Muuttolaatikoiden keskeltä

  • 14 kommenttia
  • torstai 25. helmikuuta 2016


Mitä olisikaan vuosi ilman muuttamista, totesi Kamil hieman sarkastiseen sävyyn tässä eräänä iltana, kun Lukan mentyä nukkumaan me valvoimme taas ihan liian myöhään pakaten omaisuuttamme banaanilaatikoihin. Ja niin: tässä kohta viiden vuoden aikana, kun olemme yhdessä olleet, on meillä ehtinyt olla jo neljä yhteistä osoitetta ja nyt tämän viikonlopun muuttorumban jälkeen on vuorossa viides. Emme me oikeasti tästä muuttamisesta nyt edes niin paljon tykkää, mutta elämä nyt vain on mennyt tällä tavalla. Toisaalta olen kyllä ihminen, joka pitää uusista aluista (ja jotenkin tuntuu, että tämäkin muutto juuri nyt tulee vaan niin oikeaan aikaan), mutta silti toivoisin, että voitaisiin nyt vihdoin olla hetki aloillamme. 

Täytyy sanoa, että muuttaminen pienen vauvan kanssa ei ole homma ihan sieltä helpoimmasta päästä. Tehokas pakkaaminen Lukan ollessa hereillä on melkein mahdotonta, kun toinen joko haluaa olla mukana tohinassa niin täysillä, tai sitten yrittää käyttää tilaisuuden hyväkseen ja tehdä kaikkea kiellettyä, kun meidän huomiomme on jossain muualla. Siispä ne pakkaamiset on ollut pakko jättää lähinnä iltoihin, kun Luka on mennyt jo nukkumaan. Jotenkin tällainen pitkä ja hidas muuttoprosessi on ollut kamalan uuvuttavaa ja ärsyttävää, enkä malttaisi enää odottaa, että saadaan sanoa lopulliset hyvästit tälle vanhalle kodille ja nukkua ensimmäinen yö uudessa kodissa! Varsinkin nämä pari viimeisintä päivää on tuntuneet vähän vaikeilta, ja eilinen oli kyllä kaikista päivistä aivan pohjanoteeraus. Tiedättehän ne päivät, kun ihan kaikki mahdollinen vain tuntuu menevään niin täydellisesti pieleen? Ja silloin ne pienimmätkin vastoinkäymiset tuntuu ihan sietämättömän vaikeilta kestää. Kun banaanilaatikot loppuvat kesken juuri kun päällä on hyvä flow. Kun 95% sovitusta muuttoavusta yhtäkkiä ilmoittaakin sairastuneensa (kirottu influenssakausi!) ja pitää yrittää superlyhyellä varoitusajalla löytää uutta apua tilalle. Kun ei päästy vauvasirkukseen, koska Luka on vielä sen verran nuhainen. Kun kameraliikkeestä viikon odotuksen jälkeen ilmoitetaan, etteivät he voi tehdä kameralleni mitään, vaan se pitää lähettää huollettavaksi Helsinkiin - ja siinäkin menee nyt sitten taas ties kuinka kauan aikaa. Ja sitten vielä kaiken huipuksi takeaway-kiinalaiseni paljastuukin kotona ihan joksikin muuksi, kuin mitä olin tilannut! On siinä tytöllä kestämistä. 

Uskon, että huomenna on silti jo parempi päivä. Musta tuntuu, että stressaan kuitenkin vähän tästä muutosta ja siksi juuri ne pienetkin jutut tuntuu helposti paljon todellista vaikeammilta. Jonain toisena hetkenä voisin vain kohauttaa olkiani enkä olisi moksiskaan, mutta nyt on välillä tehnyt mieli vain heittäytyä maahan makaamaan ja jäädä siihen kiukuttelemaan. Mutta kyllä tässä jo voiton puolella ollaan. Saatiin tänään avaimet uuteen asuntoon ja käytiinkin aamulla heti ennen Kamilin töiden alkua fiilistelemässä uutta kotia. Mua vähän jännitti etukäteen viedä Kamil sinne, sillä olin ollut asuntonäytössä yksin eikä Kamil siis ollut vielä nähnyt koko asuntoa! Tietysti olin ottanut kuvia, mutta eihän se kuitenkaan ole sama asia kuin jos olisi itse ollut oikeasti paikalla. Onneksi Kamilkin kuitenkin tykkäsi, ja nyt ollaan molemmat niin innoissamme, että päästään tekemään siitä meidän koti! Tänään illalla vietiin uudelle asunnolle jo pari pakettiautollista tavaraa ja huomenna olisi sitten jäljellä vielä huonekalut ja paljon kaikkea sellaista ärsyttävää pientä, mitä on vaikea pakata. Lauantaina pitää vielä käydä siivoamassa tämä vanha asunto ja sitten voidaan ehkä vihdoin jo huokaista helpotuksesta ja todeta, että taas me vaan selvittiin yhdestä muutosta!

xoxo Nelli
14 kommenttia

Viikkokatsaus

  • 14 kommenttia
  • sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Olen ollut vieläkin koko viikon ilman kameraa, joten yritin sitten tällä viikolla kuvailla meidän arkea vähän enemmän puhelimen linssin läpi. Keskiviikkona pitäisi saada tietää enemmän kameran kohtalosta, tällä hetkellä se on siis huollossa ja mua vähän jännittää, että miten sen käy! Mutta tässä siis paloja kuluneelta viikolta. Koko viikko oli tosi kiva, toisaalta aika tavallinen mutta kuitenkin sekaan mahtui myös paljon kaikkea hauskaa. 


M a a n a n t a i

Maanantaina oli ihan lauantaifiilis, koska Kamil oli ollut viikonlopun töissä ja nyt puolestaan vapaalla. Olikin kivaa vaihtelua arkeen, kun ei tarvinnut herätä yksin ja viettää aamua Lukan kanssa kahdestaan, vaan saatiin syödä aamupalakin koko perhe yhdessä - luksusta! Aamupäivä meni ihan vain kotona rentoillen, mutta iltapäiväksi olikin sitten vähän normaalista poikkeavaa ohjelmaa. Täällä Tampereella olevassa Lasten kulttuurikeskus Rullassa vietetään nyt helmikuussa vauvojen kulttuurikuukautta ja siellä järjestetään erilaisia tapahtumia perheen pienimmille. Me oltiin ilmoittauduttu Lukan kanssa vauvojen rytmikylpyyn, jossa vauvat pääsivät tutustumaan erilaisiin hauskoihin soittimiin eri puolilta maailmaa sekä rytmikkääseen maailmanmusiikkiin. Luka pääsi soittelemaan muun muassa erilaisilla rummuilla sekä vuohen sorkista valmistetuilla helistimillä! Vauvat tuntuivat tykkäävän tosi paljon ja kylläpä me vanhemmatkin siellä viihdyttiin. Ensi viikolla ollaan menossa Lukan kanssa vielä Rullan järjestämään sirkustuokioon, siitäkin tulee varmasti hauskaa! Rytmikylvyn jälkeen mentiin ystävänpäiväillalliselle nepalilaiseen ravintolaan - Kamil oli oikeana ystävänpäivänä töissä, joten vietettiin sitä sitten vähän myöhässä. 


T i i s t a i

Tiistaina olikin sitten puolestaan ihan sunnuntaiolo. Ulkona oli aivan upea talvisää: aurinko paistoi ja pakkasta oli juuri sopivasti, ei liikaa. Tehtiin pitkä kävelylenkki Lukan ja Lalkan kanssa, taidettiin olla varmaan melkein neljä tuntia menossa. Käytiin kahvittelemassa ja lounaalla aivan super ihanassa kahvila Ansarissa, sillä oltiin kuultu huhuja, että sinne ovat koiratkin tervetulleita. Tällaisia paikkoja ei nimittäin Tampereelta kovin montaa löydy, joten pitihän se käydä testaamassa, koska meillä on Lalka usein mukana kaikkialla. Tämä kahvila vei kyllä sydämen, miljöö oli todella ihastuttava ja tunnelmallinen. Ruoka oli aika keskinkertaista, mutta ah ne jälkkärit! Valinnanvaikeus meinasi iskeä, mutta lopulta päädyttiin ottamaan puoliksi oreo-kakku, joka oli juuri niin herkullista kuin kuvitella saattaa. Kotimatkalla poikettiin KappAhlissa, mistä löytyi Lukalle uusi hauska pipo, vaikka jarrusukkia sinne oikeasti taidettiin mennä etsimään...  Illasta mulla ei olekaan sitten enää mitään muistikuvia, joten taidettiin olla aika väsyneitä päivän reippailun jäljiltä! 


K e s k i v i i k k o

Keskiviikko tuntui sitten taas paluulta arkeen. Meillä oli Lukan kanssa ihan tavallinen kotipäivä, johon kuului herätys kello kuusi, aamupäikkärit sylikkäin nukkuen ja Lalkan kanssa ulkoilua. Luka oli tosi hyvällä tuulella eikä vauhtia taaskaan päivästä puuttunut. Tällä hetkellä mun on todella vaikea saada mitään tehtyä päivisin kun olen yksin kotona Lukan kanssa, kun tuon pikkuihmisen perässä saa koko ajan juosta ja olla vahtimassa, kun kaikkialle pitää päästä tutkimaan. Vaan eipähän ainakaan ehdi tylsistymään... Vastapainona kaikelle touhotukselle Luka onneksi nukkuu päiväunia nykyään aika hyvin, joten aina toisinaan saan esimerkiksi syödä lounaani rauhassa tai muuten vaan istahtaa hetkeksi alas vaikka lukemaan kirjaa.


T o r s t a i

Torstaina oli ihan kamala ilma, kun lunta satoi vaakatasossa niin, ettei eteensä nähnyt ollenkaan. Uhmattiin kuitenkin säätilaa ja reippailtiin postiin hakemaan yksi paketti. Loppupäivä kului sitten turvallisesti sisätiloissa, mutta onneksi Lukalla riittää vielä niin paljon puuhaa ja touhua kotonakin, ettei tällaiset kotipäivät häntä haittaa ollenkaan. Kamilin tultua kotiin koitettiin saada taas muutama muuttolaatikko pakattua; vauvan kanssa homma etenee aika hitaasti, mutta ehkä me aletaan olla jo pikku hiljaa voiton puolella, vaikkei siltä aina ihan tunnukaan. 


P e r j a n t a i

Perjantaina käytiin aamupäivällä Lukan kanssa viemässä Lalka vihdoin trimmiin - sen ulkonäkö oli taas alkanut muistuttaa enemmän Chewbaccaa kuin borderterrieriä. Sillä välin kiertelin parilla kirppiksellä Lukan nukkuessa vaunuissa, mutta mitään ei kuitenkaan tarttunut mukaan. Illemmalla taas vaihteeksi pakattiin muutama muuttolaatikko ja pestiin pyykkiä Lukan tietysti toimiessa tärkeänä pikkuapulaisena.


L a u a n t a i

Lauantai eli uintipäivä! Meidän vauvauinti alkaa 12.30, mutta ollaan jostain syystä melkein joka viikko paikalla liian aikaisin, vaikka nytkin lähdettiin tarkoituksella kotoa vähän myöhemmin kuin yleensä. Ennen uikkareiden vaihtoa ja altaaseen pääsyä Lukalla oli aikaa leikkiä tyhjän kuntosalin puolella; siellä kun on aina kaikenlaisia mielenkiintoisia vempaimia sekä paikkoja, joihin kiipeillä. Uinnin jälkeen mentiin suoraan keskustaan ensin lounaalle Kauppahalliin ja sen jälkeen meillä Lukan kanssa oli treffit toisten kesäkuisten vauvojen ja äitien kanssa. Kuvia tuolta tapaamiselta ei kuitenkaan tullut otettua yhtäkään, kun kaikilla oli niin kädet täynnä vauvoja. Olipa kyllä ihanaa nähdä livenä noita mammoja, joiden kanssa ollaan kirjoiteltu raskausajoista lähtien ja joista on tullut niin kovin tuttuja ja tärkeitä, vaikkei olla aikaisemmin edes ikinä nähty. Kotimatkalla pyörähdin Lindexissa ostamassa Lukalle ihanan pyörä-paidan, jota olin jo netissä aiemmin ihastellut. Illalla Lukan mentyä nukkumaan me syötiin iltapalaksi pannukakkuja, vaikka oli tarkoitus jättää niiden teko vasta aamuun, ja katsottiin monta jaksoa How i met your motheria.


S u n n u n t a i

Tänään sunnuntaina on ollut tosi ihana päivä! Luka heräsi vasta seitsemältä ja sen jälkeen kun hän oli syönyt aamumaitonsa, niin minä sain mennä takaisin nukkumaan Kamilin hoitaessa Lukaa. En kyllä muista milloin olisi ollut niin levännyt olo kuin tänään, kun pojat tulivat herättelemään yhdeksältä! Aamulla jatkettiin taas tavaroiden pakkaamista ja minä kävin haikein mielin läpi valtavaa cd-kokoelmaani. Meillä ei edes ole cd-soitinta, mutta silti tuntui vaikealta laittaa levyjä poistoon, koska niihin liittyy niin paljon nostalgisia muistoja! Lopulta säästin vain muutamia tunnearvoltaan tärkeimpiä levyjä ja loput pakkasin pois. Puolen päivän maissa käytiin ulkoilemassa ja Luka pääsi myös keinumaan ja konttaamaan pihalla. Kun Luka oli syönyt päivällisenä, niin me lähdettiin käymään keskustassa Kamilin kaverin pop-up ravintolassa, jossa oli tarjolla havaijilaista ruokaa. Oli kyllä tosi hyvää ja Lukakin tykkäsi, kun pääsi vähän tutkiskelemaan uusia paikkoja. Kun tultiin kotiin, niin Luka söi iltapuuronsa ja simahti melkein saman tien - taisi olla aika jännittävä viikko pienellä ihmisellä! 

Kivaa uutta viikkoa kaikille! 

xoxo Nelli
14 kommenttia

Pikkuiset kultakalat lammessa ui... Eli harrastuksena vauvauinti

  • 12 kommenttia
  • perjantai 19. helmikuuta 2016


Mainitsinkin jo Tammikuun suosikit - postauksessa, että ollaan vihdoin päästy aloittamaan Lukan kanssa vauvauinti! Takana on nyt reilun kuukauden verran uiskentelua, joten voisi olla hyvä hetki kertoa hieman meidän kokemuksia ja mietteitä vauvauinnista. Meillähän oli tarkoituksena mennä uintiin jo aikaisemmin, mutta kun ei syksyn ryhmiin silloin mahduttu, niin nyt aloittaessaan Luka olikin jo seitsemän kuukauden ikäinen - muistaakseni aloituskriteerit ovat 3kk ja 5kg eli paljon aikaisemminkin olisi siis voitu aloittaa. Mielestäni tämä meni kuitenkin ihan hyvin näin, sillä nyt vähän isompana Luka ainakin on jo hyvin tottunut veteen ja on muutenkin reipas ja eikä väsy niin nopeasti. Sukellusrefleksiähän hänellä ei enää ollut tallella siinä vaiheessa kun sukellusharjoitukset aloitettiin, mutta sekään ei hommaa haitannut. Itse asiassa pidän on vähän hassuna sitä, miten monille vauvauinnissa kaikkein tärkein ja odotetuin asia on nimenomaan se sukeltaminen. Mun mielestä vauvauinti kokonaisuudessaan on hauskaa yhdessäoloa vauvan kanssa, ja ainakin meillä Luka todellakin nauttii kun pääsee lämpimään altaaseen polskuttelemaan isin kanssa. Sukeltaminen on sitä paitsi koko hommassa vain yksi osio, paljon muutakin hauskaa tunneilla tehdään ja opitaan. Vaikka kyllä kieltämättä itsekin odotan ainakin sitä valokuvauskertaa, jolloin toivottavasti saadaan muutama hieno kuva pinnan alta!




Meidän vauvauinnissa altaassa saa kerrallaan olla yksi vanhempi vauvan kanssa, ja meillä se on yleensä Kamil. Tähän mennessä olen itse ollut kerran uimassa Lukan kanssa, mutta muuten seuraillut ihan mieluusti vain sieltä altaan reunaltakin. Tunnit ovat kestoltaan 30 minuuttisia, mikä toisaalta tuntuu lyhyeltä ajalta, mutta toisaalta taas on juuri sopiva, niin vauvat jaksavat vielä keskittyä hyvin. Tunneilla on yleensä aina samanlainen kaava: ensin alkuleikki tai -laulu, sitten jokin uusi harjoitus tai vanhan kertausta, välissä taas pieni yhteinen leikki, taas jokin harjoitus ja lopuksi vielä loppulaulu. Myös vapaata uintia mahtuu väleihin, silloin Luka tykkää erityisesti jahdata palloa. Nuo tunneilla lauletut laulut muuten jäävät kyllä tehokkaasti soimaan päähän ja niitä tulee hoiloteltua usein pitkin viikkoa kotonakin... Nyt kun Lukan kanssa aloitettiin tämä uintiharrastus näin "myöhään", niin hän on ollut alusta alkaen altaassa tosi aktiivinen verrattuna moniin nuorempiin vauvoihin, jotka eivät ehkä ole vielä niin hyvin tottuneet vedessä oloon. Luka polskii jaloilla kovasti, jahtaa vedessä kelluvia leluja ja taputtaa veden pintaa innoissaan. Sitä touhotusta on kyllä ihana seurata sivustakin, kun toisella on selkeästi niin hauskaa! 

Se paljon puhuttu sukeltaminen tuli mukaan kuvioihin ehkä noin neljännellä uintikerralla. Aluksi sukellusta harjoitellaan vain kaatamalla ämpäristä vettä lapsen päälle: ensin pepulle, selkään ja lopuksi pään yli niin, että kasvot kastuvat. Näin olisi tarkoitus aktivoida vauvan sukellusrefleksi. Ensimmäinen ihkaoikea sukellus tapahtui uimaohjaajan toimesta ja vanhemmat saivat vain jännittää ja katsoa vierestä, kun pikkuiset kävivät ensimmäistä kertaa pinnan alla. Ensin kaadettiin taas vettä ämpäristä vauvan päälle ja sen jälkeen nopeasti mutta rauhallisesti vauvan pää painettiin veden alle. Joillakin vauvoilla pääsee pinnalle tultua pieni säikähtänyt itku, mutta useimmat vain jatkavat iloisina, vaikkakin hieman hölmistyneinä polskuttelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan! Lukalla ei sukellusrefleksiä ollut enää tallella siinä vaiheessa kun sukellusharjoitukset alkoivat, mutta hyvin on silti mennyt. Luka kylpee kotona noin kerran viikossa ja käy suihkussakin nykyään lähes päivittäin, joten hän on jo tottunut veteen ja siihenkin, että joskus vettä menee myös naamalle. Hieman jännitin etukäteen sitä ensimmäistä oikeaa sukellusta - Lukalla kun on taipumusta pieneen dramaattisuuteen joten olin varma, että se kyllä kirvoittaisi pienet itkut, mutta niin ei käynyt, vaan pikemminkin moinen touhu vain nauratti vauvaamme. Se, että Lukan sukellusrefleksi oli jo hävinnyt, oli oikeastaan vain ihan hyvä juttu - tai ainakaan siitä ei meidän kohdallamme ollut mitään haittaa. Vauvojen kun on kuulemma joka tapauksessa tavallaan opeteltava sukeltaminen uudelleen sen jälkeen, kun tuo refleksi unohtuu.



Meidän vauvauinnissa vauvoilla ei tarvitse olla uimavaippaa, vaan riittävän tiukka lahkeellinen uima-asu riittää. Monia taitaa hieman jännittää mahdolliset "vahingot" altaassa, mutta ne kai oikeasti melko harvinaisia. Vauva kannattaa kuitenkin varmuuden vuoksi syöttää hyvissä ajoin, noin 1-1,5 tuntia ennen uimaan tuloa. Lisäksi kannattaa huolehtia siitä, että vauva ehtii nukkua tarpeeksi ennen uinnin alkua, ettei väsymys iske kesken kaiken. Meidän uinti on aina lauantaisin kello 12.30 ja nämä vauvauintipäivät ovatkin kieltämättä aikamoista aikatauluttamista, että saa kaikki nukkumiset ja syömiset osumaan juuri kohdilleen! Uinnin jälkeen uni sitten taas maistuukin yleensä aika hyvin, sillä kyllähän tuo vedessä polskuttelu on pienelle ihmiselle aika rankkaa hommaa. Pukuhuoneissa ja suihkutiloissa pääsee helpoimmalla, kun mukana on turvakaukalo, jossa vauva voi olla sen aikaa kun itse pukee/riisuu ja peseytyy. Toki ilmankin pärjää, varsinkin jos mukana on toinen vanhempi auttamassa. Me yleensä tehdään niin, että uinnin jälkeen Kamil suihkuttaa Lukan ja sen jälkeen minä puen ja syötän Lukan naisten pukuhuoneen puolella, ja Kamil saa puolestaan rauhassa itse peseytyä ja pukeutua. Näin homma toimii ainakin meillä hyvin ja päästään sitten nopeasti kotiin ja päiväunille.

Kieltämättä vauvauinti on aika kallis harrastus, mutta tähän asti ollaan oltu kyllä varsin tyytyväisiä siihen, että lähdettiin kurssille. On ihanaa huomata, kuinka vauva tuntuu nauttivan touhusta viikko viikolta enemmän ja minusta on mukavaa, että nyt Kamilillakin on jokin oma harrastus Lukan kanssa. Muskarit ja kerhot kun ovat taas olleet mun juttuni. Tätä kurssia jatkuu nyt jonnekin toukokuulle asti enkä vielä tiedä, missä muodossa uintiharrastusta sen jälkeen jatketaan. Vuoden ikäisenähän "saa" mennä jo tavallisiinkin uimahalleihin, ja se ikä tulee Lukalle sopivasti täyteen sitten kesäkuussa. Toki tällaisilla kursseilla taas on ammattitaitoiset opettajat ja ohjattuja harjoituksia, joten olisihan se kyllä kiva jatkaakin, mutta sen näkee sitten! Minkälaisia vauvauintikokemuksia teillä on?

xoxo Nelli
12 kommenttia

Oodi vohveleille

  • 12 kommenttia
  • keskiviikko 17. helmikuuta 2016





Olen vieläkin kameraton, joten hypätään ajassa viikon verran taaksepäin erääseen säänsä puolesta ihan erityisen ankeaan päivään. Tuona päivänä satoi räntää vaakatasossa ja kengät kastuivat läpimäriksi jo ennen kuin oli päässyt kotiovelta kovinkaan pitkälle. Sellaisena päivänä on kaksi vaihtoehtoa: joko pysyä turvallisesti kotona lämpimien seinien sisällä tai sitten etsiä jokin maailman sympaattisin pieni kahvila, hautautua sen pehmeisiin penkkeihin ja unohtaa muu. Ja tilata ihan liian epäterveellinen, mutta ah-niin-herkullinen ja rehellisen överi vohveliannos. Leslie Knopea lainaten: Everyone should love waffles. If they don't, they're crazy.





Onneksi Tampereelta löytyy tällaisia söpöjä (ja ytimekkäästi nimettyjä) Vohvelikahviloita peräti kolmin kappalein. Se aito ja alkuperäinen Ojakadun Vohvelikahvila avattiin jo vuonna 1992 ja sen jälkeen kaupunkiin on saatu vielä kaksi lisää. Kaikissa on tunnelma kohdillaan, mutta oma lempparini on tämä Puutarhakadulla sijaitseva Panttitalon Vohvelikahvila. Siellä tuntuu siltä, kuin olisi mummolassa, palvelu on ystävällistä ja kaiuttimista soi esimerkiksi Norah Jones - täydellistä kahvilamusiikkia mielestäni. Varsinkin, jos saa vielä napattua itselleen kahvilan perällä olevan pyöreän pöydän ikkunan äärestä, niin asiat alkavat olla aika kohdillaan. Jopa sellaisena harmaana räntäpäivänä kuin viime perjantaina. Ja jos minulta kysytään, niin tällaisia piilopaikkoja on jokaisella hyvä olla olemassa.

Meille Vohvelikahvila on oivallinen piilopaikka jo siitäkin syystä, että vohveleista tulee mieleen se kun asuttiin Brysselissä. Ja Brysselhan on tunnettu vohveleistaan, jotka ovat ihan omaa luokkaansa. Harvemmin oikeasti syön vohveleita, mutta silloin kun syön, on se välitön aikamatka viiden vuoden takaiseen elämääni. Ja välillä on hauska uppoutua muistoihin - viime aikoina olen taas ikävöinyt kovasti tuota kaupunkia. Enkä edes pelkästään niiden vohveleiden takia, vaan sinne liittyy niin paljon ihania ja hauskoja muistoja sekä tapahtumia, jotka muuttivat elämän ihan totaalisesti. Onneksi täällä Tampereellakin on paikka, jossa voi laittaa silmät kiinni, tuntea vastapaistettujen vohvelien tuoksun nenässä ja leikkiä hetken aikaa olevansa siellä, mistä kaikki tämä, mitä mulla nyt on, sai alkunsa.

Vohvelikahvilat Tampereella:
Ojakatu 2 - Tuomiokirkonkatu 34 - Puutarhakatu 11

xoxo Nelli
12 kommenttia

Viikonlopun kuulumisia

  • 10 kommenttia
  • sunnuntai 14. helmikuuta 2016


Hyvää ystävänpäivää! Viikonloppu hujahti tosi nopeasti ohi ja tällä kertaa myös vähän eri tavalla kuin yleensä, sillä Kamililla oli pitkästä aikaa koko viikonloppu töitä. Olen nyt tottunut siihen, että toinen on illat ja viikonloput kotona, joten eilen tuntui kyllä aika hassulta olla lauantai-ilta kahdestaan Lukan kanssa - ja vieläpä itse laittaa vauva nukkumaan, kun yleensä se on miehen heiniä nykyään. Mutta aivan hyvin me pärjäiltiin ilman isiäkin! Lukan mentyä nukkumaan puoli kahdeksalta, mulla olikin sitten koko ilta aikaa ihan vain itselleni, sillä Kamilkin tuli kotiin vasta keskiyöllä. Meinasi siinä ihan valinnanvaikeus iskeä, että mitä tekisi kun kerrankin oli useampi tunti pelkkää aikaa! Lopulta ilta sujui rattoisasti ensin ystävänpäiväkortin parissa askarrellessa, ja sen jälkeen herkkuiltapalaa ja pari jaksoa Once Upon A Timea sohvalla peittojen alla katsellessa. Ah, niin villiä tämä kotiäidin elämä! Vaan ainakin olo oli rentoutunut.


Tätä ystävänpäivää ei sen kummemmin tänään vietetty, mutta päätettiin pitää oma ystävänpäivä huomenna ja ehkä mennä jonnekin syömään. Nykyään ravintoloihinkin on taas kivempi mennä, kun Lukakin jaksaa olla paremmin mukana, kun voi istua syöttötuolissa ja napostella jotain omaa samalla kun mekin syömme. Ihan yksin ei minun silti tätä ystävänpäivää tarvinnut viettää, vaan sain vanhan lukioaikaisen ystäväni meille kylään. Yksi parhaita juttuja takaisin Tampereelle muutossa on ollut se, kun on nyt taas löytänyt uudestaan monia vanhoja kavereita, jotka tänne silloin jäivät kun itse muutin pois jo yli kuusi vuotta sitten. Monien kanssa onkin ollut pitkiäkin aikoja (parhaimmillaan lähes kymmenen vuotta!) siitä, kun ollaan viimeksi kunnolla nähty, mutta kummasti ne vanhat siteet vaan silti usein pysyvät tiukasti. Ihan huippua siis!


Pahoittelut muuten postauksen sekalaisista kännykkäkuvista - rakas Olympukseni meni eilen rikki. Aika ironista sinänsä, että se hajosi juuri nyt, kun olen vihdoinkin selättänyt joulu- ja tammikuussa vaivanneen blogijumitukseni ja nyt on ollut taas paljon postausideoita mielessä, ja mikä tärkeintä: intoa ja motivaatiota! Joten ärsyttää kyllä ihan erityisen paljon, että juuri nyt en voikaan sitten ottaa kuvia niitä juttuja varten, joita olin suunnitellut. Täytyy huomenna olla yhteydessä vakuutusyhtiöön ja toivoa, että kotivakuutus korvaisi edes jonkin verran ja että saisinkin sitten uuden kameran mahdollisimman pian. Ihan tylsää, koska tällä hetkellä en pysty edes siirtämään kuvia muistikortilta koneelle, joten puhelimen kameralla sitten toistaiseksi mennään... 

Kivaa uutta viikkoa kaikille!

xoxo Nelli
10 kommenttia

Kahdeksan kuukautta

  • 24 kommenttia
  • torstai 11. helmikuuta 2016


Kahdeksan kuukautta. Niin iso on minun maailman pienin poikani jo! Niin hauska, hupsu ja aivan omanlaisensa mahtava pikkuihminen. Sellainen, joka konttaa niin kovaa vauhtia ettei äiti yleensä edes pysy perässä. Joka osaa kävellä kävelykärryn kanssa jo pitkiä matkoja ja uhkarohkeasti seisoo pitäen kiinni tuesta vain yhdellä kädellä. Joka hymyile ja nauraa paljon ja joka myös osaa loukkaantua jos jokin asia ei mene niin kuin hän haluaa tai olla niin kovin dramaattinen jos vaikka pää vähän mukamas kopsahtaa johonkin. Joka kesken leikkien tulee ja kiipeää syliin, ja kun sanon "pusu äidille!" niin saan poskelleni maailman ihanimman ja märimmän pusun. Ihan oikeasti tuntuu siltä, että rakastan tuota pientä ihmistä vain päivä päivältä enemmän, vaikka en edes tiedä miten se ylipäänsä voi olla mahdollista. Että miten tämä nyt jo valtavan suuri rakkaus voi vaan kasvaa kasvamistaan. Mutta niin se vain tekee. 



Jos minun pitäisi valita yksi sana, jolla poikaani kuvailisin, niin sanoisin ehkä hauska. Sillä sellainen hän totisesti on. Vauvalla on maailman hauskimmat ilmeet ja maailman tarttuvin nauru. Vaikka toisinaan ikävöin sitä suloista vastasyntynyttä pikkuvauvaa, niin täytyy myöntää että kyllä minä tykkään tästä vähän isommastakin vauvastani aika hurjasti. On kivaa, kun vauvan kanssa voi jo touhuilla ja höpsötellä ihan eri tavalla nyt. Luka tykkää siitä, kun rakennetaan palikoista torni ja hän saa kaataa sen. Kun leikitään kurkistus-leikkiä: koskaan ei tiedä, milloin ja mistä se äidin pää tulee kohta esiin ja sekös jännittää ja kikatuttaa. Kun katsellaan kirjoja ja matkitaan hassuja eläinten ääniä. Kun leivotaan Lukasta taikinaa, niin kuin muskarissa opittiin leikkimään.  

On hauska huomata, miten pienen ihmisen ymmärrys myös kasvaa koko ajan. Kun ollaan kahdestaan kotona ja ulko-ovi käy, niin Lukan pää kääntyy heti sinne päin sillä hän tietää, että isi tuli kotiin. Vauvan kasvoille leviää niin vilpittömän iloinen, leveä hymy kun hän konttaa innoissaan tätä vastaan. Silloin äitikin jää kyllä kakkoseksi, kun isin syliin on heti päästävä. Luka tuntuu tietävän, mitä tarkoittaa ei ja toisinaan myös tottelee sitä, jos on vaikka juuri ottamaisillaan jotain luvatonta. Kun Luka syö, hän sanoo usein "nam nam" - tämä voi kyllä olla ihan tahaton sattumakin, mutta silti niin suloista!



Alkuviikosta käytiin Lukan kanssa myös neuvolassa. Viime kerralla, eli puolivuotisneuvolassa, Luka itki melkein koko käynnin ajan eikä mittauksista tahtonut tulla mitään - taisi olla edelliset rokotukset pojalla vielä liian tuoreessa muistissa. Nyt ei itkuista onneksi ollut tietoakaan, vaan Luka oli tosi reipas ja iloinen oma itsensä. Neuvolalääkärin huoneessa hän esitteli hienosti kaikki taitonsa: konttaamiset, istumiset, kiipeilyt ja päristelyt. Uusimmat mitat näyttivät tältä (ja suluissa ne ei-niin-tarkat puolivuotiset):

Paino: 9685g (9260g)
Pituus: 71cm (68,9cm)
Päänympärys: 43,7cm (43,3cm)

"Kasvaa hyvin. Motoriikka kehittyy vauhdikkaasti. Konttaa, seisoo tukea vasten, istuu. Tutkimuksissa asiat kunnossa!"

Ei siis mennyt kymppi vielä rikki, kuten oltiin uumoiltu. Nyt kun Luka liikkuu päivisin niin paljon eikä öisin enää syö, niin on selkeästi tasaantunut tuo painonnousu. Hyvin silti kasvaa ja kiinteitä päivisin maidon ohella menee hyvällä ruokahalulla. Luka syö viidesti päivässä: aamuisin ja iltaisin puuroa hedelmäsoseen kanssa, ja lisäksi lounaan, välipalan ja päivällisen. Enimmäkseen syödään soseita, mutta nyt ollaan alettu antaa enemmän myös sormiruokaa. Se sujuukin jo aika kivasti, pinsettiote on melko hyvin hallussa ja vauva jo aika hyvin tietää, mitä sillä ruualla suussa kuuluu tehdä eikä tarvitse niin kovasti pelätä tukehtumista... 


Tällä hetkellä meillä on aika selkeä päivärytmi ja muutenkin päivät Lukan kanssa menevät varsin mukavasti. Pääpiirteissään tavallinen päivä meillä menee näin: Luka herää melkein joka aamu kellontarkasti kuudelta ja saa silloin päivän ensimmäiset maitonsa - yöimetys siis lopetettiin tässä hiljattain ja on mennytkin hyvin näin. Seitsemän aikoihin syödään aamupuuro ja yleensä siinä kahdeksan maissa mennään jo ensimmäisille torkuille. Jos meillä ei ole kovin aikaisin mitään menoa, niin yleensä menen silloin itsekin vielä takaisin sänkyyn ja Luka saa nukkua kainalossani - silloin unta riittää usein 1-1,5 tuntia. Kello 11 Luka syö lounaan ja sen jälkeen, useimmiten viimeistään kahdeltatoista, mennään vaunulenkille ja samalla Luka nukkuu noin 1-2 tuntia. Kahden maissa syödään välipalaa ja neljältä päivällinen, ja tuossa välissä otetaan yleensä myös noin puolen tunnin torkut, ja usein vielä toisetkin pienet joskus siinä viiden ja kuuden välillä. Kuuden aikoihin imetän vielä viimeisen kerran, seitsemän maissa syödään iltapuuro ja sen jälkeen iltapesujen kautta nukkumaan. Jotenkin tällainen aika tarkka rytmi on meille muodostunut kuin huomaamatta, mutta se tuntuu toimivan Lukalle hyvin. Välillä tietysti kun on jotain menoja, niin joutuu vähän miettimään miten saa Lukan rytmin sovitettua niihin, mutta harvemmin on ongelmia - tärkeintä on, että Luka saa nukkua tarpeeksi päiväunia, niin hyvin menee. 

Sellainen on tämä meidän kahdeksankuinen vekkuli! Minkälaisia ikätovereita sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy?  

xoxo Nelli
24 kommenttia

Äidin vauvakirja

  • 22 kommenttia
  • tiistai 9. helmikuuta 2016


Tänään vuorossa olisi vähän retroilua! Muuttolaatikoita pakkaillessani käsiini osui nimittäin oma vauvakirjani vuosimallia -89 ja pitihän sitä sitten jäädä vähän tutkailemaan... taas kerran. Muistan, kuinka pienenä omaa vauvakirjaa oli aina niin hauska lueskella ja nytkin vähän tuntui siltä, että osaan koko kirjan vieläkin ulkoa. Tällä kertaa kirjaa selaillessani oli hauska vertailla omia kuvia ja vauva-aikojen kehitystä Lukaan - ja aika paljon sieltä samankaltaisuuksia löytyikin. Että ei se omena kai niin kovin kauaksi ole puusta pudonnut! 





Vaikka Lukaa aika usein sanotaan enemmän Kamilin näköiseksi, niin jos taas meidän kahden vauvakuvia vertailee. niin niissä kuvissa Lukassa on selkeästi enemmän minun näköäni. Kun katselen omia vauvakuviani, niin näen niissä tosi paljon samanlaisia piirteitä ja ilmeitä kuin mitä Lukalla on. Vastasyntyneenä minulla oli tumma, melkein musta tukka, mutta noissa kuvissa, joissa se on jo harventunut ja vaalentunut, niin on kyllä taas kovasti samaa näköä Lukan kanssa. Oli myös hauska vertailla noita meidän mittoja: siinä missä omat syntymämittani olivat 3300g ja 47cm, niin Lukan vastaavat puolestaan olivat 3970g ja 51cm, eli pienoinen ero näissä kyllä! Vertailun vuoksi omat puolivuotismittani 7160g ja 65,6cm, Lukan 9260g ja 68,9cm - itse en painanut saman vertaa vielä vuoden iässäkään. Luonnekuvaus sen sijaan kyllä sopii aika hyvin myös Lukaan. Lukallakin nimittäin tuota temperamenttia on pienestä pitäen riittänyt, mutta samaan aikaan hän on kyllä melkein aina iloinen ja hyväntuulinen eikä yleensä turhaan kiukuttele. Ja kiljuminen kuuluu myös Lukan lempiääntelytapoihin... Samoin kuin nauraminen. <3





Tuossa ylläolevassa voimistelukuvassa voisi aivan hyvin olla Luka! Jotenkin kyllä niin samaa näköä ja varsinkin tuo ilme - Lukalla on nyt sellainen kausi, että suu vedetään usein juuri tuollaiseksi samanlaiseksi tiukaksi viivaksi! Itse olen näköjään aloittanut sekä liikkumisen että puhumisen melko aikaisin; ensimmäinen sana on tullut 9 kuukauden ikäisenä ja kävelemään lähdetty kymppikuisena. Lukalla ainakin motorinen kehitys etenee aika vauhdikkaasti, joten saapa nähdä seuraako hän miten äitinsä jalanjälkiä ja lähdetäänkö meilläkin kävelemään jo parin kuukauden päästä! Jotenkin itsestäni ei tunnu siltä, että ensimmäistä sanaa olisi vielä noin pian tulossa, mutta eihän sitäkään koskaan tiedä. Ja tietenkään nämä vanhempien vauva-aikojen kehitykset ei kerro välttämättä mitään, mutta hauska silti huvin vuoksi vähän vertailla! Onko teillä omat vauvakirjat tallessa?

Ps. Lempparikohtani kirjassa on kyllä ehdottomasti tämä: "15.11.-90 Sanoin ensi kerran kaksi sanaa peräkkäin ja nämä sanat olivat: Anna pullaa!"

xoxo Nelli
22 kommenttia

Sunnuntaijuttuja

  • 16 kommenttia
  • sunnuntai 7. helmikuuta 2016











Yleensä kun ajattelen täydellistä sunnuntaita, ajattelen auringonpaistetta ja tulppaaneja keittiön pöydällä, hitaita aamuja ja viipyileviä brunsseja, ystäviä, naurua, kiireettömyyttä. Mutta oikeasti täydellisiä sunnuntaitakin voi olla monenlaisia, ei siihen ole yhtä ainoaa oikeaa reseptiä. Se voi olla ankean harmaa päivä helmikuussa, kun ei edes tapahdu mitään sen kummempaa, mutta silti päivän päätteeksi kun on saanut siivottua keittiön, joka vielä hetki sitten näytti siltä ettei se tulisi koskaan siivotuksi, ja kerännyt ympäri kotia hujan hajan olevat vauvan lelut paikoilleen, ja saa vihdoin istahtaa rättiväsyneenä alas niin sitä siltikin vain hymyilee. Sillä onni, se on usein kaikissa niissä ihan pienissäkin hetkissä.

Siinä, kun aamulla herätään pitkästä aikaa kaikki kolme samasta sängystä. Ei tasan kello kuusi, niin kuin yleensä, vaan puoli seitsemältä. Ja kuulkaa, kyllä sen puolen tunnin eronkin vain voi huomata! Kun vauva kiipeilee vuorotellen isin ja vuorotellen äidin kimpussa, nauraa ja juttelee, vetää hiuksista ja maistaa varovasti nenänpäätä - ja sitä vain ajattelee, että ei vaihtaisi tätä hetkeä mistään hinnasta mihinkään muuhun. Ei edes niihin kahdentoista tunnin yöuniin, joista niin usein haaveilee.

Siinä, kun keitetään aamupalalle just oikean vahvuista kahvia, jonka saa juoda just oikean lämpöisenä. Kiireettömästi, vauvan istuessa vieressä syöttötuolissaan mutustamassa kurkkua. Myöhemmin hän harjoittelee sormiruokailua avokadon kanssa, äitiä vieressä vähän jännittää, mutta silti sitä vain on niin ylpeä omasta pikkuisestaan, joka osaa niin hienosti.

Kun saatiin vihdoin (vaatimattomasti kahdeksan kuukautta myöhässä) hommattua itkuhälyttimet ja vauvan voi laittaa kaikessa rauhassa nukkumaan päiväunia parvekkeelle. Unet siellä maistuu pienelle hyvin, eikä jomman kumman tarvitse vähän väliä käydä parvekkeen oven takana kurkkimassa, että nukkuuhan se vielä eikä itke. Lukan nukkuessa aloitetaan ensimmäisten muuttolaatikoiden pakkaaminen ja saadaan paljon aikaan. Pakkaaminen on ärsyttävää, mutta muutto uuteen kotiin kutkuttavaa eikä meinaisi enää oikein malttaa odottaa. Ehditään vielä käydä läpi kaikki Lukan vaatteet ja järjestetetään ne lipaston laatikoihin. Pienet pois, isot sivuun odottamaan vuoroaan. 

Kun päiväunilta heräilee hyväntuulinen pieni poika. Leikitään olohuoneen lattialla kaikki yhdessä, rakennetaan palikoista torneja jotka vauva aina kaataa ja kikattaa päälle. Päätetään leipoa laskiaispullia, mutta huomataan, että jauhot on loppu. Pojat lähtevät lähikauppaan, äiti hiippailee makuuhuoneeseen ja piiloon peittojen alle, ehtii nukkua ehkä vartin, mutta sekin jo tuntuu niin hyvältä ja olo on kuin uudestisyntyneellä. Pian keittiössä on tohinaa. Samaan aikaan pullataikina kohoaa, pilkotaan vihanneksia vauvan soseita varten ja tehdään ruokaa itsellemmekin. Sunnuntaina on aikaa.

Koko päivänä ei paista aurinko, mutta ei se oikeastaan edes haittaa. Kuljeskellaan liukkailla kaduilla ja muistellaan kaikkia ihania asioita, joita tässä kodissa asuessa on tapahtunut. Ja puhutaan siitä, mitä kaikkea tänä vuonna, taas uudessa kodissa, mahtaakaan tapahtua. Tuntuu onnelliselta. Illalla hassutellaan yhdessä ennen vauvan nukkumaanmenoaikaa, sitten iltapuuro ja hyvänyöntoivotukset, rakastan sua ja nähdään aamulla, sanon niin kuin joka ilta vaikka tiedän, että kyllä se sieltä pinnasängystä tulee meidän keskelle tuhisemaan ennen aamua. Lopulta pitkä lämmin suihku kun saa olla ihan hiljaa yksikseen eikä tarvitse ajatella mitään, kohta toisen kainaloon katsomaan How i met your motheria ja ajoissa nukkumaan. 

Ihan tavallinen päivä, mutta silti just täydellinen. 

xoxo Nelli
16 kommenttia
© Kochanie • Theme by Maira G.