Korkeuksissa

  • 8 kommenttia
  • torstai 28. tammikuuta 2016


Vihdoinkin kuvia jostain muualta kuin kotoa! Tämä pimeä (ja tällä hetkellä erityisen harmaa) talvi on itselleni melkoisen epäinspiroivaa aikaa valokuvauksen kannalta, ja siksi viime aikoina on tuntunut vaikealta saada kuvamateriaalia blogiinkaan. Toisaalta, ollaan kyllä vietetty nyt niin tiiviisti aikaa ihan vain kotosalla, että saattavathan ne kotipainoitteiset kuvat ja postaukset johtua paljon siitäkin... Voi, kun tulisi jo kevät! Olen kyllä niin iloinen lähestyvästä muutosta - luulenpa, että helmikuu tulee menemään aika vauhdilla muuttoon valmistautuen ja maaliskuu puolestaan kuluu mukavasti uutta kotia kuntoon laittaen. Ja sitten aletaankin olla jo sopivasti voiton puolella taas yhden talven suhteen.





Tänäänkin on ollut sään puolesta tosi tympeä päivä. Mutta samalla juuri sellainen päivä, kun on ihana kadota kahviloiden mukaviin penkkeihin pakoon ankeutta ja liian tuttuja seiniä kotona, juoda jotain lämmintä ja unohtaa aika. Tänään meidän valinta oli Moro Sky Bar, joka sijaitsee Tampereen keskustassa Sokos Hotel Tornin 25. kerroksessa. Hotelli on ollut pystyssä jo yli vuoden, mutta vieläkään ei oltu saatu aikaiseksi käydä siellä, vaikka monta kertaa on pitänyt... Olen aina ajatellut, että sinne pitäisi ehdottomasti mennä jokin kaunis kesäpäivä ihailemaan maisemia, mutta toimipa tällainen kolea sadesääkin aika hyvin. Oli jotenkin ihanan tunnelmallista katsella sateen ropinaa ja utuista kaupunkia sieltä yläilmoista. Ja parasta - jälleen kerran - nähdä kuinka aidon innostunut, hämmästynyt ja utelias tuo meidän pikku seikkailijamme oli katsellessaan sieltä korkeuksista alhaalla liikkuvia autoja ja kaupungin valoja.






Luka on tällä hetkellä niin liikkuvainen eikä ollenkaan viihdy paikoillaan, että kahvila- ja ravintolareissut ovat viime aikoina vähän jääneet. Aiemmin oli helppoa käydä vaikka kavereiden kanssa kahvilla, kun Luka saattoi hyvinkin nukkua rauhassa vaunuissa koko kahvittelun ajan, mutta nykyään tuntuu, että hän herää heti kun vaunut pysähtyvät ja ympärillä on melua. Tämä Moro Sky Bar osoittautui kuitenkin yllättävän kivaksi paikaksi myös vauvan kanssa - ainakin näin päiväsaikaan, kun ihmisiä oli vähän ja tunnelma rauhallinen. Luka oli todella kiinnostunut katselemaan maisemia ja paljon nähtävää pikkumiehellä siellä riittikin. Penkit ja pöydät olivat hyvin matalia, joten Lukan oli helppo touhuta vieressä ja me saimme kuitenkin Kamilin kanssa istuskella varsin mukavasti ja juoda teemme rauhassa ilman, että toisen olisi tarvinnut koko ajan pitää Lukaa sylissä tai Lukan olisi pitänyt istua syöttötuolissa. Heh, hassua että olin etukäteen vähän miettinyt, että mitenköhän tällainen vähän hienompi näköalabaari sopii vauvaperheelle, mutta siellä olikin ihan superhelppo olla ja viihdyttiin kaikki hyvin. Varmasti tullaan uudelleenkin, seuraavan kerran pitää ehdottomasti testata paikan keittolounas. Nykyään kahviloiden ja ravintoloiden suhteen yksi tärkeimpiä kriteerejä on se, miten helppo tai vaikea sinne on mennä vauvan kanssa, joten on aina mukavaa kun löytyy tällaisia positiivisesti yllättäviä uusia paikkoja!

xoxo Nelli
8 kommenttia

Maanantain hyvät ja huonot

  • 16 kommenttia
  • maanantai 25. tammikuuta 2016


Jotenkin tuntuu siltä, että viime viikko hujahti ohitse taas nopeammin kuin sitä ehti kunnolla tajuamaankaan. Jälkikäteen ei oikein osaa edes sanoa, mihin ne päivät ja tunnit edes kuluivat - tavallaan tuntuu, että on ollut kauheasti kaikenlaista tekemistä ja toisaalta kuitenkin siltä, ettei ole ehtinyt oikein mitään.  

Tänään on ollut vähän sellainen päivä, että on tullut seilailtua tunnetilojen skaalassa ääripäästä toiseen. Aamu alkoi meillä Lukan kanssa ihan mukavasti: heräsin aika lailla tasan seitsemältä siihen, kun pieni iloisesti kiljahteleva apinanpoika kiipeilee päälläni. Siinä sainkin sitten hetken aikaa keräillä itseäni uuteen päivään pehmeiden ja lämpimien peittojen alla raukeana, kun Luka leikki sängyssä pientä maailmanvalloittajaa. Syötiin aamupuurot ja vietettiin aamua leppoisasti, kunnes yhdentoista aikaan alettiin tehdä lähtöä muskariin. Muskari oli ollut todella pitkäntuntuisella joulutauolla, joten itsekin odotin jo kovasti sitä, että päästään taas Lukan kanssa musisoimaan. Innostus vaihtui kuitenkin pian pettymykseen, sillä paikan päällä selvisi, että muskari onkin peruttu. Eikä vain tuo yksi kerta, vaan koko meidän ryhmä! En ollut edes saanut tästä mitään infoa, vaikka kuulemma kaikille on siitä viestit lähetetty jo pari viikkoa sitten. Harmittaa kyllä todella paljon! Kaikista meidän vauvaharrastuksista tuo muskari on ollut oma lempparini, olen tykännyt tosi paljon käydä siellä Lukan kanssa ja Lukakin on selvästi viihtynyt siellä. Toivottavasti löydetään tilalle jokin toinen muskari, vaikka tuntuu vähän siltä, että tässä vaiheessa se voi olla jo vähän hankalaa, jos kaikki ryhmät ovat jo täynnä tai alkaneet.

Olen nyt harmitellut tätä muskari-asiaa koko päivän, mutta onneksi on tähän maanantaihin mahtunut jotain kivaakin. Me käytiin nimittäin allekirjoittamassa tänään uusi vuokrasopimus ja muutetaan uuteen osoitteeseen maaliskuussa! Ollaan kyllä viihdytty oikein hyvin tässä meidän nykyisessäkin kodissa, mutta koska vuokra on tässä aika korkea, niin ollaan myös pidetty silmiä auki sen varalta, jos vaikka löydettäisiin jokin parempi vaihtoehto tälle asunnolle. Uuden kodin löytäminen meidän kriteereillä ei vain ole ollut kovin helppo homma, koska siinä pitäisi olla pienempi vuokra, tarpeeksi neliöitä ja hyvä sijainti - tällä hetkellä asutaan vajaan kahden kilometrin päässä keskustasta eikä autottomina mielellään ihan kovin kauaksi muutettaisi. Tämän uuden asunnon kanssa kävikin ihan mieletön tuuri, sillä se on nykyistä isompi, vuokra on reilusti halvempi ja kaiken lisäksi se sijaitsee ihanalla paikalla aivan keskustassa! Olen ihan tosi innoissani. Tuntuu, että nyt tämä muutto tulee juuri oikeaan aikaan, koska jotenkin olen kaivannutkin jotain uutta. Ehkä tämän hyvin alkaneen konmaritus-projektinkin takia tuntuu ihan erityisen kivalta se, että pääsee ikään kuin aloittamaan kodinlaiton kokonaan puhtaalta pöydältä. Sinne ei varmastikaan tule pakattua mukaan enää mitään turhaa. Lisäksi odotan kyllä tosi paljon myös sitä, että asutaan aivan kaupungin keskustassa, mutta kuitenkin rauhallisella kadulla. On kivaa, kun pääsee helposti liikkumaan Lukan kanssa kaikkialle - esimerkiksi meidän vauvakerho on sitten ihan vain parin kadun päässä kotoa. Toivottavasti tullaan viihtymään uudessa kodissa niin hyvin kuin luulenkin! 

Minkälainen maanantai teillä on ollut?

xoxo Nelli
16 kommenttia

Pieni hurjapää

  • 12 kommenttia
  • torstai 21. tammikuuta 2016





Onneksi Lukalla riittää vielä niin paljon touhua ja tutkittavaa kotonakin, ettei häntä haittaa, vaikka viime päivät ollaankin vietetty tiiviisti sisätiloissa. Vaikka äitiä näiden samojen seinien tuijottelu jo hieman kyllästyttääkin, niin pitkäksi ei aika silti ehdi käymään - siitä pitää kyllä Luka huolen. Selkäänsä ei paljon ehdi kääntää, kun pikkumies on jo jossain missä ei niin kauhean mielellään saisi: roikkumassa verhoissa, kaatamassa koiran vesikippoa tai vetämässä kirjoja alas kirjahyllystä... näin muutaman esimerkin mainitakseni. On ihan turha kuvitella, että enää onnistuisi nopeasti sellaiset ennen niin helpot ja arkiset askareet, kuten vaikka pyykin ripustaminen kuivumaan samalla kun vauva makoilee lattialla. Ehei, siihenkin puuhaan saa nykyään varata ainakin viisi kertaa enemmän aikaa kun ennen, vauvan keskeyttäessä homman noin joka kymmenes sekunti. 

Vaikka välillä sitä ehkä hieman toivoisi, että vauva olisi edes hetken paikoillaan, niin silti minusta on ihana seurata pienen poikani menoa. Kun hän konttaa päämäärätietoisesti ja vauhdilla menemään milloin minnekin, on kasvoilla niin aidon onnellinen hymy, että se tarttuu väkisinkin. Hän kiipeilee ja nousee seisomaan taitavasti (ja välillä tuntuu myös että vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa) aiheuttaen äidille ylimääräisiä sydämentykytyksiä, mutta toisaalta se sama sydän meinaa myös pakahtua ylpeydestä ja rakkaudesta, kun katsoo toisen touhotusta. Tuntuu aika uskomattomalta, että vastahan minun vauvani oli niin pieni ja avuton, sylissä tuhiseva nyytti, ja nyt jo noin iso ja rohkea tyyppi, joka pystyy vaikka mihin.

Pienen ihmisen uteliaisuus ja seikkailunhalu ovat sellaisia ominaisuuksia, jotka toivoisin lapseni säilyttävän kasvaessaankin. Tietysti jokaisella lapsella on omat luonteenpiirteensä, toiset ovat rohkeampia ja toiset varovaisempia, mutta ainakin haluan kannustaa Lukaa tutkimaan, kokeilemaan ja tekemään asioita rohkeasti. Odotan innolla sitä, kun Luka on vähän isompi ja voimme tehdä tutkimusretkiä ja ihmetellä maailmaa yhdessä! Itselleni on tärkeää olla sellainen vanhempi, joka jaksaa touhuta lapsen kanssa ja keksii kaikenlaista hauskaa tekemistä. Minusta tuntuu, että äitinä oleminen tälle pikkuihmiselle on jonkinlainen uudenlainen ihana seikkailu, jotain sellaista mitä en ole aiemmin kokenut, vaikka aika paljon muunlaisia seikkailuja olenkin elämässäni ehtinyt tekemään. Ja olen siitä tosi innoissani.

xoxo Nelli
12 kommenttia

Piilossa pakkaselta

  • 14 kommenttia
  • maanantai 18. tammikuuta 2016








Minä alan olla ihan kyllästynyt jo tähän talveen. Tai ainakin näihin kahdenkymmenen asteen pakkasiin. Välillä on oikeasti tuntunut vähän siltä kuin oltaisiin vauvan kanssa vankeina täällä kotona neljän seinän sisällä, kun ei pääse edes ulkoilemaan! Tässä siis vähän kuvapläjäystä tältä päivältä, joka vietettiin taas sisätiloissa... En nimittäin oikein edes tiedä mistä kirjoittaa, kun mitään sen kummempaa ei tapahdu. Meidän viime päivät ovat olleet villasukissa hiihtelyä, herkkuruokia, kodin siivoamista ja järjestelyä sekä paljon naurua, pusuja, haleja ja leikkejä. Yllättävän hyvin ollaan saatu tunnit kulumaan, vaikka pieni mökkihöperyys äitiä vähän jo vaivaakin... Lukalla kyllä puuhaa riittää kotonakin. Hän on jo varsin taitava konttaaja ja keskittyy tällä hetkellä kiipeilytaitojen harjoittamiseen. Aiemmin hän nousi tukea vasten ainoastaan polvilleen, mutta nykyään onnistuu jo seisominenkin ja ihan kaikkealle pitäisi päästä kiipeämään. Välillä ihan hirvittää katsoa pikkuapinan touhuja, mutta pahimmilta kolauksilta ollaan onneksi vältytty - tosin siihen ehkä vaikuttaa sekin, että äiti yrittää parhaansa mukaan olla jatkuvasti valmiuksissa syöksyä pehmentämään laskeutumista, jos tyyppi meinaa kaatua liian kovaa ja korkealta.  

Taisin tuossa jonkin aikaa sitten valitella sitä, että meillä ei oikein nukuta päiväunia sisällä. No nykyään nukutaan! Olen viime päivinä saanut nauttia omasta ajasta niin ruhtinaallisesti, etten toisinaan meinaa edes tietää miten päin sitä olisi. Ja tietysti pitää sitten käydä vähän väliä ihmettelemässä, että onhan se varmasti vielä elossa kun noin nukkuu... Luka on siis saattanut vetää paritkin 1,5 - 2 tunnin päikkärit, parhaimmillaan jopa 2,5 tuntia on unta riittänyt! Tää on oikeasti ollut niin ihmeellisen tuntuista, etten ole osannut olla läheskään niin tehokas kuin ehkä olisi "pitänyt". Sen sijaan olen saattanut vain pötköttää sohvalla kahvimuki toisessa kädessä ja rivi suklaata toisessa, lukemassa kirjaa tai blogeja. Mutta sallin sen itselleni. Sitä paitsi, olen minä aika ahkerasti konmarittanutkin. Vaikka kovasti tykkäänkin meidän tämänhetkisestä kodista, niin täällä viime aikoina vallinnut sekasorto on tuntunut aika ahdistavalta. Sen takia tuntuukin nyt tosi ihanalta saada paikkoja taas järjestykseen ja päästä eroon kaikesta turhasta tavarasta. Tänään vaihdettiin hieman järjestystä meidän makuuhuoneessa ja sekin piristi tosi paljon mieltä. Kun viettää tällä hetkellä niin paljon aikaa kotona, niin on ihan erityisen tärkeää tuntea olonsa viihtyisäksi siellä. Ja juuri nyt kyllä tunnenkin, vaikka paljon täällä on vielä keskenkin.






Loppukevennyksenä vielä nämä hauskat kuvat. Luka on pitkästä aikaa kaveeraanut paljon taas peilikuvansa kanssa. Sille jaksetaan höpistä ja hymyillä vaikka kuinka kauan, ja pitäähän tuota ihanaa tyyppiä käydä aina välilla pussailemassakin. En kyllä ihmettele, onhan se minustakin melko suloinen tapaus!

Miten siellä ollaan saatu aika kulumaan näinä pakkaspäivinä? 

xoxo Nelli
14 kommenttia

Elämäni aakkoset

  • 18 kommenttia
  • perjantai 15. tammikuuta 2016





Olen tällä hetkellä vähän jumissa blogin suhteen. Juuri nyt tuntuu vähän vaikealta löytää tähän aikaa ja energiaa - ja toisinaan sanottavaakaan. Meidän arki tällä hetkellä on nimenomaan arkista. Oikeasti ihan hyvällä tavalla kylläkin, vaan ei välttämättä blogin kannalta. Päivät kuluvat energisen pikkumiehen kanssa nopeasti, iltaisin tekee mieli lukea kirjaa tai olla vaan. Ennen kun Kamil vaihtoi työpaikkaa ja teki paljon iltavuoroja, niin minulla oli Lukan mentyä nukkumaan hyvin aikaa bloggaamiselle. Keitin ison kupin teetä ja istuin läppärin ääreen kirjoittamaan, ja silloin postausaiheitakin tuntui tulevan mieleen helposti. Nykyään Kamil on illat kotona, joten ei tee mieli linnoittautua yksin koneen eteen, kun yhteistä aikaa on muutenkin vähän. Lisäksi päivän päätteeksi ajatukset tuntuvat monesti olevan yhtä mössöä - hyvä kun osaan kirjoittaa oman nimeni oikein, saati sitten mitään vähänkään syvällisempää tekstiä blogiin. Ehkäpä tämä pieni kirjoitusblokki on kuitenkin vain ohimenevä juttu ja ehkä se helpottaa viimeistään siinä vaiheessa, kun valoakin alkaa olla taas päivissä enemmän. Välillä olen miettinyt jopa blogin lopettamista, mutta sitä en kuitenkaan nyt vielä halua tehdä, sillä pienestä hetkittäisestä rämpimisestä huolimatta tämä on kuitenkin itselleni tärkeä harrastus. Sen sijaan päätin, että en nyt mieti sen kummemmin postaustahtia tai mitään muutakaan, vaan teen tätä rennosti sillä tavalla kuin vain hyvältä tuntuu. Luultavasti se mielekkyys ja into löytyy taas uudelleen, kun ei ota turhaa stressiä asioista, joista ei todellakaan edes kannattaisi. Olen muuten huomannut, että aika monessa muussakin blogissa on viime aikoina painittu ihan samojen asioiden kanssa, oletteko te? Ehkä tällä talven pimeydellä on kuitenkin jotain tekemistä asian kanssa.

Kaikesta huolimatta joukkoon on tullut viim aikoina uusiakin lukijoita (<3), joten ajattelin toteuttaa tällaisen blogien klassikkopostauksen: elämäni aakkoset. Luin taannoin pari vuotta vanhaa blogiani, jossa olin vastaavan tehnyt ja oli hauska huomata, miten niin monet asiat ovat siitä muuttuneet. Uudenlaiset asiat tulleet tärkeiksi ja toiset taas menettäneet merkitystään. Minun elämäni aakkoset juuri tässä hetkessä näyttäisivät jotakuinkin tältä:

A niin kuin aamut. Minun ja aamujen suhdetta voisi kuvailla sanoin it's complicated. Olen aina ollut iltavirkku ja nukkunut mielelläni aamuisin pitkään, mutta vauvan kanssa sellaisesta saa usein vain haaveilla. Ainakin meillä herätään useimmiten ihan liian aikaisin. Toisaalta rakastan kyllä sellaisia hitaita ja lempeitä aamuja, kun voi syödä rauhassa aamupalaa ja ikkunasta tulvii ihana aamuaurinko. No, vauvan kanssa aamut ovat yleensä kaikkea muuta kuin rauhallisia. Yritän silti opetella aamuihmiseksi, haluaisin oikeasti olla sellainen.
B niin kuin Belgia. Muutin Brysseliin tammikuussa 2011, eli viisi (!) vuotta sitten. Päädyin kaupunkiin vähän vahingossa suorittamaan työharjoitteluani, mutta se muutti elämäni. Belgiassa asuminen oli tosi upea, ikimuistoinen ja kasvattava kokemus - ja aika onnellinen sattumus myös siinä mielessä, että siellä tapasin Kamilin.
C niin kuin coffee. Raskauden ja imettämiseen myötä en onneksi ole ihan yhtä kahvihullu kuin joskus ennen, mutta kahvi on silti parasta. Varsinkin aamukahvi. Päivä ei oikein lähde käyntiin ilman sitä. Minulle aamukahvi on ennemminkin sellainen rituaalinen ja henkinen juttu, kuin ihan oikea fyysinen tarve.

D niin kuin diabetes. Halusin tai en, niin diabetes on aika merkittävä osa elämääni nykyään. Sairastuin pari vuotta sitten ja vaikka melkein päivittäin mielessä käy ajatus, että voisin kyllä ihan hyvin elää ilman tätä sairautta, niin olen kuitenkin nykyään aika sujut asian kanssa. Yleensä ajattelen, että huonomminkin voisi olla.
E niin kuin elokuvat. Jos olisi enemmän aikaa, katsoisin ehdottomasti enemmän elokuvia. Tarvitsen elokuvien katsomiseen tietynlaisen mielentilan (en esimerkiksi voi olla liian väsynyt), joten siksi niitä tulee katsottua tällä hetkellä harvemmin, vaikka periaatteessa aikaa olisikin Lukan mentyä nukkumaan. Lempielokuviani ovat Lost in Translation ja Wes Andersonin elokuvat.
F niin kuin finglish. Meidän perheessä käytetään suomea, englantia ja puolaa iloisesti sekaisin. Tällä hetkellä puola on jäänyt kylläkin vähän taka-alalle, ja keskenään puhumme pääasiassa englantia suomella höystettynä. Ulkopuolisista kuulostaa varmasti tosi hassulta, kun samassa lauseessa sanoja kummastakin kielestä, yleensä niin että englannin seassa on yksittäisiä suomalaisia sanoja. Saatetaan vaikka kysyä toiselta, että did Luka eat iltapuuro already? Kamil alkaa jo olla aika hyvä suomessa, joten pyrin käyttämään sitä yhä enemmän ja enemmän, jotta se kielitaito myös kehittyisi ja pysyisi yllä. Lukalle ei juuri englantia puhuta, vaan omia äidinkieliämme.

G niin kuin Greyn anatomia. Paras tv-sarja!
H niin kuin haaveilu. Haaveita on hyvä olla ja minulla niitä riittää. Aiemmin haaveilin ennen kaikkea uusiin paikkoihin matkustamisesta, nyt haaveet on vähän toisenlaisia, arkisiakin. Tällä hetkellä haaveilen omasta kodista (sellaisesta, jossa olisi piha) ja siitä, että saisin nukkua yhden kokonaisen yön heräämättä kertaakaan.
I niin kuin ihmiset. Ne elämän rakkaat tyypit, joita ilman ei olisi mitään. Perhe, ystävät, kaverit, jopa blogin kautta tulleet tuttavuudet. Minussa on vähän introvertin vikaa ja viihdyn usein hyvin yksiksenikin, mutta pidän myös uusiin ihmisiin tutustumisesta. 

J niin kuin järvet. Rakastan vettä: järviä ja merta. Niiden äärellä mieli rauhoittuu ja selkenee. Olen muutaman kerran asunut kaupungeissa, joissa vesi on läsnä tuskin ollenkaan ja se on aina tuntunut vähän oudolta. Nyt on ihanaa, kun asutaan aivan järven vieressä.
K niin kuin Kamil. Elämäni rakkaus ja paras ystävä. Vietetään huhtikuussa meidän viisivuotispäivää sekä ensimmäistä hääpäivää! En voisi olla onnellisempi.
L niin kuin Luka. Tietysti. Jos olet lukenut yhtään blogiani, niin tiedät kyllä miksi. 

M niin kuin matkustaminen. Matkustaminen on mun intohimo, ja vaikka tällä hetkellä ei juuri pystytä matkustamaan niin tiedän, että senkin aika tulee taas uudelleen. Rakastan reissujen suunnitelemista ja sitä kutkuttavaa fiilistä, mikä iskee jo lentokentällä. Rakastan uusissa paikoissa harhailua ja sitä tunnetta, kun on vähän ulkopuolinen jossain kaukana kotoa. 
N niin kuin nauraminen. I honestly think it's the thing I like most, to laugh. It cures a multitude of ills. It's probably the most important thing in the person, sanoi Audrey Hepburn enkä voisi olla enempää samaa mieltä.
O niin kuin onnellisuus. Olen siitä onnekas, että tunnen oikeastaan joka päivä olevani onnellinen. Kaikki ei suinkaan ole aina täydellistä, mutta kaikki on hyvin. Olen oppinut löytämään onnea ihan pienistäkin asioista ja huomaan, etten tarvitse kovinkaan paljoa ollakseni onnellinen. Se tuntuu hyvältä.

P niin kuin Puola. Ennen Kamiliin tutustumista Puola oli mulle täysin tuntematon maa, ja myönnän, että ne vähäisetkin mielikuvani maasta olivat ehkä enemmän negatiivisia. Kuvittelin, että Puola on tylsä ja harmaa maa, mutta nyt tiedän että se on kaikkea muuta. Puola on täynnä väriä, ääntä ja kaikkea kaunista. Brysselin jälkeen asuttiin vuosi Puolassa ennen Suomeen muuttamista. Kaipaan sinne aika usein.
R niin kuin rakkaus. Tärkeintä elämässä. 
S niin kuin sydän. Päätöksissäni olen spontaani ja luotan intuitioon ja siihen, mitä sydän sanoo. Uskon, että elämässäni olisi aika moni asia mennyt toisin, jos olisin tunteiden sijaan tehnyt päätökset puhtaasti rationaalisesti. En kuitenkaan kadu mitään, vaan tuntuu siltä, että juuri näin tässä on pitänytkin käydä.

T niin kuin Tampere. Synnyinkaupunki ja kotikaupunki taas lähes kuuden vuoden poissaolon jälkeen. Silloin aikoinaan oli kiire päästä pois, nyt tuntuu taas niin hyvältä olla takaisin. Kotona.
U niin kuin uskaltaminen. Koska melkein kaikki parhaat asiat elämässä ovat tapahtuneet sen jälkeen, kun on uskaltanut tehdä jotain, mikä on ensin ehkä pelottanutkin. Olen ennen ollut aika arka ja varovainen tekemisteni ja päätösteni suhteen, mutta olen sittemmin kokenut aika paljon kaikenlaista, mikä on tehnyt musta rohkean ja itsevarman.
V niin kuin vaaleanpunainen. Lempivärini.

Y niin kuin yliopisto. Olin juuri aloittanut kolmannen vuoteni yliopistossa ennen kuin tulin raskaaksi. Päätin Puolassa asuessani hakea Suomeen yliopistoon, vaikka tiesin, etten sopisi sinne. En ole koskaan tuntunut olevani yliopisto-ihmisiä, mutta ajattelin että ehkä minusta voisi tulla sellainen. Ei tullut. Pääaineena oli Puolan kieli ja kulttuuri, josta tykkäsin kyllä, mutta muuten se akateeminen maailma ei vain tuntunut omalta paikaltani. Raskauden myötä sain onneksi rohkeuden lopettaa ja hakea sellaiseen kouluun, johon oikeasti tunnen haluavani.
Ä niin kuin äitiys. Parasta. Minä olen sellainen ihminen, joka on aina haaveillut enemmän perheestä ja äitiydestä kuin hienosta urasta. Musta tuntuu, että vasta nyt tultuani äidiksi, elämällä on oikeasti joku suurempi merkitys. Kyllä mä olen silti vielä monta muutakin asiaa kuin vain äiti, mutta silti äitinä oleminen on mun mielestä vain aivan huippujuttu.

xoxo Nelli
18 kommenttia

Seitsemän kuukautta

  • 15 kommenttia
  • maanantai 11. tammikuuta 2016

Meidän vauva on 7 kuukautta vanha! Näin se vauvavuosi vain lähenee uhkaavasti loppuaan, aika hullua. Katselen aika usein Lukan pikkuvauvakuvia ja välillä tuntuu kyllä ihan uskomattomalta, että niissä kuvissa on tosiaan se sama tyyppi, joka täällä meillä nyt touhuilee ja touhuttaa menemään. Tuntuu vaikealta käsittää tätä ajankulua. En oikein tiedä, kummin sitä sanoisi: että vauva on jo vai vasta seitsemän kuukautta? Tavallaan tuntuu, että aika on mennyt niin hurjan nopeasti, mutta toisaalta taas siltä, että hän on ollut täällä meidän kanssa jo ikuisuuden. On oikeasti aika vaikea muistaa aikaa ilman tuota pienintä perheenjäsentämme.


Viimeisen kuukauden sisään on mahtunut ihan hurjasti uusien taitojen oppimista. Luka liikkuu vauhdilla paikasta toiseen, kiipeilee, istuu ilman tukea ja rakastaa sitä, kun joku pitää käsistä kiinni ja auttaa seisomaan. Paikallaan olo on tylsää, kun yhtäkkiä koko maailma on avoinna pienen miehen seikkailuille. Hyvä, että perässä pysyy kun koko ajan pitäisi olla tutkimassa kaikkea mahdollista. Sinänsä kyllä kiva, sillä pikkumies on taas paljon enemmän oma iloinen itsensä, kun ei enää jatkuvasti kiukuta se, kun ei pääse eteenpäin. Vaikka välillä vauva on olevinaan niin itsenäistä ja isoa poikaa kontatessaan ympäri asuntoa kohti uusia tutkimusmatkoja, niin samalla olen huomannut, että äidistä on tullut entistä tärkeämpi eikä tätä sovi päästää liian kauas näköpiiristä. Välillä tulee itku, jos äiti katoaa nurkan taakse. Maailman hellyyttävintä on se, kun istuessani lattialla Luka konttaa luokse ja kiipeää syliin. En kestä! 

Toisen voimakkaan "en kestä!" - reaktion saa aikaan vauvan uudet ääntelyt. Luka on aina ollut varsin puheliasta sorttia kiljumisineen, päristelyineen sun muineen, mutta nyt ihan muutama päivä sitten on kuvioihin astunut myös uudenlainen ääntely - tavut! Nänänää ja vavavaa vain raikaa kun vauvalla on niin paljon asiaa. Jännityksellä odotetaan, millä kielellä se tyypin ensimmäinen sana sieltä sitten joskus mahtaakaan tulla...



Heti sen jälkeen kun Luka oppi konttaaamaan, on elämä tuntunut jotenkin helpottuneen ja vauva kasvaneen harppauksella isommaksi. Olin koko joulukuun todella väsynyt ja uupunut, koska Luka nukkui öisin katkonaisesti ja päivisin taas oli kovin kiukkuinen. Koputan puuta, mutta nyt arki tuntuu taas luistavan paljon helpommin. Luka ei myös onneksi herää enää joka aamu ihan kuudelta, vaan yleensä seitsemän ja yhdeksän välillä. Päiväunia nukutaan noin kolmet, pituudeltaan ne vaihtelevat puolesta tunnista pariin tuntiin. Yöunille Luka menee 19.30 ja nykyään Kamil vastaa nukkumaanlaitosta, koska haluttiin opettaa Luka pois tissille nukahtamisesta. Se sujuikin yllättävän hyvin ja tuo yöunille meno tapahtuu yleensä aika helposti. Kiinteitä Luka on nyt syönyt kuukauden ja ne maistuvat pikkumiehelle varsin hyvin. Lemppareita ovat kaikki makeat hedelmäsoseet (erityisesti mango), kasviksista bataatti. Tähän mennessä parsakaali on ollut ainoa sellainen yökötys, mitä Luka ei suostunut syömään. Puurokin meni alkuun alas aika nihkeästi, mutta nykyään sekin on alkanut maistua jo aika kivasti. Luka on siis toistaiseksi syönyt vain soseita, mutta ajattelin kohta rohkaistua ja aloittaa rinnalla myös sormiruokailun. Lisäksi imetän vielä, enkä nyt toistaiseksi ole sen kummemmin suunnitellut, että kauanko sitä jatketaan. Yöimetyksistä voisin kieltämättä pikku hiljaa luopua (vaikka niitä on vain 1-2 yössä), mutta muuten nyt sen suhteen ei ole vielä mitään kiirettä. 


Tällaista siis kuuluu meidän seitsemänkuiselle tällä hetkellä. Nyt kun olen saanut itse selätettyä sen viime kuussa vaivanneen pahimman väsymyksen, niin nautin taas tästä vauva-arjesta ihan valtavasti. Hauskaa, kun Lukan kanssa voi puuhailla koko ajan enemmän kaikenlaista ja jotenkin se meidän välinen side vain vahvistuu koko ajan. Vaikka sitä kuinka joskus väsyttäisi, niin kyllä tämä vaan on kaiken sen arvoista. Aloitettiin eilen Kamilin kanssa katsomaan sellaista Netflix-sarjaa kuin Masters of None. Siinä ensimmäisessä jaksossa, yhdessä keskustelussa, kiteytyi aika hyvin koko tämä homma:

- How's fatherhood? 
- Oh, it's great. I feel like I'm part of something bigger now, you know? Like I've got this deeper sense of purpose.
- Mm-hmm. But it's got to be so much work, right? I mean, don't you miss going out and all that stuff? 
- Uh okay, so the other night, Zach starts crying at 4:00 a.m. I'm so tired. I'm pissed. But I get up. I go over, I turn the light on, pick him up and at one point, he looks up at me, and he just smiles and starts laughing at me. And then we both just start laughing. I'm laughing with this person I created, right, with my kid, this person I'm gonna watch grow up and do great things one day hopefully. I don't know, man. I just can't think of one night of partying or drinking that made me feel even one millionth of that feeling.

xoxo Nelli
15 kommenttia

Viime aikoina

  • 14 kommenttia
  • sunnuntai 10. tammikuuta 2016







Hupsista, blogi on jäänyt vähän hunningolle viime päivinä. Varsinkaan sen jälkeen, kun Luka oppi konttaamaan, ei ole liiemmin tarvinnut peukaloitaan pyöritellä. Hyvä kun saa edes ne pakolliset hommat hoidettua, kun koko ajan saa juosta tuon pikkuapinan perässä ja vahtia silmä kovana, että mitähän se seuraavaksi keksii. Konttaaminen sujuu jo varsin mallikkaasti (ja vauhdikkaasti!), ja nyt uusi villitys onkin sitten kiipeily. Ihan vielä ei onnistu seisomaan nousu itsekseen, mutta eipä tuonkaan taidon oppiminen näytä enää kovin kaukana olevan... Mutta mitäs kaikkea muuta tässä viime päivinä onkaan ehtinyt tapahtua?

  • kovien pakkasten vuoksi ei olla juuri päästy ulkoilemaan. Luka on tottunut nukkumaan ainakin yhdet pidemmät päiväunet ulkona vaunuissa tai kantorepun kyydissä, mutta nyt kun ulkoilut ovat jääneet väliin, niin päikkäritkin ovat olleet aika lyhyitä. Yhtenä päivänä keksin huijata vauvaa: puin tälle kevyesti lämpimämpää vaatetta päälle, laitoin vaunuihin, ja vaunut lykkäsin kylpyhuoneeseen. Saunan ikkuna vain auki, niin kylppärissä on sopivan viileää ja raikas ilma, ja ulkoa kantautuu vielä unettavaa liikenteen ääntä. Näin huijaamalla Luka on nukkunut monesti parikin tuntia, kun yleensä sisäpäikkärit jäävät puolen tunnin mittaisiksi!
  • kun vaunulenkin sijaan Luka on nukkunut yhdet päiväunet enemmän sisällä, niin minullakin on ollut vähän enemmän "omaa aikaa". Yleensä en ehdi Lukan päikkärien aikaan tekemään muuta kuin ne pakolliset jutut, kuten syömään ja siivoamaan keittiön ja sen jälkeen ehkä istumaan lamaantunena sohvalla miettien, että kohta se vauva varmaan jo herääkin... Mutta nyt olen ehtinyt esimerkiksi lukea! Minulla on varmaan monta kymmentä lukematonta kirjaa odottamassa, mutta juuri nyt olen paneutunut todella innostuneena uusimpaan ostokseeni eli Marie Kondon KonMari-kirjaan.
  • olen hieman yllättynytkin siitä, kuinka inspiroitunut olo mulle on tullut kirjasta, jonka alaotsikko on "siivouksen elämänmullistava taika". Yllättymiseni johtuu kahdestakin eri syystä. Ensinnäkin suhtaudun todella skeptisesti (ja myönnän: ehkä jopa hieman ylimielisesti) kaikenlaisiin selfhelp-oppaisiin ja muihin tämän tyyppisiin opuksiin enkä usko, että kukaan järkevä ihminen voisi moisia tarvita. Toisekseen mitä siivoamiseen tulee, olen varsin laiska ja epäjärjestelmällinen. Tätä kirjaa lukiessani olen kuitenkin saanut heittää kaikki ennakkoluuloni romukoppaan ja kokenut niin monta ahaa-elämystä, että melkein en malttanut lukea kirjaa loppuun kun olisin vain halunnut heti päästää siivoamaan ja järjestelemään kotiamme! Tänään sitten vihdoin Kamilin vapaapäivänä päästiin aloittamaan meidän oma konmari-projekti, ja tuntuu oikeasti ihan uskomattoman vapauttavalta saada koti kunnolla järjestykseen (tässä pikkuvauva-arjessa sitä välillä melkein jo tottuu elämään koko ajan pienessä kaaoksessa) ja päästä eroon turhista tavaroista. Tekemistä kyllä vielä riittää, sillä vauvan kanssa siivous etenee aika hitaasti, mutta alku on ainakin jo lupaava!
  • eilen lauantaina meillä alkoi vihdoin kauan odotettu vauvauinti. Uinnin on tarkoitus olla enimmäkseen Kamilin ja Lukan yhteinen juttu, mutta koska Kamil joutuikin eilen töihin, niin ensimmäiselle uintikerralle pääsinkin minä. Poden pientä uimahallikammoa (kaikkien muiden pelkojeni lisäksi...), joten jännitin ja stressasin eilistä aika paljon etukäteen, mutta loppujen lopuksi kaikki meni hyvin ja meillä molemmilla oli tosi kivaa. Luka tykkäsi uinnista todella paljon, ja ihanasti polskutteli siellä menemään söpöissä pikku-uikkareissaan.
  • tänä aamuna herätessämme näin ensimmäistä kertaa elämässäni revontulia! Ihan tässä meidän kotipihassa! Toki ne olivat aika pienet, eikä sellaiset koko taivaalla upeina leimuavat kuten kuvitelmissani, mutta kauniit silti.
  • olisin tosi onnellinen, jos huomenna herätessämme Lukalle olisi puhjennut vihdoin hammas. Tänään tuo puhkeamaisillaan oleva hammas on kiusannut pikkuista ihan urakalla, ja varsinkin nyt ilta on ollut todella itkuinen. Tuntuu itsestäkin ihan pahalta, kun toiseen selkeästi sattuu eikä sitä kipua voi kuitenkaan ihan hirveästi helpottaa. Iengeeliä, kylmää imeskeltävää ja tarvittassa särkylääkettäkin, niistä nyt ainakin saa vähän apua onneksi. Ei ole helppoa tuo pienen vauvan elämä!
  • seuraavaksi aion mennä saunaan ja r e n t o u t u a. Vaikka viime päivät ollaankin oltu ihan vaan kotona suurimmaksi osaksi eikä sen kummempaa ole tapahtunut, niin jotenkin mieli on aika poikki. Ihanaa mennä saunan lämpöön, sulkea silmät ja vain nauttia hiljaisuudesta!

xoxo Nelli
14 kommenttia

Uusia taitoja

  • 18 kommenttia
  • keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Mitenköhän asian muotoilisi kauniisti... Noh, sanotaanko nyt vaikka niin, että meillä on asustellut viime aikoina aika kiukkuinen pieni ihminen - ja sanon tämän suurella rakkaudella, mutta todellakin hieman tilanteen vakavuutta kaunistellen. Ymmärrän kyllä, että vauvan elämä ei aina ole niin helppoa. Hampaiden tekeminen tuskastuttaa, uusiin ruokiin totuttelu pelkän äidinmaidon jälkeen on outoa sekä kaikenlaisten uusien taitojen opettelu kysyy kärsivällisyyttä - ja sitä taas meidän vauvalta ei nyt välttämättä ihan niin kauheasti löydy. Kaikenlaista siis on ollut (ja on yhä) meneillään, joten ihmekös tuo, jos vähän kiukuttaakin. Ihan erityisen ärsyttävää Lukan mielestä on ollut se, kun liikkumisen tarve on suuri, mutta eteenpäin ei oikein ole päässyt ainakaan sillä halutulla tavalla. Takaperin, sivusuunnassa ja kierien kyllä, mutta eihän se riitä. Konttausasento löytyi jo kauan aikaa sitten, mutta käsien ja jalkojen yhteispeli on ollut hakusessa eikä eteenpäin ole päässyt, vaikka miten on itseään heiluttanut edestakaisin. Vaan vihdoin se tapahtui... Ja näin meillä kontataan! 





Vauvakerhossa, jossa käymme, on Luka porukan nuorin. Muut vauvat ovat pari kuukautta vanhempia, joten olen siinä samalla päässyt vertailemaan eri ikäkausien kehitystä sekä saanut vähän ennakkokäsityksiä siitä, mitä meilläkin pian on luvassa. Melkeinpä kaikki kerhon vauvat ovat liikkuneet paikasta toiseen enimmäkseen ryömimällä, joten jotenkin luonnollisesti olen koko ajan odottanut sitä, että Lukakin lähtisi ensin ryömimään ja sitten konttaamaan. Tuo ryömimisvaihe näköjään jäi kuitenkin kokonaan välistä - ilmeisesti moinen oli Lukan mielestä täysin turha liikkumismuoto kun kerran voi kontatakin. 




Niin kuin moni muukin uusi juttu vauvan elämässä, niin myös tämä konttaamisen taitokin tunnuttiin opittavan kuin yhdessä yössä. Luka on kyllä ottanut haparoivia konttausaskelia jo jonkin aikaa - siis aina yhden kerrallaan ja sitten yleensä joko moksahtanut kumoon tai jämähtänyt paikoilleen tietämättä, miten siitä jatkaa. Katselin sitä touhua vähän huvittuneena, mutta myös pikkuista hieman säälien. Voi kun toinen nyt vain tajuaisi siirtää sitä toistakin kättä! Mutta ei tässä asiassa toista voi oikein auttaakaan, itse se on keksittävä. Ja yhtenä päivänä sitä sitten vain huomattiin että hetkinen, tuohan todellakin konttaa! Siis liikkuu ihan oikeasti eteenpäin enemmän kuin yhden askeleen verran, ja pääsee aika nopeastikin paikasta toiseen. Yleensä myös paljon nopeammin, kuin äiti vielä edes tajuaa... Nyt onkin oltava erityisen tarkkana, sillä Lukaa kiinnostaa kaikki, ja nyt hän myös pääsee haluamiensa asioiden äärelle, jos vain saa siihen tilaisuuden. Taitaa siis olla aika sanoa hyvästit esimerkiksi rauhallisille kokkaus- tai pyykinripustushetkille sillä välin, kun vauva puuhailee lattialla omiaan. Myös koiran puruluut ja lelut on syytä laittaa piiloon, sillä jotenkin kummasti kaikkien kiinnostavimpia asioita ovat nimenomaan ne, joihin ei oikein mielellään saisi pienen vauvan sormet (ja suu) koskea. 


Konttaamisen lisäksi Luka osaa nykyään myös istua tuetta. Välillä siinäkin vielä mennään kumoon, mutta se ei näytä hirveästi haittaavan. Luka on nimittäin oppinut myös kaatumaan hienosti hidastettuna. Välillä sattuu pieniä kolhuja, mutta useimmiten laskeutuminen tapahtuu onneksi aika pehmeästi. On muuten myös aika ihanaa, miten vauva on itsekin kovin riemastunut näistä uusista taidoistaan! Kiukkuilua on nyt viime päivinä ollut paljon vähemmän, kun Luka vain innostuneena konttaa menemään ja tutkiskelee paikkoja. Ja onhan se myös ihan älyttömän suloisen ja hellyyttävän näköistä! Niin mun pieni vauvani vain kasvaa... Mitähän se seuraavaksi oppii? 

xoxo Nelli
18 kommenttia

Äidin tatuoinnit: pupu

  • 16 kommenttia
  • tiistai 5. tammikuuta 2016

Viimeisiä viedään! Enää muutama hassu kuva jäljellä esiteltäväksi, ja tällä kertaa vuorossa on ehkä merkityseltään itselleni henkilökohtaisin tatuointini. Tämä on otettu kesällä 2013, jälleen kerran Puolassa. Ja kuva muuten tehtiin väritystä myöten kerralla valmiiksi, eli kokonaisuudessaan istuin sellaiset kuusi tuntia tatuoitavana. Kipukynnykseni on aika korkea, mutta kyllä siihen aavistus hulluuttakin tarvitaan, että suostuu moiseen kidutukseen...


Mun pupuni on piirroshahmomainen, suloinen pikkuotus. Pupu on vähän niin kuin mun spirit animal ja lisäksi nimi, jolla Kamilkin minua kutsuu. Siksi halusin tatuoida itseeni nimenomaan pupun kuvan. Vaikka kuva on vähän tällainen hassu ja söpö, niin sillä on itselleni tosi suuri merkitys. Ja vaikka olen pitkälti myös sitä mieltä, että tatuointi voi olla vain kaunis kuva ilman sen kummempaa symboliikkaa, niin kaikista kuvistani juuri tähän liittyy kaikkein eniten henkilökohtaista merkitystä. En oikeastaan halua mennä kovin syvälle siihen, mutta sanotaanko nyt niin, että tämä pupu tavallaan kuvastaa minua itseäni sekä asioita joita olen käynyt läpi ja kasvuani siksi ihmiseksi, joka olen nyt. Teksti "mirrors are just glass" on vähän niin kuin päivittäinen muistutus itselleni, sellainen pieni mantra. Olen kamppaillut tiettyjen asioiden kanssa aika suuren osa elämästäni enkä tiedä, tuleeko tälle taistelulle koskaan loppua, mutta nykyään ainakin tiedostan ja pystyn työstämäänkin niitä kipukohtia. Ja hyväksymään, sekin on tärkeää. Vaikka tatuoinnin taakse kätkeytyykin aika paljon isoja asioita, niin tykkään siitä kovasti myös ihan vain kuvana. Hauska pikkupupu suurine silmineen ja kukkaseppele päässä saa minut hyvälle mielelle ja aika usein hymyn myös muiden ihmisten huulille!

xoxo Nelli
16 kommenttia

Keinutaan

  • 12 kommenttia
  • sunnuntai 3. tammikuuta 2016







Meidän puolivuotiaan uusin lempparijuttu on keinuminen. Luka sai puolivuotislahjaksi Done by Deerin sisäkeinun ja voi, kyllä siinä ollaankin keinuttu. Harvemmin on sellaista kiukkua tai harmitusta, jota ei pieni kiikkuminen helpottaisi! Kaunis, puinen keinu miellyttää äidinkin silmää ja vaikka tästä saikin pulittaa muutaman kympin enemmän kuin muovikeinuista, niin on se kyllä ollut aivan hintansa väärti. Se on nyt jo kovassa käytössä ja kasvuvaraakin on vielä reippaasti. Tällä hetkellä keinu on vielä vähän reilun kokoinen, joten laitamme Lukan selän taakse hieman pehmustetta, jotta asento pysyy hyvänä. Ja sitten mennään!

Itse olen vauvana ollut kuulemma aivan hulluna hyppykiikkuun. Muistan lukuisia videopätkiä ja valokuvia, joissa hypin kiikussa onnesta soikeana ja olisin varmasti jaksanut tehdä sitä vaikka aamusta iltaan. Nykyään hyppykiikuista kuitenkin kai ollaan enemmän sitä mieltä, ettei se olisi lapsen motoriselle kehitykselle välttämättä kovin hyväksi... tosin itsekin opin pomppimisesta huolimatta kävelemään kymmenkuisena, että tiedä häntä. Veikkaan, että niissäkin on merkeissä ja laaduissa eroja, mutta oman vauvani ollessa kyseessä pelaan kuitenkin mieluummin varman päälle, ja siksi päätin hankkia Lukalle tällaisen perinteisen keinun. Puukeinu on tukeva ja turvallinen, ja sen sanotaan kehittävän lapsen motoriikkaa ja lihasvoimaa. Ja mikä parasta: se tuottaa vauvalle iloa ja aiheuttaa hallitsemattomia ihania kikatuskohtauksia! Keinun etuosassa on myös puisia renkaita, joita Luka tykkää tutkiskella ja leikkiä niillä keinumisen ohessa. Hauskaa siis riittää. Nyt en malta odottaa sitä, että nämä kovat pakkaset hieman laantuisivat ja päästäisiin keinumaan myös ulos! 

xoxo Nelli
12 kommenttia
© Kochanie • Theme by Maira G.