Toinen?

tiistai 16. elokuuta 2016








Niin kauan kun olen tiennyt haluavani äidiksi, olen tiennyt myös haluavani saada lapsia enemmän kuin yhden. Ainakin kaksi, ovathan sisarukset tärkeitä. Ja muutenkin. Aiemmin haaveilin suurperheestä, nyt ehkä vähän pienemmästä. En kuitenkaan pidä lasten saantia itsestäänselvyytenä, ei niitä hankita vaan saadaan. Joka tapauksessa toisen lapsen toivominen tuntuu paitsi ihanalta, myös ristiriitaiselta. Jos vaikka saisin huomenna tietää olevani raskaana, olisin siitä maailman onnellisin. Mutta silti ajatuksessa on jotain hämmentävää ja pelottavaa, ehkä siksi kun ei oikein tiedä mitä kaikkea se tarkoittaa ja millaista se olisi.

Lukan vauvavuodesta moni yksityiskohta on jo hämärtynyt isoksi rakkaudentäytteiseksi hattaraksi. Paljon sitä onneksi muistaakin. Sen pakahduttavan tunteen, kun sai vauvansa syliin ja saattoi kuiskata tälle ensimmäistä kertaa, että minä olen sinun äitisi. Tai ehkä: kiitos kun teit minusta äidin. Kun oli aikaa makoilla tuntikausia sängyllä toisiaan tuijotellen, kun maailmassa ei ollut ketään muita kuin te kaksi. Kun ehti vastata vauvan jokaiseen tarpeeseen, pitää sylissä, käydä vauvaharrastuksissa, olla läsnä ja keskittyä ihan kokonaan. Nytkin kun Luka on isompi, nautin siitä että voin antaa hänelle itsestäni niin paljon. Ehdin huomata jokaisen uuden taidon, lukea saman kirjaan monta kertaa peräkkäin, etu- ja takaperin. Ottaa syliin kun harmittaa, höpsötellä sohvannurkassa meidän omia juttuja.

Kun on vain yksi lapsi, niin tuntuu siltä ettei ikinä voisi rakastaa ketään toista yhtä paljon kuin tätä lasta. Samalla tiedän sisimmässäni kyllä sen, että rakastaisin jokaista lastani ihan yhtä vimmatusti, oli niitä sitten yksi tai kymmenen, vaikken sitä vielä pystykään kuvittelemaan. Silti tiedän enkä minä toisen lapsen saamisessa sitä pelkääkään. Sen sijaan tunnen jo valmiiksi huonoa omaatuntoa siitä, etten pystyisi toiselle lapselle antamaan samanlaista vauvavuotta kuin ensimmäiselle, koska silloin minusta on riitettävä kahdelle. Siinä missä Lukaan on voinut keskittyä kokonaan, olisi uuden vauvan ihan eri tavalla sopeuduttava tähän meidän vilskeeseen. Tunnen surua siitäkin, että myöskään Lukalle ei olisi sitten enää yhtä paljon aikaa ja jakamatonta huomiota annettavana kuin nyt. 

Nämä ovat vähän sellaisia ajatuksia, joita on vaikea selittää kuulostamatta ihan typerältä. Sillä kyllä oikeasti uskon ja tiedän, että jokainen meistä sopeutuisi ja että kaikki menisi ihan hyvin. Olisi ehkä vähän mustasukkaisuutta, vähän riittämättömyydentunnetta, mutta silti myös monin verroin lisää rakkautta ja kaikkea ihanaa. Sisarusten välistä iloa ja omia juttuja. Ehkä kun se toinen lapsi on olemassa vasta ajatuksen tasolla, niin sitä pohtii herkästi tällaisia juttuja erityisesti Lukan kannalta, kun ei vielä pysty oikeasti kuvittelemaan että maailmassa voisi olla mitään muuta yhtä rakasta. 

Ymmärrättekö yhtään, mitä tarkoitan? Miltä teistä on tuntunut, kun toinen lapsi on tullut perheeseen?

xoxo Nelli

17 kommenttia

  1. Samoja ajatuksia paljolti täällä! Vaikka en ihan pienellä ikäerolla toista haaveilisikaan ja välillä on ollut fiilis että yksi on hyvä, mutta kyllä sitä toisaalta vielä haluaisi kokea uudestaan kaiken, raskauden ja vauva-ajankin, vaikka ensimmäisen kohdalla meillä se olikin haastava. Ja jos nyt on jo välillä kädet täynnä ja tunteja kaipais muutaman lisää, mitä se olisi kahden kanssa. :) Kyllähän se kaikki oisi toki taas erilaista ja jotenkin rennommasti osaisi ottaa, kun on jo vähän kokemusta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ihan varmasti kyllä osaisi ottaa äitiyden rennommin sitten toisen kanssa :)

      Poista
  2. Mun mielikuvissa toka tulee saamaan jossain mielessä paljon enemmän kuin ensimmäinen - enemmän aktiviteettejä jo kohdussa kun esikoiselle tulee laulettua ja juteltua, tämä tulee myös pääsemään puistoon hiekkaan paljon ekaa aiemmin, samoin kuin kerhoihin yms paikkoihin. Toisaalta tämä varmasti joutuu odottamaan hetken kauemmin kuin esikoinen vauvana, eikä arki pyöri vaan vauvan ympärillä mikä on jollain tavalla helpottavaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kaikessa on puolensa :) Toinen vauva varmasti tulee kyllä kulkemaan mukana kaikkialla, tosin meillä oli kyllä jo Lukan kanssa sellainen asenne että otetaan se mukaan kaikkiin meidän juttuihin heti eikä jääty vain kotiin sen takia että on vauva. :)

      Poista
  3. Mun mielestä toisen kanssa oli (tuplaantuneesta työmäärästä) huolimatta moni asia niin paljon helpompaa. Oli jo itsevarmempi omasta äiti-minästä ja siten on stressittömämpää. Ja ajattelen samoin kuin Hanna tuossa yläpuolella, että toinen pääsee niin kivasti kaikkeen mukaan, mihin ei ensimmäisen kanssa olisi tullut mentyä vielä tuon ikäisenä. Ihanasti purettuja ajatuksia. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se on kyllä varmasti toisen lapsen kohdalla tosi helpottavaa että tietää jo vähän mitä tekee eikä ehkä pelkää kaikkea ihan samalla tavalla kuin ekan kanssa :)

      Poista
  4. Voi hurmuri Luka <3
    Mulla ei ollut noita fiiliksiä ennen kun olin jo raskaana, ehkä kun tämä Kirppu oli kuitenkin toivotettu tervetulleeksi suunnilleen kun Kukkis oli päivän vanha ;) Matkan varrella pelotti, on ollut mustasukkaisuutta ja riittämättömyyttä mutta olen kuitenkin samaa mieltä kun Sonja ja Hanna yllä! Itse on varmempi ja pikkusisarus tosiaan saa niin paljon enemmän, nimenomaan sen isosisaruksen ansiosta :) Ei ole mitään kauniimpaa kun se ihailun katse siskosten silmissä kun katsoo toisiaan <3 :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla olikin ihana postaus tästä aiheesta :) Mekin ollaan jo pitkään tiedetty että halutaan kyllä kovasti se toinen vauva, mutta silti sitä miettii kaikkea vielä tässä vaiheessa enimmäkseen Lukan kannalta. Että miltä siitä tuntuu ja jääkö se jostain paitsi. Sisaruus on kyllä ihana asia <3

      Poista
  5. Toinen menee jotenkin niin paljon helpommin, mutta enemmän huolissani olen ollut esikoisesta. Kun synnytys oli takana olin niin hormonihuuruissa sen pienen nyytin kanssa, että tuntui välillä ettei rakkaus riitä sille mustasukkaisuuttaan raivoavalle 3 veelle. Onneksi pahin meni ohi kaikilla parin ekan kuukauden jälkeen, mutta kyllä se paikkaansa hakee. Minäkin ajattelin, etten voi ikinä rakastaa ketään niin kuin esikoista ja sitten kävikin niin että olin ihan vauvan pauloissa... Huuh, haastavaa, mutta ehdottomasti sen arvoista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti sanottu <3 Mäkin olen vielä tällä hetkellä paljon enemmän huolissani Lukasta kuin siitä hypoteettisesta pikkusisaruksesta :D

      Poista
  6. Mulla oli ihan samanlaiset ajatukset ennenkuin Wilhelmina syntyi, mutta kyllä sitä vaan rakastaa molempia yhtä paljon <3 Pikkusisko ei ehkä saa yhtä paljon huomiota kuin isoveli vauvana, mutta toisaalta saa ehkä pidempään olla se perheen "vauva" kun tuntuu että Milton joutui kasvamaan isoksi vähän liian aikaisin. Kaikessa on puolensa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kaikessa on puolensa <3 Kiva kuulla etten ole yksin näiden ajatusten kanssa ja että kaikki on kuitenkin mennyt hyvin niistä huolimatta!

      Poista
  7. Kahden kanssa on omat haasteensa. Meillä kakkosen vauvavuodesta alkaa pian olla 2/3 takana. Jos emme olisi käyttäneet sitä talonrakennukseen, niin tunnelmat ei varmasti olisi olleet läheskään niin väsyneet kuin nyt ovat, kovilla olemme miehen kanssa kumpikin. No, olenpa saanut kokea jotain yksinhuoltajuudesta, respect vaan yh-äideille :D

    Puolensa tosiaan kaikella. Alku on rankin. Minulla oli vaativa kuopus. Meni 4kk vauvan kanssa, josta ei koskaan tiennyt, ja jonka kanssa oli hankala käydä missään, koska välillä vaan itki, etenkin iltaisin. Onneksi oli perhekahviloita, avoimia seurakunnan kerhoja jne paikkoja, joissa se ei haitannut (ja saattoi saada apuakin). Päästiin muuallekin kuin kotiin, esikoinen on ollut kotihoidossa koko ajan, joten paineita oli vähän kehitellä ohjelmaa hänellekin. Kuopus oli melkein 5kk ennen kuin uskaltauduin lähtemään bussiin tuplien kanssa kylään kaverille. Se tuntui suurelta asialta, kun huomasi, että hei minähän pärjään! Siitä alkoi helpottaa.
    Kokemusta esikoisen vauva-ajasta oli hyvin erilainen, silloin kävimme hyvin paljon kodin ulkopuolella, hän nukkui pitkiä unia tyytyväisenä vaunuissaan. Välillä toki itkettiin, mutta ei mitään sellaista lohdutonta itkua, johon ei auta mikään, kuten kuopuksella.

    Nyt on menossa helpompi vaihe, kun pienempi on melkein 8kk ja sisarussuhde on jo kehittynyt sulostuttamaan meidän elämää. Ei mene päivääkään, etten kuulisi 'vauva on minun rakas!'- lausahduksia. Pikkuveljestä on hurjan paljon iloa ja seuraa, lapsilla on yhteisiä leikkejä ja ihan omaa kivaa, vaikkei vauva vielä puhukaan. Kiireistä arki on edelleen, unet ovat ajottain aika vähissä ja täytyisi jaksaa ottaa vastaan esikoisen uhmaa ja kuopuksen ajottaista eroahdistusta, mutta juurikin nuo sisarushetket ovat parhaita juttuja meidän arjessa. Odotan innolla sitä, miten saan katsella tuon suhteen kehittymistä. Sisarukset ovat kuitenkin ihmisen elämässä paljon kauemmin kuin vaikkapa vanhemmat (jos ei mitään erikoisempaa trageediaa tapahdu tietty). Mielestäni parasta mitä olen voinut esikoiselleni antaa on tuo elämänmittainen ihmissuhde <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Varmasti riippuu tosi paljon vauvasta, että miten se arki kahden lapsen kanssa menee. Mulla on ehkä tosi ruusuinen kuva vauva-ajasta, koska Lukan kanssa se oli tosi helppo. Luka ei ole koskaan juuri itkeskellyt ja kaikki on ollut tosi vaivatonta. Mutta ei sitä koskaan tiedä, millainen se pikkusisarus sitten olisikaan :)

      Tuo kuvailemasi sisarussuhde on kyllä sellainen, mitä itsekin odotan ja haluaisin sellaisen Lukallekin tarjota <3 Ihana myös kuulla että teidän arki on nyt helpottanut!

      Poista
  8. Ai että ymmärränkö, teksti olisi voinut olla mun kirjoittama! Mä myös olen joskus ajatellut haluavani ainakin neljä lasta, mutta nyt tällä hetkellä tuntuu, että kunhan saisimme pojalle edes yhden sisaruksin sekin olisi mahtavaa :) Itse kasvanut kolmen sisaruksen kanssa ja tuntuu, että niitä vaan päivä päivältä osaa arvostaa enemmän.

    VastaaPoista
  9. Ai että ymmärränkö, teksti olisi voinut olla mun kirjoittama! Mä myös olen joskus ajatellut haluavani ainakin neljä lasta, mutta nyt tällä hetkellä tuntuu, että kunhan saisimme pojalle edes yhden sisaruksin sekin olisi mahtavaa :) Itse kasvanut kolmen sisaruksen kanssa ja tuntuu, että niitä vaan päivä päivältä osaa arvostaa enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Mullakin on kaksi sisarusta ja tuntuisi jotenkin oudolta, jos omalla lapsella ei niitä olisi. :')

      Poista

Seuraa meitä instagramissa!

© Kochanie. Design by Fearne.