän sitä ihanaa talvea ja pakkaslunta hetken aikaa, mutta nyt ollaan taas näiden ei-niin-ihanien plussakelien puolella... Taivaalta tihuttaa vettä ja likainen lumi muuttaa maiseman rumaksi. Vaikka pakkasta ei edes ole, niin ilma on kolea eikä tee mieli hytistä leikkipuistossa surkeana. Tahtoo kunnon talven takaisin! Onneksi Tampereelta löytyy kuitenkin monia mukavia sisätiloissa olevia paikkoja, joihin mennä viettämään aikaa lasten kanssa. Enkä tarkoita nyt vain hoploppeja ja vastaavia maksullisia sisäleikkipuistoja ynnä muita, vaan myös kivoja ilmaisia kerhoja ja leikkipaikkoja on tarjolla, myös perheen pienimmille, vauvoille ja taaperoille.

Yksi meidän lempipaikkojamme sateisten ja tylsien päivien varalle on Finlaysonin alueella sijaitseva Lastenkulttuurikeskus Rulla. Rulla on Tampereen kaupungin kulttuuripalvelujen ylläpitämä maksuton paikka, jossa järjestetään erilaisia vaihtuvia näyttelyitä, työpajoja ja tapahtumia lapsille. Tunnelma siellä on aina lämmin ja ystävällinen, ja lapset saavat vapaasti leikkiä, taiteilla ja touhuta. Itse tykkään ennen kaikkea paikan toiminnallisuudesta: esimerkiksi näyttelyissä saa todellakin koskea, kokeilla ja osallistua pelkän katselun sijaan. Me satumme asumaan vieläpä ihan muutaman sadan metrin kävelymatkan päässä Rullasta, joten luonnollisesti siellä on tullut vietettyä melko paljon aikaa Lukan kanssa. Nyt marraskuun alussa Rullassa avautui uusi Dinolandia-näyttely, jonka kävimme eilen testaamassa ensimmäistä kertaa. Näyttely on kuulemma suunnattu ensisijaisesti 6-10 - vuotiaille lapsille, mutta ainakin eilen lähes kaikki paikalla olleet lapset olivat huomattavasti nuorempia ja meidänkin melkein puolivuotiaamme oli kyllä dinosauruksista aivan innoissaan!






Näyttelystä löytyi erilaisia dinosauruksia ja luita, joiden päälle sai kiivetä ja selässä ratsastaa. Aluksi Lukaa vähän jännitti, mutta pian hän halusi kiivetä varsinkin tuon isoimman dinosauruksen selkään yhä uudelleen ja uudelleen. Taikahiekan seasta pääsi etsimään dinosauruksen luita ja tämä näyttikin olevan monen lapsen lempparipaikka koko näyttelyssä! Lukankin mielestä taikahiekka tuntui hauskalta käsissä ja sinne palattiin kaikkien muiden leikkien lomassa vähän väliä uudestaan kaivamaan ja taputtamaan hiekkaa. Rullan esiintymislavalle oli tuotu suuri peili ja erilaisia dino-asuja, joihin lapset (ja aikuisetkin) saivat pukeutua. Aika hauskaa!







Näyttelytila ei ole suurensuuri, mutta pienelle kuitenkin varsin riittävä ja ennen kaikkea hauska, innostava ja mielenkiintoinen. Luka ei välillä edes meinannut tietää mihin keskittyisi, kun joka puolella oli niin paljon kaikkea hauskaa! Näyttelyn ovatkin suunnitelleet 7-9 - lapset yhdessä ammattilaisten kanssa eli varmasti on lasten ääntä kuultu ja se kyllä näkyy - pelkästään positiivisella tavalla kylläkin. Dinosaurus-näyttely on esillä Rullassa 5.3.2017 saakka, joten menkää ihmeessä ihmettelemään hirmuliskoja vaikkapa jonain juuri tällaisena ankean harmaana sadepäivänä! Me käydään Rullassa lähes joka viikko, koska sinne on niin helppo mennä ja ennen kaikkea siellä on helppo ja mukava olla. Ihan parasta, että kaupunki panostaa myös lapsiin ja on olemassa myös tällaisia kaikille avoimia ja helposti lähestyttäviä pienten kulttuuripaikkoja, joissa todellakin on lupa leikkiä!

Rulla on auki torstaisin ja perjantaisin klo 9-14
sekä lauantaisin ja sunnuntaisin klo 11-16.

Onko teille Rulla tuttu? Entä löytyykö teidän kotikaupungistanne vastaavanlaisia paikkoja lapsille?

xoxo Nelli
1 kommentti

7 arkiruokaa + testissä Happy Mat

  • 12 kommenttia
  • keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Ihan aluksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka onnittelitte ja kommentoitte meidän raskausuutisia täällä blogissa, facebookissa ja instagramissa! ❤ Niistä tuli tosi hyvä mieli, olette ihania! Tuntui myös helpottavalta tulla näiden uutisten kanssa ulos kaapista, sillä tämä raskaus on tietenkin nyt aika paljon mielessä ja odotusaiheisia postauksia on mielessä paljon. Jos teillä on jotain toivomuksia, minkälaisia raskauteen liittyviä juttuja haluaisitte lukea, niin kertokaa ihmeessä, toteutan niitä mielelläni!

Ja sitten tämän päivän aiheesen. Lapsiperheissä moni vanhempi varmasti itseni tavoin kamppailee ainaisen "mitä tänään syötäisiin" - kysymyksen kanssa. Minua siis ainakin usein ihan todella kyllästyttää se jatkuva ruokien pohtiminen ja kaupassa käyminen. Me pyritään tekemään varsinaiset ruokaostokset kerran viikossa, yleensä aina maanantaisin, jolloin myöhemmin viikolla täytyy käydä hakemassa korkeintaan leipää tai muuta vastaavaa pientä. Lisäksi me ei ikinä lähdetä kauppaan ilman listaa ja kunnon suunnitelmaa, mitä sieltä kaupasta ostetaan. Suunnitellaan ruokalista koko viikoksi kerrallaan - tämä säästää oikeasti todella paljon aikaa, vaivaa ja ennen kaikkea rahaa. Meillä syödään pääasiassa kasvis- ja kalaruokaa; kanaa/kalkkunaa ehkä maksimissaan kerran viikossa ja punaista lihaa ei ollenkaan. Tässä tulisikin nyt sitten seitsemän simppeliä arkiruokaideaa teillekin! Kuvailin ruokia parin viikon ajalta, joten ihan todellinen maanantaista sunnuntaihin - lista tämä ei ole, mutta periaatteessa voisi ihan hyvin ollakin. 


Tässä raskaudessa mun on usein tehnyt mieli monia sellaisia tosi perinteisiä kotiruokia. Yksi mieliteoista on ollut kinkkukiusaus, mutta koska sitä punaista lihaa ei syödä, niin korvasin kinkun palvikalkkunalla. Tämä ruoka oli erityisesti Lukankin mieleen - hänellä kun ei edelleenkään ole kuin 8 hammasta, niin kaikki tällaiset pehmeät ja helposti pureskeltavat ruuat uppoavat hyvin!


Kasvispullien ulkonäöstä ei ehkä tullut kaikkein houkuttelevin, mutta kelpasi hyvin raadille - siis ainakin Lukalle. Omaan makuuni näistä tuli bataatin vuoksi hieman liian makeita, mutta pääasia, että pikkumiehelle maistui! Lisukkeeksi lohkoperunoita, tomaattia ja raejuustoa.


Tätä keittoa ollaan tehty nyt jo useampaan otteeseen, sillä siitä tuli yllättäen heti Lukan herkkua. Yllättäen siksi, että en ehkä olisi arvannut taaperon pitävän ihan näin paljon peruna-sipuli-valkosipuli-purjo - keitosta, jossa vielä se valkosipulin maku on aika vahva. Resepti on Leon: Fast Vegetarian - kirjasta, josta löytyy paljon muitakin hyviä ohjeita. Keiton kanssa maistui hyvin mummin leipomat sämpylät!


Yhtenä päivänä Kamil teki meille sushia, jonka aineksista Lukallekin oli helppo koota annos, vaikka varsinaisia rullia ei hänelle tehtykään. Luka sai riisiä, avokadoa, kurkkua sekä lämminsavulohta, jota käytettiin raa'an kalan sijaan raskauteni takia. Lisäksi Luka sai vielä edellispäivältä jäänyttä falafelia. Itselleni vaikein ruoka luopua raskauden takia on kyllä varmasti juuri kunnon sushi!


Seuraavana päivänä syötiin sushista ylimääräiseksi jäänyttä riisiä sekä fetatouillea. Vihannesmuhennukseen tuli mm. kesäkurpitsaa, sipulia, paprikaa ja kirsikkatomaatteja. Tämä ruoka taisi olla hieman enemmän meidän aikuisten kuin Lukan mieleen!


Pasta on Lukan herkkua ja viime aikoina ollaan tykätty erityisesti tehdä lohipastaa. Tämä on kyllä todellinen nopea arkiruoka, koska siihen ei juuri muuta tarvita, kuin keittää pasta sekä paistaa pannulla usein valmiiksi marinoidut lohisuikaleet ja heittää kerma sekaan. Nam!


Toinen raskausajan "kotiruoka-himoistani" on ollut jauhelihakeitto. Lihana käytin broilerinjauhelihaa, jota Kamil taas ei voi sietää, joten tätä me syötiin sitten Lukan kanssa kahdestaan aina isin ollessa töissä. Hyvin upposi molemmille! Jännä, miten nyt on tehnyt tosiaan mieli kaikenlaisia omasta lapsuudestani tuttuja ruokia, joita me ei taas normaalisti olla juurikaan Kamilin kanssa kokkailtu.  

Saimme Emmastiinalta testiin hauskan silikonisen ruokailualustan, Happy Matin, ja nämä postauksessa näkyvät ruuat ovat siis luonnollisesti Lukan annoksia. Harkitsin Happy Matin hankkimista jo silloin, kun Luka aloitteli sormiruokailua, mutta jotenkin se tilaaminen sitten aina kuitenkin jäi. Pöytään napakasti kiinnittyvä ruokailualustan ja lautasen yhdistelmä on kyllä varsin kätevä tällaiselle hieman isommallekin lapselle, joka kovasti tahtoo syödä itse mutta ei ole siinä vielä kuitenkaan aivan mestari. On hyvä, että lautanen pysyy visusti pöydällä ja siivoaminenkin on helppoa, kun lusikasta tippuneet ruuantähteet jäävät suurimmaksi osaksi alustan päälle. Lisäksi alustan voi pestä astianpesukoneessa, mikä on myös suuri plussa! Ollaan siis tykätty Happy Matista todella paljon ja voipi olla, että täytyy hankkia kaveriksi vielä kulhon mallinen Happy Bowl, sillä meillä syödään hyvin usein myös keittoruokia.

Löytyikö listalta uusia ruokaideoita? Entä mikä on teidän taaperoiden lempisapuskaa tällä hetkellä?

Yhteistyössä Mammalandia & Emmastiina

xoxo Nelli
12 kommenttia

Toukotoukka 2017

  • 38 kommenttia
  • maanantai 14. marraskuuta 2016



Jos kaikki menee hyvin, niin ensi kesänä meitä on neljä. ♥ Mun mahassa kasvaa pieni, mutta äärimmäisen kallisarvoinen aarre. Nyt jo ihan täydellinen tyyppi, meidän perheen puuttuva palanen. Meidän Pottu.

Tiedättehän sen emojin, jossa apina peittää silmät käsillään? Tekisi mieli laittaa tähän se. Jännittää ja kutkuttaa, tällaisten uutisten kertominen. Ei vain malttanut olla enää kertomattakaan! Käytiin muutama viikko sitten morjestamassa tyyppiä nt-ultrassa ja siellä oli kaikki just niin kuin pitääkin. Ja me ollaan aika onnellisia, arvaatte varmaan. Tänään poksuu raskausviikko 15+0, laskettu aika on 8. toukokuuta. Eihän sinne ole enää kuin joku puoli vuotta aikaa! Nähdään siis pian, rakas. 

xoxo Nelli
38 kommenttia

Isi on paras

  • 2 kommenttia
  • sunnuntai 13. marraskuuta 2016




Rakas isi,

kiitos että olet juuri mun isi ja vieläpä maailman paras sellainen. 

Sellainen, jonka kanssa pääsee aina hauskoihin seikkailuihin. Me kuljetaan yhdessä metsissä ja löydetään sieltä kaikenlaista jännittävää. Kerrot mulle puista ja eläimistä ja jos en jaksa kävellä, niin pääsen aina selkääsi kyytiin. Sieltä korkealta näkee hienoja juttuja ja jos alkaa nukuttaa, niin se on ehkä maailman paras paikka nukkua. Turvallisesti siellä, painauteena oman isin selkää vasten.

Sellainen, jonka kanssa käydään kiipeilemässä ja saunassa ja korjataan asioita ja pumpataan pyöränkumea ja lasketaan pulkkamäkeä - kaikkea sellaista, mitä äidin kanssa ei yleensä tehdä. Meidän omia juttuja. Poikien juttuja. 

Sellainen, joka tekee maailman parasta ruokaa ja osaa kertoa autoista ja puhuu aina siitä, mihin kaikkialle me vielä yhdessä matkustetaan.

Sellainen, jonka viereen pääsee vaikka joka yö nukkumaan, jos siltä tuntuu. Jonka kanssa leikitään piilosta ja joka tekee aina kaikenlaista hassua, ettei melkein saa enää henkeä kun naurattaa niin paljon. Ja joka aina kertoo, kuinka rakas mä oon.

Meilläkin vietettiin tänään isänpäivää ja juhlittiin meidän omaa, maailman parasta isiä. Jos Luka osaisi kirjoittaa isille kirjeen, niin ehkä se olisi jotakin tuollaista, niin kuin tuossa ylempänä. Ehkä jotain muuta, sillä ei kai äiti edes kaikkia poikien yhteisiä juttuja tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että aina kun katson noita mun kahta elämäni tärkeintä tyyppiä yhdessä, niin sydän melkein pakahtuu. Niin paljon hyvää sitä on saanut ja edelleen olen sitä mieltä, että en voisi toivoa lapselleni parempaa isää kuin tuo tuossa. Isiä voisi kyllä juhlia melkein vuoden jokaisena päivänä, mutta onneksi on myös yksi tällainen ihan oikea isänpäivä. Luka herätti tänään isin ihan innoissaan kello seitsemän viemällä tälle kortin ja lahjapaketin, minä leivoin korvapuusteja (miehen lemppareita) ja tehtiin yhdessä pitkä metsälenkki ihanassa lumisateessa. Ei ehkä kovin erikoinen päivä, mutta juuri sellainen, mistä tuo tyyppi nauttii. Ja ehkä juuri siksi kuitenkin aika täydellinen päivä.

Hyvää isänpäivää vielä kaikille muillekin mahtaville isille!

xoxo Nelli
2 kommenttia

DIY helppo isänpäiväkortti!

  • 2 kommenttia
  • perjantai 11. marraskuuta 2016

Pyysin Kamilia olemaan kurkkimatta blogiini ennen sunnuntaita, joten pääsenkin nyt jakamaan kanssanne viime hetken isänpäiväkorttivinkin, mikäli askartelut ovat vielä tekemättä! Tämä kortti on tosi helppo ja nopea toteuttaa, mutta lopputulos on kuitenkin aika hauskannäköinen. En nyt itse sanoisi olevani mitenkään mahdottoman lahjakas taiteellisesti, mutta koko yhdessäolomme ajan mulla on ollut tapana tehdä Kamilille kaiken maailman vuosipäivä- ja synttärikortit sun muut itse. Pian Luka saa ottaa ainakin isänpäväkorttien teon haltuunsa, mutta vielä tänä vuonna otin täydet valtuudet tehdä kortin itse. Jotta lopputuloksessa olisi kuitenkin jotain Lukaa, niin halusin tehdä sellaisen kortin, mihin tulisi joko pojan käden- tai jalanjäljet. Ja näin helposti meidän tämän vuoden isänpäiväkortti sitten syntyi:


1. Piirrä paperille/pahville kaksi kappaletta lapsesi kädenjälkiä.
(Helpommin sanottu kuin tehty, ainakin mikäli kyseessä on alle puolitoistavuotias taapero!) 


2. Leikkaa kädet irti sekä toisesta paperista melko pitkä suikale.


3. Taittele suikale haitariksi.
(Päätä ensin, minkä tekstin haluat haitariin kirjoittaa niin tiedät, kuinka monta taitosta siihen tarvitaan. Tästä mun esimerkkihaitarista tuli aivan liian lyhyt, joten jouduin tekemään uuden!)


4. Kirjoita valitsemasi tekstit ja koristele haluamallasi tavalla. Itse kirjoitin ensimmäiseen käteen puolaksi "rakastan sinua" ja haitariin "näin paljon". 


5. Liimaa haitarin kiinni käsiin. Halutessasi voit vielä tehdä käsien alareunoihin pienet taitokset, jotta kortti pysyy pystyssä.


6. Valmis! Näin siis isä näkee kortista ensimmäiseksi "rakastan sinua" - tekstin ja kädet avatessa paljastuu sitten vielä "näin paljon"!

Miten teillä juhlitaan isiä tänä sunnuntaina?
xoxo Nelli
2 kommenttia
© Kochanie • Theme by Maira G.