Ensimmäinen äitienpäivä

sunnuntai 8. toukokuuta 2016


Vauvani täyttää muutaman päivän päästä yksitoista kuukautta. Minä olen ollut äiti jo paljon kauemmin, siitä hetkestä lähtien, kun tein positiivisen raskaustestin ystäväni kylpyhuoneessa Lontoossa. Miten outo tunne, tutustua sisällään kasvavaan ihmiseen, jota ei ole koskaan edes nähnyt! Miten uusi ja pelottava ja sydämen pakahduttava tunne kantaa kohdussaan uutta elämää, tuntea huolta ja selittämättömän suurta rakkautta, vaikka ei olla edes tavattu. Yrittää syödä oikein, levätä tarpeeksi, liikkua sopivasti, muistaa vitamiinit. Silittää kasvavaa vatsaa, tuntea liikkeet, kuiskutella hyvää yötä kulta, rakastan sua, nähdään pian. Joka ilta. Kuvitella, minkälainen hän olisi, mutta se on mahdotonta. Ja kun hän sitten on siinä, kuukausien odotuksen ja tunteja kestäneen kivun jälkeen, niin tietää vain sen, että hän on täydellinen. Juuri sellainen, kuin hänen kuuluikin olla. 


Äitiys. Vaikka lukisi kaikki maailman kirjat ja katsoisi sata elokuvaa ja kuuntelisi toisia äitejä tuhansia tunteja, niin ei kai mikään voi valmistaa siihen, miten ja millaisella voimalla äidiksi tuleminen iskee, tuntuu ja muuttaa kaiken. Äitiys on ihan erilaista, mitä osasit edes kuvitella. Se on vaikeampaa, antoisampaa, kokonaisvaltaisempaa, merkityksellisempää, pelottavampaa, oudompaa - ja niin paljon parempaa kuin villeimmätkään kuvitelmasi. Ihmettelen, miksi niin monella on kova tarve todistella, että ei lasten saaminen muuttanut heitä mitenkään, että ihan samoja ihmisiä he ovat vieläkin. Miksi äitiys ei saisi muuttaa? Miten se ei muuttaisi? Sehän mullistaa kaiken. Olen minäkin se sama tyttö kuin ennen, mutta silti ihan toinen. Ja se on hyvä asia. En väitä olevani täydellinen, mutta ajattelen silti, lapsen kanssa olen kuitenkin useimmiten vähän parempi versio itsestäni. 


Muistan ensimmäiset vaunulenkit viime kesänä, kun oltiin saatu Luka sairaalasta kotiin kymmenen piinallisen pitkän päivän jälkeen. Olin onnellinen: tässä hän nyt on. Aurinko paistoi, vauva nukkui tyytyväisenä vaunuissa, mutta minä saatoin silti itkeä koko matkan. Mitä me tehdään? Miten me osataan? Vastuu tuntui yhtäkkiä kovin pelottavalta. Ja maailma, se vasta pelottavalta tuntuikin, miten ikinä voisin suojella lastani siltä kaikelta? Sitä vain ajattelee, että tästä eteenpäin ei ole mitään, mitä en tuon pienen ihmisen puolesta tekisi. Kunhan vain hänellä olisi kaikki hyvin. 


Mutta hyvin me ollaan pärjätty. Kasvettu perheeksi, opeteltu toisiamme. Pieni avuton vauva kasvaa vähän isommaksi vauvaksi. Oppii hymyilemään, sitten nauramaan. Tarraa sormeen kiinni koko kehonsa voimalla, eikä päästä irti. Opettelee liikkumaan, ja kun tuntuu että vastahan hän otti ensimmäiset haparoivat konttausaskeleensa, niin nyt hän jo lähes juoksee pitkin kotia, huoneesta toiseen. Tulee kädet ojossa ja maailman kaunein hymy kasvoillaan luokse ja halaa. Antaa märän pusun poskelle ja puree kaikilla neljällä hampaallaan varpaasta. Suuttuu, kun kielletään. Riemastuu, kun joku kurkkaa piilosta ja huutaa "pöö!". Hänestä kasvaa hauska, reipas, utelias, iloinen ja ihan omanlaisensa pieni seikkailija. Miten etuoikeutettua saada olla äiti! Ja miten tärkeä, kaunis, hullu ja merkityksellinen työ se on. Olla äiti ja samalla niin paljon kaikkea muuta: paras ystävä, lohduttaja, opettaja, kasvattaja, hauskuuttaja, auttaja, rohkaisija, kuuntelija, nyt vielä koko hänen maailma. Olla se, joka saa hänet nauramaan. Se, jolle hän voi myös raivota ja näyttää koko tunteiden skaalan. Se, jonka luokse hän kipittää pienillä jaloillaan ja tarraa kiinni lahkeeseen kun jännittää. Se, joka saa viedä hänet seikkailuihin ja näyttää maailmaa. Kaikkea tätä ja miljoona muuta asiaa, joista suurinta osaa en varmaan vielä osaa kuvitellakaan. Äitiys, se on yllätyksiä täynnä. 



Tätä ensimmäistä äitienpäivääni ollaan vietetty rennosti, rakkaudentäyteisesti ja aika tavallisesti. En väitä, ettenkö ilahtuisi kukista, lahjoista ja ylimääräisistä huomionosoituksista, mutta silti tässä päivässä parasta on ollut se, että ylipäänsä saan olla noiden kahden tyypin kanssa. Etukäteen hieman ajattelin, että olisipa kiva saada nukkua pitkään, ja niinpä sain Lukalta parhaan mahdollisen äitienpäivälahjan, kun tämä heräsi sen tavallisen kello kuuden sijaan vasta vartin yli seitsemän. Oi luksusta! Aamupalaksi söin Kamilin paistamia lettuja. Päivällä kuljeskelimme ja leikimme Lukan kanssa puistossa sekä kävimme arkisesti kaupassa. Sain kukkia. Illalla juhlimme äitienpäivää vielä oman äitini kanssa, ensin syömässä ja sitten kakkukahveilla. Ihanaa, että Lukalla on sellainen mummi kuin minun äitini. Hyvä päivä kaiken kaikkiaan, tämä ensimmäinen äitienpäiväni.


Ihanaa äitienpäivää kaikille upeille mammoille siellä ruudun toisella puolella! <3

xoxo Nelli

12 kommenttia

  1. Ihania kuvia! Niistä huokuu onnellisuus <3

    VastaaPoista
  2. Ihana teksti ja kuvat! Ei olisi voinut parempaa äitienpäivän ilmaa kyllä toivoa :) Tuota kaikkea se äitiys on: ihanaa, hullua, pelottavaa, palkitsevaa, niin montaa eri asiaa... <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :* ihmeellistä puuhaa on kyllä tämä <3

      Poista
  3. Kaunis postaus <3 Ja niin ihania kuvia! :)

    VastaaPoista
  4. Ihanista ihanin Nelli (ja Luka!) <3

    VastaaPoista
  5. Ihana teksti <3 kyllä tuli tippa linssiin näissä raskaushormooneissa.

    VastaaPoista

Seuraa meitä instagramissa!

© Kochanie. Design by Fearne.