Pieni diabetestarina

tiistai 17. marraskuuta 2015

Tiedätkö, mikä päivä tänään on? En minäkään olisi vielä muutama vuosi sitten tiennyt - tai edes välittänyt. Tällainen päivä olisi aikaisemmin tuntunut itselleni todella kaukaiselta ja ehkä vähäpätöiseltäkin, pakko myöntää. Tänään on nimittäin Valtakunnallinen diabetespäivä. Lauantaina puolestaan vietettiin Maailman diabetespäivää, jota vietetään joka vuosi aina marraskuun 14. päivänä, insuliinin toisen keksijän Frederick Bantingin syntymäpäivänä. Diabetesliitto kertoo sivuillaan näin: "Päivän tarkoituksena on kiinnittää maailmanlaajuisesti huomiota diabetekseen, toisaalta kyse on diabeteksen kanssa elävien vuotuisesta juhlapäivästä. Vuodesta 2007 se on ollut myös yksi YK:n vuotuisista teemapäivistä.


Sairastuin diabetekseen kaksi vuotta sitten, marraskuussa 2013. Tarkkaa päivämäärää en muista, mutta diagnoosin saamisen muistan kyllä varsin hyvin. Koko vuosi oli ollut aika rankka, ja varsinkin sinä syksynä voin todella huonosti. En kuitenkaan missään vaiheessa edes ajatellut, että kyse voisi olla mistään muusta kuin siitä, että kehoni nyt vain reagoi kaikkeen siihen stressiin ja henkiseen pahaan oloon vähän radikaammalla tavalla. Olin kuolemanväsynyt, vaikka olisin nukkunut kuinka paljon. Yliopistolla käyminen alkoi olla yhtä tuskaa, sillä nukahtelin jokaisella luennolla vaikka aihe olisi ollut kuinka mielenkiintoinen. Nukuin aina kotiin päästyäni päiväunia enkä jaksanut mitään. Join litrakaupalla vettä, mutta olin silti jatkuvasti janoinen. En kuitenkaan osannut epäillä mitään, mutta varasin kuitenkin ajan koululääkärille - muistan ajatelleeni, että kyse oli varmasti vain vitamiininpuutoksesta, ehkä pienestä syysmasennuksesta. Kun vihdoin menin lääkäriin, painoin vain 45 kiloa - olin huomaamattani aivan kuihtunut. Vietin yön sairaalassa tiputuksessa ja aamulla lääkäri tuli kertomaan sen minkä kaikki muut paitsi minä itse olivat varmaan jo arvanneet. Minulle oli puhjennut diabetes. Olin ajatellut olevani ihan perusterve nuori nainen ja yhtäkkiä olinkin loppuelämäni sairas.


Ehkä sairauden hyväksyminen aluksi oli niin vaikeaa siksi, että se tuli niin yllättäen. Puun takaa. Suvussani ei ole ketään muita diabeetikoita ja olin kuvitellut ykköstyypin diabeteksen olevan lähinnä perinnöllinen sairaus. Luulen, että olisi ollut helpompaa hyväksyä ja ymmärtää, jos minäkin voisin sanoa perineeni tämän sairauden. Nyt se tuntui vain enimmäkseen epäreilulta ja myönnän vieläkin usein miettiväni, että miksi juuri minä. Välillä on vaikea olla tuntematta katkeruutta. Toisaalta olen oppinut elämään tämän riesani kanssa jo aika hyvin ja useimmiten ajattelen, että sentään minulla on vain tämä diabetes. Hoitomotivaationi on aina ollut hyvä, koska hoitamalla itseään hyvin voi paremmin ehkäistä kaikki diabetekseen liittyvät liitännäissairaudet, joita pelkään. Jos pitää itsestään huolta, niin myös voi fyysisesti paljon paremmin. Olenkin ehkä jopa vähän perfektionisti tämän sairauteni kanssa. Kammoan korkeita verensokereita ja yritän parhaani mukaan pitää sokerini tasaisina.


Olen huomannut, että ihmisillä on todella paljon väärää tietoa - tai kuvitelmia - diabeteksesta. Ykköstyyppi ja kakkostyyppi sekoitetaan keskenään tai niitä pidetään jopa ihan samana sairautena. Melkein aina saa kuulla ajattelemattomia kommentteja, mutta yritän olla ärsyyntymättä niistä sillä enhän itsekään vielä pari vuotta sitten tiennyt tästä sairaudesta mitään. Yllättävän monet puhuvat diabeteksesta vieläkin sokeritautina ja luulevat, että diabeetikko ei vain saa syödä sokeria. Ykköstyypin diabetes (erittäin yksinkertaistettuna) on autoimmuunisairaus, jossa haima ei enää tuota insuliinia. Insuliini taas on hormoni, joka säätelee verensokeria. Hiilihydraatit nostavat verensokeria, mutta terveellä ihmisellä oma haima pitää huolen siitä, että verensokeritaso pysyy normaalina. Ihminen ei pysty elämään ilman insuliinia, joten diabeetikko joutuu keinotekoisesti pistämään sen itselleen, sillä muuten verensokeri nousisi vaarallisen korkealle. Monesti ihmiset luulevat, että diabetekseni on todella "pahanlaatuinen", koska joudun pistämään insuliinia aina, kun syön jotakin hiilihydraattipitoista. Oikeasti se tarkoittaa vain sitä, että diabetekseni on aivan normaali. Jotkut myös luulevat, että jos söisin eri tavalla niin voisin lakata pistämästä insuliinia ja jopa parantua tästä sairaudesta - voi, kun se olisikin niin helppoa! Ykköstyypin diabeteksesta ei kuitenkaan voi parantua. Sen kanssa pitää vain oppia elämään. Terveellisillä elämäntavoilla se onnistuu helpoiten, mutta kyllä minäkin sallin itselleni herkkuhetkiä silloin tällöin, kohtuudella. Sokerikaan ei siis ole täysin pannassa meille diabeetikoille, mutta runsas sokerin käyttö vaikeuttaa verensokerin hallintaa. 


Olen nykyään aika sinut sairauteni kanssa. En koe, että diabetes ihan hirveästi häiritsisi normaalia elämääni. Olen jo aivan tottunut siihen, että joudun hieman miettimään syömisiäni, laskemaan hiilihydraatteja, pohtimaan paljonko insuliinia tarvitsen ja mittailemaan verensokeriani useita kertoja päivässä. Tuntuu jopa vähän oudolta, että kaikkien ihmisten ei näin tarvitse tehdä, koska itselleni se on jo niin tavallista! Eniten arkielämässäni diabetes häiritsee minua ehkä siinä mielessä, että joudun joka kerta kotoa lähtiessäni miettimään, että mitä jos verensokerini laskevat yhtäkkiä ollessani jossain (ja tätä tapahtuu itselleni aika usein). Aina pitää olla mukana pillimehua tai muuta nopeaa sokeria sisältävää, jolla saa verensokerit taas nousemaan. Kaksi ensimmäistä vuotta hoidin diabetestani monipistoshoidolla, mutta nyt hiljattain sain käyttööni insuliinipumpun. Enää minun ei siis tarvitse varsinaisesti pistää itseeni neuloilla insuliinia, vaan kehossani on kiinni pieni laite, jolla insuliinia annostellaan. Koen, että pumpun kanssa elämästä on tullut huolettomampaa, vaikka alkuun vierastinkin ajatusta siitä, että minussa roikkuisi koko ajan jokin ylimääräinen härpäke. Pumppu on kuitenkin aika pieni kapistus ja siitä saamani hyöty painaa vaakakupissani enemmän. Tällä hetkellä suurin pelkoni diabetekseen liittyen on se, että mitä jos Lukakin sairastuu tähän. Se kuitenkin on sellainen asia, jolle en itse mahda mitään, joten yritän olla miettimättä sitä liikaa etukäteen. Synnytyssairaalassa olisi ollut mahdollista ottaa osaa tutkimukseen, jossa etsitään löytyykö lapselta diabetekseen altistava geeni, mutta en loppujen lopuksi halunnut ottaa siitä selvää. Vaikka geeni olisikin, niin se ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että diabetekseen sairastuisi. Täytyy vain toivoa parasta! 

xoxo Nelli

7 kommenttia

  1. Voin vain kuvitella miltä tuntuu sairastua ihan yhtäkkiä. Mutta se on mahtavaa että noin hyviä hoitomuotoja löytyy! Lähipiirissä on yksi diabeetikko, mutta pakko on myöntää että tiedän itse sairaudesta hävettävän vähän..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niinpä, toista se olisi ollut vaikka parikymmentä vuotta sitten! Nykyään tää(kin) sairaus tunnetaan jo niin hyvin, ettei sen tarvitse hirveästi häiritä normaalia elämistä :)

      Poista
    2. Niin ja en mäkään siis ennen tiennyt diabeteksesta juuri mitään! Mediassakin liikkuu harmittavan paljon väärää ja vanhentunutta tietoa, eikä tehdä eroa ykkös- ja kakkostyypin välillä monesti ollenkaan...

      Poista
  2. Mielenkiintoinen postaus ja kirjoitit sairaudestasi ihailtavan avoimesti! Tunnen muutamia diabeetikkoa ja yhdellä on juuri samanlainen uusi sokerimittari, kuin sinulla! Se on todella kätevän oloinen ja varmasti hyvä ja helppo käyttää! Itse en sairasta diabetesta, mutta peg-ravitsemuksen vuoksi olen joutunut seuraamaan sokereita välillä päivittäin niiden heittelyn vuoksi, joten tiedän tunteen, kun pelottaa lähteä kotoa, jos sokerit laskee yllättäen. Olisi joskus kiva, jos kirjoittaisit insuliinipumpusta ja sen käytöstä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä inhottava tunne! Välillä on vaikea muistaa, millaista oli kun sai elää sillä tavalla huolettomasti kuin "tavalliset" ihmiset :D Insuliinipumpusta voin kirjoittaa myöhemmin enemmän, kunhan olen käyttänyt tätä vähän pidempään! :)

      Poista
  3. Itse sairastuin d:hen 2010 ollessani 22 vuotias ja muistan edelleen miten se kevät meni ihan sumussa, väsyneenä ja koko ajan syöden, juoden ja silti laihtuen. Pitäisi varmaan itsekin näpytellä omasta kokemuksesta tekstiä diabetekseen liittyen . Olen myös sitä mieltä, ettei d ole koskaan mun elämään suuremmin vaikuttanut - mitä nyt niitä pillimehuja pitää olla aina mukana :D Mietin myös miten elämä nyt pumpun kanssa sujuu? Itse menen monipistoshoidolla, mutta varsinkin raskauden jälkeen oon ruvennut kallistumaan pumpun puoleen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika samanikäisenä sielläkin ollaan siis sairastuttu! Oon kyllä sitä mieltä, että mieluummin sairastuin nyt vähän vanhempana kuin ihan lapsena :) Olisi kiva kuulla sunkin kokemuksia ja ajatuksia aiheeesta! Pumpun kanssa elämä on lähtenyt tosi hyvin sujumaan, jo nyt tuntuu että sokerit pysyvät tasaisimpina, aamunkoittoilmiö on saatu aisoihin ja jotenkin tuntuu vaan helpommalta ja vaivattomalta kun ei tarvitse neuloilla pistää! Vaikka olinkin siis alussa ihan tosi skeptinen koko asian suhteen... :)

      Poista

Seuraa meitä instagramissa!

© Kochanie. Design by Fearne.