Retkipäivä Seitsemisen kansallispuistossa

  • 7 kommenttia
  • maanantai 29. elokuuta 2016

















Sunnuntaina ilma oli kirpeä sellaisella alkusyksyn ihanalla tavalla ja pilvien lomasta kurkkiva aurinko lämmitti kasvoja lempeästi, mutta ei liikaa. Me pakkasimme eväät ja itsemme laina-auton kyytiin ja hurautimme vajaan tunnin ajomatkan päähän Seitsemiseen, Ylöjärven ja Ikaalisten mailla sijaitsevaan kansallispuistoon. Reitti, jonka valitsimme, ei ollut mikään mahdottoman pitkä, mutta saimme silti kulutettua metsässä monta tuntia. Samoilimme verkkaiseen tahtiin, ilman kiirettä. Voi että, miten metsällä on samaan aikaan niin rauhoittava ja kuitenkin piristävä vaikutus omaan kehoon ja mieleen! Oli ihanaa vain kuljeskella ja nauttia luonnon väreistä, raikkaasta ilmasta ja oksien rapinasta kenkien alla. Oli uskomattoman hiljaista. Vain silloin tällöin tuli vastaan jokunen muu retkeilijä, mutta suurimmaksi osaksi saimme olla ihan vain keskenämme. Luka matkusti välillä kantorepun kyydissä, välillä itse kävellen. Silloin hän keräsi pikkukiviä ja käpyjä ja ylpeästi toi näitä pieniä lahjoja isille ja äidille. Hän yritti kiipeillä kaatuneiden puunrunkojen päälle ja tunnusteli hassuntuntuista sammalta tai puun kaarnaa. Vanhassa aarniometsässä oli hauskaa kokeilla huutaa niin kovaa kuin pienestä taaperosta vain lähti ja sitten kuunnella, kuinka ääni jäi ilmaan kaikumaan. Vähän matkan päästä polulta poimimme mustikoita ja karpaloita, joita pieni söi onnellinen ilme kasvoillaan eikä välittänyt, vaikka ne olivatkin vähän kirpeitä. 

Puolivälissä matkaa pysähdyimme evästauolle, sehän on jokaisen retken paras osuus. Sytytimme nuotion ja kaivoimme repusta täytettyjä sämpylöitä, croissanteja, smoothieta, valmiiksi pilkottuja vihanneksia, banaanikakkua ja termostaatissa kuumana pysynyttä vihreää teetä. Taukopaikka sijaitsi pienen järven rannalla ja maisemat olivat kuvankauniit. Me hätistelimme eväiden ympärillä pörrääviä nälkäisiä ampiaisia kauemmas ja Luka leikki syönnin lomassa kepeillä ja muilla luonnosta löytämillään hauskoilla leluilla. Järvi olisi poikaa kiinnostanut, koiraa ei niinkään vaikka yritimme houkutella sitä pulahtamaan uimaan. Pian vatsat olivat täynnä ja matka sai taas jatkua. Luka otti pienet ruokatorkut kantorepussa ja me tallustelimme hiljakseen ja onnellisina reittiä eteenpäin. Välillä leikitellen ajatuksella siitä, että muuttaisi jonnekin pieneen kylään metsän keskelle, jossa tällainen olisi arkipäivää. Onneksi Tampereelta ja sen lähistöltä löytyy kuitenkin monta tällaista pakopaikkaa, jonne voi päiväksi kadota pois kaupunkiarjen kiireestä ja melusta.

xoxo Nelli
7 kommenttia

Koiramäki

  • 10 kommenttia
  • torstai 25. elokuuta 2016











Alkusyksy on hauskaa aikaa. Välillä sataa vettä monta päivää putkeen, välillä sitten taas on näitä tällaisia päiviä, kuin vaikkapa eilen oli. Kun yhtäkkiä tuntuu siltä, ettei se kesä olisi koskaan lähtenytkään pois. Ja toisaalta: kun aurinko paistaa taas niin lämpimästi, että on melkein jo ehtinyt unohtaa miltä se tuntuu. Ja päällä on ihan liikaa vaatetta, kun on tottunut jo syksyn neuleisiin ja farkkuihin, että paljaat sääret ja mekko päällä tuntuu kaukaiselta muistolta vain.

Viikon sääennusteissa eilinen oli pitkästä aikaa sellainen päivä, kun ei oltu luvattu yhtäkään sadepisaraa, vaan taivaan täydeltä auringonpaistetta. Mä olen pitkään halunnut käydä Särkänniemen Koiramäessä (olivathan Mauri Kunnaksen kirjat lapsuuteni lemppareita!), mutta ei olla oikein raaskittu, kun normaalisti sisäänpääsy aikuiselta on 15 euroa, eikä 1-vuotias ehkä saa paikasta vielä irti ihan koko sen kolmenkympin edestä. Nyt Koiramäkeen pääsee kuitenkin 3.9. asti puoleen hintaan, joten me päätettiin ottaa ihanasta säästä kaikki irti ja suunnattiin iltapäivällä Särkänniemeen. Koiramäessä oli tosi vähän vierailijoita, joten saatiin kierrellä rauhassa. Oli kivaa, kun missään ei ollut tungosta ja Luka sai leikkiä ja tutkia paikkoja ihan rauhassa. Mun mielestä paikka oli satumaisen hieno! Luka pitää kovasti eläimistä ja niissä riittikin ihmeteltävää. Parhaita olivat aasit, ponit, muuli ja hevoset, tietysti. Myös suloiset pienet koiranpennut herättivät taaperossa ihastusta ja hilpeyttä, kun ne leikkivät pallon kanssa ja painivat keskenään hampaat irvessä. Lampaat ei olleetkaan ihan niin kivoja: yksi niistä määkäisi aivan yllättäen Lukan takana ja säikäytti pienen pahanpäiväisesti. Äidin syli, sitten keinumaan hauskaan kiikkulautaan, ja äkkiä mokoma oli jo unohdettu. 

Eilen oli tosi onnellinen olo. Nautin kovasti taaperon kanssa touhuamisesta, tuntuu kivalta kun hän ymmärtää jatkuvasti asioista enemmän ja pystytään tekemään jo vaikka mitä yhdessä. Sen sijaan että istuisi vain rattaiden kyydissä, niin Luka kulkee itse minne huvittaa ja tutkii reippaana ja uteliaana paikkoja. Hän osoittelee eläimiä ja tietää jo, mitä aika moni niistä sanoo. Hän ottaa väriliidun pieneen kouraansa ja taiteilee maailman upeimman taideteoksen - siis ainakin jos äidiltä kysytään. Hän harjaa leikkitallissa olevaa leikkihevosta ja syöttää sille leikkiomenaa. Äidin sydän ihan pakahtuu. Tuntuu niin hassulta, että se meidän pikkuvauva on oikeastaan jo tuollainen aika iso tyyppi. 

xoxo Nelli
10 kommenttia

Zakopane, seikkailuja vuorilla

  • 8 kommenttia
  • lauantai 20. elokuuta 2016











Yksi meidän Puolan matkan kohokohtia oli ehdottomasti kolmen päivän reissu Zakopaneen, Tatra-vuorten juurella sijaitsevaan pieneen vuoristokaupunkiin etelä-Puolassa. Silloin tuntui vähän siltä kuin olisi ollut lomalla, loman sisällä. Matkaa Kamilin kotikaupungista Zakopaneen on vain 200 kilometriä, mutta varsinkin loppumatkasta tiet ovat kapeita, mutkittelevia ja ruuhkaisia, joten yhden pysähdyksen taktiikallakin olimme perillä vasta neljän tunnin ajamisen jälkeen. Matka sujui kuitenkin leppoisasti, kauniista maisemista nauttien. Kamil on viettänyt elämänsä aikana paljon aikaa vuorilla, mutta minulle niin upeat vuorimaisemat olivat jotain ihan uutta ja henkeäsalpaavaa. Aiemmin olen käynyt vain Puolan Stołowe-vuorilla sekä Suomen tuntureilla ja vaaroilla, joten olin tästä matkasta todella innoissani. 

Zakopane kaupunkina on kuin mikä tahansa valtavan suosittu turistirysä: sen pääkatu vilisee ihmisä ja on täynnä kauppoja, matkamuistomyymälöitä, ravintoloita ja baareja. Se onkin Puolan merkittävin talviurheilu- ja retkeilykeskus. Mutta kaupunkia ympäröivät upeat vuoret ja kun poistuu siltä pääkadulta ja lähtee luontoon, niin sitä tunteekin olevansa yhtäkkiä ihan toisessa maailmassa. Me kävimm Morskie Okolla, Tatravuorten suurimmalla järvellä, josta Kamil jatkoi vielä yksin matkaa ja kiipesi Rysylle, Puolan korkeimmalle huipulle. Lukan kanssa kävimme Kasprowy Wierch - vuorella melkein 2000 metrin korkeudessa. Luka matkusti innostuneena ja ihmeissään repun kyydissä, välillä torkkuen. Vuoriseikkailujen lisäksi kävimme hevoskärryajelulla pitkin vuoristokylää ja siitä lähtien Luka on ollut aivan innoissaan hevosista: aina kun tämä näkee vaikka kuvan hevosesta, alkaa hän liikuttaa päätään samalla tavalla kuin hevoset kulkiessaan! Sitä on vaikea selittää, mutta Zakopanessa tuntui siltä kuin olisi ollut jossain todella kaukana kaikesta.

Loppujen lopuksi kovin montaa kuvaa ei tuolta reissulta tullut otettua. Kun katsoi ylöspäin vuorten juurilla tai alaspäin niiden huipulla, niin koko se oma pienuus ja niiden maisemien käsittämätön kauneus vain löi ällikällä eikä yksikään meidän ottama valokuva voinut tehdä oikeutta sille, miltä siellä oikeasti näytti. Me olimme vielä tosi onnekkaita sään suhteen, sillä vuorilla se saattaa olla hyvin arvaamaton. Meille kuitenkin paistoi aurinko, mutta ei kuitenkaan ollut liian kuuma, vaan oli aivan täydellisiä samoiluilmoja ilman ainuttakaan sadepisaraa. Tuonne on mentävä uudestaankin.

xoxo Nelli
8 kommenttia

Toinen?

  • 17 kommenttia
  • tiistai 16. elokuuta 2016








Niin kauan kun olen tiennyt haluavani äidiksi, olen tiennyt myös haluavani saada lapsia enemmän kuin yhden. Ainakin kaksi, ovathan sisarukset tärkeitä. Ja muutenkin. Aiemmin haaveilin suurperheestä, nyt ehkä vähän pienemmästä. En kuitenkaan pidä lasten saantia itsestäänselvyytenä, ei niitä hankita vaan saadaan. Joka tapauksessa toisen lapsen toivominen tuntuu paitsi ihanalta, myös ristiriitaiselta. Jos vaikka saisin huomenna tietää olevani raskaana, olisin siitä maailman onnellisin. Mutta silti ajatuksessa on jotain hämmentävää ja pelottavaa, ehkä siksi kun ei oikein tiedä mitä kaikkea se tarkoittaa ja millaista se olisi.

Lukan vauvavuodesta moni yksityiskohta on jo hämärtynyt isoksi rakkaudentäytteiseksi hattaraksi. Paljon sitä onneksi muistaakin. Sen pakahduttavan tunteen, kun sai vauvansa syliin ja saattoi kuiskata tälle ensimmäistä kertaa, että minä olen sinun äitisi. Tai ehkä: kiitos kun teit minusta äidin. Kun oli aikaa makoilla tuntikausia sängyllä toisiaan tuijotellen, kun maailmassa ei ollut ketään muita kuin te kaksi. Kun ehti vastata vauvan jokaiseen tarpeeseen, pitää sylissä, käydä vauvaharrastuksissa, olla läsnä ja keskittyä ihan kokonaan. Nytkin kun Luka on isompi, nautin siitä että voin antaa hänelle itsestäni niin paljon. Ehdin huomata jokaisen uuden taidon, lukea saman kirjaan monta kertaa peräkkäin, etu- ja takaperin. Ottaa syliin kun harmittaa, höpsötellä sohvannurkassa meidän omia juttuja.

Kun on vain yksi lapsi, niin tuntuu siltä ettei ikinä voisi rakastaa ketään toista yhtä paljon kuin tätä lasta. Samalla tiedän sisimmässäni kyllä sen, että rakastaisin jokaista lastani ihan yhtä vimmatusti, oli niitä sitten yksi tai kymmenen, vaikken sitä vielä pystykään kuvittelemaan. Silti tiedän enkä minä toisen lapsen saamisessa sitä pelkääkään. Sen sijaan tunnen jo valmiiksi huonoa omaatuntoa siitä, etten pystyisi toiselle lapselle antamaan samanlaista vauvavuotta kuin ensimmäiselle, koska silloin minusta on riitettävä kahdelle. Siinä missä Lukaan on voinut keskittyä kokonaan, olisi uuden vauvan ihan eri tavalla sopeuduttava tähän meidän vilskeeseen. Tunnen surua siitäkin, että myöskään Lukalle ei olisi sitten enää yhtä paljon aikaa ja jakamatonta huomiota annettavana kuin nyt. 

Nämä ovat vähän sellaisia ajatuksia, joita on vaikea selittää kuulostamatta ihan typerältä. Sillä kyllä oikeasti uskon ja tiedän, että jokainen meistä sopeutuisi ja että kaikki menisi ihan hyvin. Olisi ehkä vähän mustasukkaisuutta, vähän riittämättömyydentunnetta, mutta silti myös monin verroin lisää rakkautta ja kaikkea ihanaa. Sisarusten välistä iloa ja omia juttuja. Ehkä kun se toinen lapsi on olemassa vasta ajatuksen tasolla, niin sitä pohtii herkästi tällaisia juttuja erityisesti Lukan kannalta, kun ei vielä pysty oikeasti kuvittelemaan että maailmassa voisi olla mitään muuta yhtä rakasta. 

Ymmärrättekö yhtään, mitä tarkoitan? Miltä teistä on tuntunut, kun toinen lapsi on tullut perheeseen?

xoxo Nelli
17 kommenttia

Ajatuksia blogista ja syksystä

  • 10 kommenttia
  • sunnuntai 14. elokuuta 2016








Tuntuu hassulta, että Suomessa oli vielä täysi kesä päällä silloin kun lähdettiin Puolaan. Muistan, kuinka hikoiltiin matkalla kotoa rautatieasemalle; olin pukenut ihan liikaa päälle koska ajattelin, että lentokoneessa tulee ilmastoinnin takia kuitenkin kylmä. Mielikin oli vielä täydellisen kesäinen. Kun sitten kolme viikkoa myöhemmin palattiin takaisin, oli ilmassa jo syksy. Vaikka aurinko paistaisi ja päivät olisivat vielä lämpöisiä, niin silti sen huomaa. Tuntee. Tuuli liikuttaa puiden oksia eri tavalla ja valoissa ja varjoissa on jotain uutta, sellaista mitä ei vielä muutama viikko sitten ollut.

Rakastan kesää, mutta silti joka vuosi näihin aikoihin huomaan jälleen kerran toteavani, että syksy on se minun lempivuodenaikani. Kun syksy saapuu, tuntuu siltä kun saisi pitkän ja lämpimän halauksen kauan poissa olleelta rakkaalta ystävältä. Syksyssä on jotain turvallisen tuttua ja silti uutta ja jännittävää. Jotain kotoisaa, kaunista ja raikasta. Huolettoman kesän jälkeen tuntuu mukavalta palata takaisin rutiineihin ja toisaalta useimmiten aloittaa myös jotain uutta, ehkä uusi koulu tai harrastus. Harmittelin pitkään sitä, etten päässyt tänä vuonna hakemaani kouluun, mutta toisaalta olen myös kiitollinen ja onnekas, että mulla on mahdollisuus olla vielä Lukan kanssa kotona. Kaikkea ehtii vielä, mutta näitä hetkiä ei saa takaisin enää myöhemmin. Me aiotaan Lukan kanssa mennä taaperojumppaan sekä muskariin, ja itse aion jatkaa puolan opiskelua työväenopistossa. Olen nyt yli vuoden elellyt aika tiiviisti tässä äitimaailmassani, joten tuntuu kivalta saada itselleenkin jokin sellainen harrastus, joka ei liity millään tavalla lapsiin. En tiedä, onko syksyllä vielä jotain muutakin takataskussaan meitä varten, mutta tällä hetkellä ainakin kaikki edessä oleva tuntuu aika hyvältä.

Blogimaailma tuntuu usein hiljentyvän kesäaikaan, ja niin kävi myös tässäkin blogissa. Vaikka kesällä valoa ja inspiraatiota kuvien ottamiseen riittäisikin, niin sitten taas sen lyhyen vuodenajan haluaa käyttää kaikkeen muuhun kuin koneella istumiseen. Aika moni on myös siirtynyt bloggaamisesta vloggaamiseen, tai sitten lopettanut kokonaan. Täytyy myöntää, että itsekin sitä on pyöritellyt mielessä paljon ajatuksia oman blogin jatkon suhteen. Perustin blogin alunperin paikaksi, johon voisin purkaa omia raskaus- ja vauvajuttujani. Kun tulin raskaaksi, ei ystäväpiirissäni vielä ollut juurikaan muita äitejä, joten tunsin olevani aika yksin asian kanssa. Blogin avulla sain kaipaamaani vertaistukea ja pääsin uppoutumaan tähän ennestään itselleni niin kovin vieraaseen äitimaailmaan. Olen ollut onnekas, että blogillani, vaikka se ei mikään suurensuuri olekaan, on aina ollut ihania lukijoita, jotka ovat jaksaneet kommentoida juttujani ja elää mukanani tässä matkassani! Raskausaikana ja Lukan ollessa ihan pieni, aikaa bloggaamiselle oli myös ihan eri tavalla kuin nyt. Muistan ne tuntien mittaiset imetysmaratonit sohvalla, kun kirjoitin yhdellä kädellä postauksia ipadille vauvan syödessä ja torkkuessa rinnalla. Nykyään Luka nukkuu yleensä yhdet päiväunet, joten sitä omaa aikaa ei päivisin juuri ole eikä iltaisinkaan jaksa valvoa kovin myöhään, kun tietää että aamulla herätään kuitenkin taas niin aikaisin. Lukan kasvaessa tuntuu myös siltä, ettei enää halua kertoa enää ihan niin yksityiskohtaisesti hänen asioistaan, joten välillä on vaikea päättää, mitä blogiin muutenkaan enää jakaa. 

Blogi on ollut itselleni pitkään rakas ja mieleinen harrastus, joten vaikka aikaa sille ei enää olekaan samalla tavalla kuin ennen, niin lopettaminenkaan ei ole tuntunut vielä oikealta ratkaisulta. Ja mitä vloggaamiseen tulee, niin siihen en aio ryhtyä sillä en tunne oloani luontevaksi videokameran edessä. Yksi syy siihen, miksi haluan blogin pitämistä jatkaa on se, että sen myötä tulee ottaneeksi paljon enemmän valokuvia kuin ehkä muuten. Olen huomannut monta kertaa, että jos olen pitänyt taukoa blogista, niin valokuvaan aina silloin paljon vähemmän. Vaikka vain murto-osa kaikista kuvista edes päätyy blogiin asti - suurin osa niistä jää muistoiksi meidän omiin albumeihin, mutta silti jotenki blogi inspiroi ja muistuttaa ottamaan enemmän kuvia. Eikä ainoastaan silloin kun tapahtuu jotain erityistä, vaan myös ihan arkenakin - ja juuri ne ovatkin niitä parhaita kuvia omasta mielestäni. En ehkä ole mikään huipputaitava valokuvaaja, mutta haluan ikuistaa tätä meidän epätäydellisen täydellistä elämäämme tässä ainutlaatuisessa ajassa, sellaisena kuin se on, vaikka sitten vähän tärähtäneenä tai ylivalottuneenakin. Ja kirjoittaa ylös ajatuksia näistä päivistä, jotta muistaisin ne vielä myöhemminkin.

Siksi olen päättänyt, että tästä eteenpäin aion tässä blogissa keskittyä enemmän juuri niihin kuviin, hetkiin ja fiiliksiin, jotka minusta ovat muistamisen arvoisia. Rakastan kirjoittamista, mutta en ehkä kuitenkaan niinkään eri lastenvaunujen arvioimista tai kovin informatiivisten tekstien laatimista. En sano, etteikö sellaisiakin voisi aina silloin tällöin vielä tulla (esimerkiksi pari sellaista diabetekseen liittyvää postausta on tässä syksyllä luvassa...), mutta enimmäkseen kaipaan nyt sellaista paikkaa, joka voisi toimia vähän kuin visuaalisena päiväkirjanani. Saa nähdä, mihin suuntaan tämä tästä nyt kehittyy, mutta joka tapauksessa toivon että teitä ihania lukijoita siellä kiinnostaa meidän jutut jatkossakin! Ja hei. Kertokaa, mitä teille ja teidän syksyynne kuuluu! Olisi kiva kuulla myös teistä.

(Ps. Vaihdoin myös blogin ulkoasua tähän "uuteen käyttötarkoitukseen"  sopivammaksi ja selkeämmäksi, mutta pientä hienosäätöä se vielä kaipaa. Joten älkää ihmetelkö, jos huomaatte täällä jotain omituista!)

xoxo Nelli
10 kommenttia

Ihana loma Puolassa

  • 6 kommenttia
  • lauantai 13. elokuuta 2016










Niin nopeasti se vain hujahti ohi, kolmen viikon lomailu Puolassa nimittäin. Blogikin pysyi reissun ajan hiljaisena, sillä niin me vain uppouduttiin siihen lomafiilikseen, että kaikki muu oli toissijaista. Ja hyvä niin. Kun on ollut yli vuoden pääasiassa vain kotona, tätä samaa arkea pyörittäen, niin kyllä vain tuli tarpeeseen tällainen täydellinen irtiotto kaikesta siitä mikä tänne Suomeen jäi odottamaan. Tultiin eilen kotiin ja täällä tuntee jo sen, kuinka syksy on ilmassa. Puolassa saatiin onneksi vielä nauttia helteistä - ja virkistävistä kesämyrskyistä. Luka nautti Puolan mummulan suuresta pihasta, jossa oli tilaa juosta ja leikkiä. Oli uima-allas, oma hiekkalaatikko ja kaikkea uutta ja hauskaa. Oli ääntä ja tohinaa ihan eri tavalla kuin täällä kotona. Oli paljon sukulaisia, uusia ihmisiä, jännittäviä paikkoja. Käytiin eläintarhassa, seikkailtiin Tatra-vuorilla, nukuttiin päiväunia riippumatossa. Taapero nautti, mutta myös väsähti, joten nyt olikin ihan hyvä hetki tulla takaisin kotiin tuttuihin kuvioihin ja rauhoittua, ja ottaa vastaan tämä syksy. Lempivuodenaikani. Ikävä Puolaan on varmaan aina ikuinen, mutta silti kotiinpaluuta ei voita mikään! 

Pari Puola-aiheista postausta on tulossa vielä myöhemmin, kunhan saan käytyä lomalla otetut kuvat läpi. 

xoxo Nelli
6 kommenttia
© Kochanie • Theme by Maira G.