Lumoavat pikkujoulut

  • 12 kommenttia
  • maanantai 30. marraskuuta 2015

Kuten viime postauksessa mainitsinkin, niin lauantaipäivämme kului iloisissa tunnelmissa Helsingissä, Lumoblogien pikkujouluissa. Oli kyllä todella hauska, mielenkiintoinen ja jännittäväkin päivä! Tämä oli nimittäin ensimmäinen blogitapahtuma, johon olen osallistunut, enkä ollut myöskään aiemmin tavannut ketään Lumokollegoistani, joten kyllä siinä vähän meinasi olla perhosia vatsassa. On aina aika jännä tavata sellaisia ihmisiä, jotka tavallaan tuntee blogien kautta, mutta oikeasti ei kuitenkaan tunne ollenkaan. Omasta mielestäni on aina erityisen hauska kuulla esimerkiksi bloggaajan oikea ääni ja puhetapa, kun tekstejä lukiessa ne pystyy vain kuvittelemaan tietynlaiseksi. Ja usein todellisuus on jotain ihan muuta, kuin mitä on omassa päässään ajatellut!

© Anna / Lapsellista



© Maaria / Hulivilini

© Maaria / Hulivilini

Koko päivä meni todella nopeasti. Ohjelmaa oli aika paljon enkä ehtinyt edes juttelemaan kaikkien kanssa, mutta sen voin kuitenkin sanoa, että on meillä vain aika mieletön porukka Lumoblogeissa ja on tosi upeaa saada kuulua tällaiseen joukkoon! Päivämme alkoi lounaalla Rokkimäkkärissä, josta sitten siirryimme varsinaisiin pikkujoulutiloihin Töölöön. Ihan kaikki eivät valitettavasti päässeet paikalle, mutta tupa oli silti täynnä ja tunnelma mitä mainioin - olipa siellä muutama pikkuihminenkin seuruettamme sulostuttamassa. Luka vietti päivää Kamilin kanssa toisaalla, mutta käväisi pienen hetken myös pikkujouluissa tankkaamassa ja ihmettelemässä meininkiä. Oli kyllä hauska päästä näkemään kanssabloggaajien lisäksi vielä näitä blogien pieniä tähtiä, kaikki vauvat olivat aivan yhtä suloisia kuin kuvissakin aina! Vieraina meillä puolestaan oli TradeTrackerin ja Nosh Organicsin edustajat, joskin aikataulut venyivät harmillisesti sen verran, että itse jouduin lähteä juoksemaan Tampereen junaan juuri kun NOSHin esittely pääsi alkamaan. Pistin kyllä vielä samana iltana sähköpostitse tilauksen menemään ja niistä lisää sitten myöhemmin, kunhan ihana paketti meille asti kotiutuu! 




© Jenni / Hiekkaleikkejä

© Maaria / Hulivilini

© Maaria / Hulivilini

© Maaria / Hulivilini

Eli näin on onnistuneesti pikkujoulukausi korkattu käyntiin! Kiitos vain järjestäjille, kaikille mukana olleille bloggaajille sekä tietysti yhteistyökumppaneille! Lisää pikkujoulutunnelmia löydätte instagramista hashtagilla #lumoavatpikkujoulut. Joko te olette ehtineet pikkujouluilemaan? 

xoxo Nelli
12 kommenttia

Leppoisa sunnuntai

  • 4 kommenttia
  • sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Huh, mikä viikko takana. Maanantaista perjantaihin tuntui ikuisuuden mittaiselta eikä eilenkään juuri lepäilty, sillä vietettiin koko päivä Helsingissä. Minulla oli ohjelmassa Lumoblogien pikkujoulut, ja sillä välin Kamil ja Luka puolestaan saivat viettää poikien omaa päivää Helsingissä kierrellen. Vaikka meillä olikin todella kiva päivä, niin kyllä vaan tuollainen pienen vauvan kanssa reissaaminen kiireisellä aikataululla on aika väsyttävää puuhaa - joten tänään onkin sitten ollut ihanaa vain olla kotosalla ja ottaa rennosti ilman mitään sen kummempia suunnitelmia.





Aamupäivällä päätimme lähteä pienelle kävelylle, ja samalla reissulla käväisimme etsimässä joulutunnelmaa ihanalla Tallipihalla. Tallipihan joulukylä avattiin viime viikonloppuna, ja siitä lähtien olen vain odottanut, milloin ehtisimme siellä käymään! Olen aiemminkin kirjoittanut blogissani Tallipihasta, ja kuinka se on ehdottomasti yksi lempipaikkojani täällä Tampereella. Siellä vain on aina niin ihana ja idyllinen tunnelma, joka vain korostuu näin talven ja joulun aikaan - vaikkakin valkoinen maa olisi tehnyt kokemuksesta vieläkin autenttisemman. Ehkä se täydellinen joulutunnelma jäi vielä saavuttamatta, mutta oli silti mukavaa kierrellä pikkupuodeissa ja kojuissa, joissa oli myynnissä toinen toistaan ihanampia käsitöitä ja herkkuja. Muutamat joululahjatkin sieltä tuli ostettua. Tykkään usein antaa läheisilleni lahjaksi suomalaisten pienyrittäjien ja käsityöläisten tuotteita, joita ei välttämättä tule ihan joka paikassa vastaan eikä ehkä edes tulisi mieleen muuten itselleen hankkia. Tallipihalta tuollaisia löytöjä on aina helppo tehdä! 





Muuten ollaankin sitten vietetty ihan vain rauhallista kotipäivää. Ensimmäisen adventin hengessä aloitin tonttuilut paketoimalla kaikki tähän asti hankitut joululahjat, ja illalla olisi tarkoitus vielä leipoa vähän pipareita sekä juoda tämän vuoden ensimmäiset glögit. Aika ihanaa mielestäni! Mutta nyt taidan sulkea koneen ja kirjaimellisesti käpertyä takaisin tuonne sohvannurkkaan jatkamaan tämän päivän teemaa eli laiskottelua. Miten teidän sunnuntaipäivä on sujunut?

xoxo Nelli
4 kommenttia

Joululahjaideoita puolivuotiaalle

  • 7 kommenttia
  • torstai 26. marraskuuta 2015

Tänä vuonna syksy meni ohi ihan melkein huomaamatta, ja vasta hetki sitten tajusin että joulu on oikeasti jo ihan nurkan takana! Tavallisesti olen hankkinut joululahjat jo hyvissä ajoin, sillä vihaan viime hetken kiirettä ja stressiä - etenkin, kun minusta joulun idea on nimenomaan rauhoittua ja ottaa rennosti. Jouluun on nyt kuitenkin vielä kuukausi aikaa, joten ei tässä nyt ihan pulassa onneksi ihan olla! Itse asiassa suurin osa lahjoista on jo ajatuksen tasolla hankittuina, vielä pitäisi vain jaksaa lähteä kiertelemään kauppoja. Lahjojen keksiminen Lukalle on yllättäen tänä vuonna se kaikkein helpoin osuus! Vaikka puolivuotias ei vielä mitään joulun tai lahjojen päälle ymmärräkään, niin kyllä äidin mielestä perheen pieninkin muutaman paketin kuusen alle ansaitsee. Mitä kivaa puolivuotiaan paketeista sitten voisi paljastua? 


1. Alice & Foxin leikkiteltta olisi vauvanhuoneeseen ihana. Lukan huoneen laittaminen on meillä vielä aivan totaalisen vaiheessa, mutta tarkoitus olisi nyt tässä pikapuoliin käydä sen kimppuun. Tällainen tiipii olisi minusta sinne aivan huippu! Varsinkin sitten, kun Luka vielä tästä vähän kasvaa, niin teltassa olisi hauska leikkiä, lukea satuja ja ottaa pieniä päiväunia.

2. Pehmeistä paketeista taitaisi eniten ilahtua kyllä äiti itse... Tällä hetkellä tykkään tosi paljon pukea Lukaa erilaisiin haalareihin ja leikkiasuihin. Ne on tosi käteviä nyt, kun vaippaakaan ei tarvitse olla joka hetki vaihtamassa, ja vauva näyttää niissä niin suloiselta! Noshilla on paljon ihania kuoseja; esimerkiksi tämä mintunvärinen Polku-leikkiasu sopisi Lukalle varmasti todella hyvin.

3. Luka kaipailisi uusia leluja, sillä iso osa tämän nykyisistä leluista alkaa olla jo enemmän pienemmälle vauvalle sopivia. Nyt olisi siis hyvä hetki hankkia jokunen uusi lelu, ja olenkin moneen kertaan täällä blogissakin kirjoittanut pitäväni erityisesti klassisista puuleluista. Brion pöytäkaruselli sopisi loistavasti tähän hetkeen, kun Luka istuu jo usein meidän kanssa ruokapöydässä omassa syöttötuolissaan. Tämä lelu on siitä kätevä, että sen saa pöytään kiinni - juuri nyt hauskinta nimittäin on vain viskoa kaikki mahdolliset lelut pöydältä lattialle!

4. Done By Deerin ihana puinen keinu olisi Lukalle hauska. Hyppykeinut herättävät nykyään aika paljon mielipiteitä puolesta ja erityisesti vastaan, joten ehkäpä tällainen perinteinen keinu olisi parempi vaihtoehto? Mielestäni tämä keinu on myös tosi kivan näköinen, joten ei haittaisi vaikka sellainen täällä kotona roikkuisikin.

5. Haluaisin jo kovasti lukea oikeita satukirjoja Lukalle, mutta niiden kanssa on ehkä vielä hetki maltettava mieli. Sen sijaan pehmeitä kuvakirjoja tämän ikäinen voi jo hyvin katsella. Bellino-puuhakirja sopisi Lukalle hyvin, sillä yksi hänen suosikkileluistaan on juurikin tuollainen Bellinon punainen pehmoponi.

6. Vaikka itse liputankin kauniiden puulelujen puolesta, niin vauvalla on tietenkin oma makunsa. Ja ainakin meidän vauva tykkää, kun lelu on mahdollisimman mielenkiintoinen, eli esimerkiksi soiva ja räikeän värinen. Veikkaisin, että Luka tykkäisi esimerkiksi Br-lelujen puuhakkaasta pöllöstä, sillä siinä on erilaisia valo- ja äänitoimintoja. Sen kanssa vauva voi myös harjoitella konttaamista ja ryömimistä, ja se liikkumaan opettelu onkin se tämän hetken kovin juttu Lukan mielestä.

7. Talven tullen pulkka olisi hauska vauvan kanssa ulkoilessa. Stiga vauvapulkka Cruiser sopii pienellekin, sillä siinä on selkänoja, turvavyö ja istuintyyny. Vielä kun tulisi sellainen talvi, että pulkkaretkiä voisi oikeasti harrastaa!

Jokos siellä on joululahjat jo hankittu? Meillä on yksi näistä listaamistani ideoista jo päässyt meillä pukinkonttiin saakka, ja saapa nähdä mitä muuta sinne vielä päätyy. Lahjamäärä aiotaan kuitenkin pitää kohtuudessa, ja panostaa ennen kaikkea laatuun ja siihen, että tavaroille oikeasti olisikin käyttöä. 

*Postaus ei sisällä mainoslinkkejä.

xoxo Nelli
7 kommenttia

Mitä kuuluu

  • 21 kommenttia
  • keskiviikko 25. marraskuuta 2015

No vähän tässä nyt väsyttäisi, kiitos vain kysymästä. Jotenkin mieli on nyt viime aikoina ollut hivenen alavireinen ja räjähdysaltis. Kaikki tuntuu vähän vaikeammalta kuin tavallisesti ja pienetkin asiat maailman suurimmilta vastoinkäymisiltä. Olisipa ihanaa, kun voisi vain heittää jalat kohti kattoa, sulkea silmät ja olla vaan! Harvemminpa sellainen vain enää onnistuu, sillä meidän vauva on näemmä päättänyt lopettaa päiväunien nukkumisen kotona. Joskus jos käy hyvä tuuri, saattaa pikkuherra hetken aikaa nukkua sisällä, mutta useimmiten nykyään omaan sänkyyn tai liikkumattomiin vaunuihin laskeminen saa aikaan jäätävän suuttumuksen... Joka ei ihan heti lopu senkään jälkeen, kun hänet on jo moisesta kidutuskammiosta nostettu takaisin äidin turvalliseen syliin ja vakuuteltu pienelle, ettei hänen tarvitse siellä nukkua jos hän ei kerran yhtään halua. Niinpä me kerta toisensa jälkeen puemme ulkovaatteet päälle ja lähdemme ulos. Minä kävelen lukemattomia kilometrejä oli sää mikä hyvänsä ja vain haaveilen siitä, että saisin nukkua samanlaisessa lämpöisessä makuupussissa kuin vaunuissa oleva Luka. Tänä aamuna hieman itketti, kun taas kerran työnsin vaunuja inhottavassa pienessä tihkusateessa ilman päämäärää. Itketti, kun väsytti, paleli ja kaikkialla oli niin kauhean rumaa. Itketti, kun katsoin vaunuissa nukkuvaa poikaani ja mietin, miten onnekas ja etuoikeutettu olen. Itketti (kiitos kai äitihormonien), kun mietin, että eihän minulla ole edes mitään syytä itkeä, kaikki on oikeasti aivan hyvin. Mitä nyt vähän vain väsyttää - ja eikös se nyt oikeastaan kuulukin asiaan?


Luka täyttää kahden viikon päästä puoli vuotta. Ensimmäistä kertaa tämän vauvavuoden aikana voin sanoa olevani nyt oikeasti aika tosi väsynyt. Missä on ne maagiset hormonit, jotka ennen saivat jaksamaan ihan mitä vain? Juuri nyt minusta on erityisen ihanaa seurata Lukan kasvua, sillä kehitystä tapahtuu koko ajan niin hurjasti - ja miten hurjaa vauhtia! Samaan aikaan tämä ikävaihe tuntuu kuitenkin aika hankalalta. Hampaita olisi tulossa ja pienellä on niin kova halu lähteä liikkeelle, mutta kun ei vielä kunnolla osaa, muuta kuin takaperin ja sivusuunnassa - ja kiukuttaahan se. Luka on iloinen ja nauravainen vauva ja meillä on paljon, paljon ihania hetkiä, mutta kun itseä tässä nyt niin väsyttää, niin välillä tuntuu dramaattisesti siltä, että päivät ovat vain pelkkää kitinää. Vaikkei se niin edes ole. Tällä hetkellä Luka on aika vaativa tapaus, sillä häntä ei huvita olla yksin ollenkaan eikä myöskään oikein huvita nukkua niitä päiväunia. Aika vähiin siis jäävät äidin pienetkään lepohetket ja kovilla on sekä mieli että keho.

Kamil aloitti juuri uudessa työpaikassa, ja tähän uuteen rytmiin on vielä hieman totuttelemista, vaikka se toivottu muutos olikin. Entisten ilta- ja viikonloppuvuorojen sijaan hän tekeekin nyt lähinnä tavallista aamuvuoroa, seitsemästä kolmeen. En ole aamuihminen, joten ne entiset yhteiset aamut olivat päivieni pelastus, kun saatiin syödä aamupalaa yhdessä ja viettää muutenkin aamua hitaasti ja lempeästi. Usein myös toinen saattoi nukkua vähän pidempään, kun toinen nousi ylös vauvaa viihdyttämään. Nyt pitääkin sitten totutella näihin yksinäisiin aamuihin! Onhan tämä pidemmän päälle parempi ratkaisu, mutta alku aina hankala... Onneksi nyt voin paremmin käydä aamupäivisin vauvaharrastuksissa sekä tavata äitikavereitani, joten niistä ainakin saa paljon lisäenergiaa päiviin! Ja nyt saadaan sitten aamujen sijaan viettää niitä yhteisiä iltoja. Tätä uutta arkea on elelty nyt vasta muutama päivä, mutta uskon, että tämä uusi rytmi tulee kyllä vielä auttamaan tähän omaan oloonikin. Tai siis, kun nyt vihdoin saadaan ihan oikeaa rytmiä näihin meidän päiviin. Ja ehkä Lukakin kohta taas nukkuu päiväuniaan hieman paremmin - ainakin kovasti toivon, että tämä on nyt vain joku tällainen vaihe!


Tällaista siis kuuluu tälle mammalle tällä hetkellä. Pientä (krhm) väsymystä, mutta kuitenkin ihan hyvää. Yritän kovasti pitää mielen positiivisena, ja onneksi nyt onkin tiedossa paljon kaikkea kivaa, mitä odottaa. Tulevana viikonloppuna menemme Helsinkiin, sitä seuraavana isovanhemmilleni Pohjanmaalle ja sitten aivan pian onkin jo joulu! Blogin postaustahti saattaa nyt olla tavallista verkkaisempi, ehkä, koska energiaa ei vain aina ole. Aika usein sitä mieluummin käpertyy iltaisin toisen kainaloon ja katsoo Frendejä, kuin avaa läppärin vauvan mentyä nukkumaan ja koittaa näillä aivoilla saada aikaan jotain julkaisukelpoista materiaalia. Vaan eiköhän tämäkin taas tästä. Jonain toisena päivänä tämäkin postaus olisi ollut ihan erilainen, tänään nyt vain tuntuu hyvin vahvasti tältä, huomenna ehkä jo ihan toiselta. Miten siellä jaksellaan?

xoxo Nelli
21 kommenttia

Äidin tatuoinnit: ankkuri

  • 13 kommenttia
  • tiistai 24. marraskuuta 2015

Kamil kävi tänään ottamassa uuden tatuoinnin, ja pieni kuumehan siinä nousi sitten itsellenikin. Uusia kuvia ei nyt kuitenkaan ole toistaiseksi omalla kohdallani tiedossa, joten jatketaan sitten näiden vanhojen esittelyllä! Seuraavaksi vuorossa on minun ja Kamilin mätsäävät ankkurit. Kyllä, meillä todellakin on yhdessä otetut pariskunta-tatuoinnit. 


Nämä tatuoinnit otettiin Puolassa vuonna 2012. Alunperin meillä ei edes ollut puhetta ottaa samanlaisia tatuointeja, mutta molemmat olivat jo tahoillaan suunnitelleet jonkinlaisen ankkurin ottamista, joten siitä se ajatus sitten lähti... Tiedän, että ihmisillä on paljon mielipiteitä siitä, kuinka järkevää on tatuoida itseensä poikaystävän nimi tai edes ottaa samanlainen tatuointi kumppanin kanssa, koska mitäs sitten jos tuleekin ero. Siinähän sitten on ikuinen muisto iholla, ja ihan varmasti kaduttaa myöhemmin! Itse en jaksa ajatella sillä tavalla enkä kyynisimmille edes perustella, miksi meillä tällaiset on. Minusta meidän ankkurit on ihanat ja tietysti myös meille merkitykselliset. 


Meidän ankkureiden "pohja" on sama, mutta Kamilin versio on hieman maskuliinisempi ja minun puolestaan tyttömäisempi. Halusin omaani ehdottomasti vaaleanpunaisen rusetin, Kamil taas perinteisen köyden. Minun tatuoinnissani on puolaa ja Kamilila suomea - sanojen merkitys sinänsä on sama. Sanat on myös kirjoitettu meidän omilla käsialoilla, eli minä kirjoitin Kamilin tekstin ja Kamil minun. Tämä on tatuoinneistani ainoa, jonka olen itse suunnitellut kokonaan eikä tatuoija ole sitä muokannut ollenkaan. Hassua kyllä, mutta monesti "unohdan" koko tatuoinnin olemassaolon, sillä se on pohkeessa eli harvemmin sitä edes itse näen. Silti tämä on yksi rakkaimmista kuvistani.

Ps. Leluarvonta on suoritettu ja arpaonni suosi nimimerkkiä Jenna | mehtämiehen muusa. Onneksi olkoon, sinulle on laitettu sähköpostia!

xoxo Nelli
13 kommenttia

Joulukorttikuvaukset

  • 31 kommenttia
  • sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Tässä vaiheessa voisi olla aiheellista kysyä itseltään, että miten meni noin niinku omasta mielestä... Meillä oli nimittäin tässä viikonloppuna joulukorttikuvaukset, ajatuksena napata Lukasta sellainen söpö jouluinen kuva ystäville ja sukulaisille lähetettäväksi. Vaan yllättävän vaikeaa puuhaa tuo viisikuisen vauvan kuvaaminen! Kun nappailee kuvia ihan vaan ex tempore ja omaksi ilokseen, niin kuvat onnistuu ihan ilman yrittämistäkin, mutta sitten kun pitäisi saada edes yksi edustuskelponen kuva jotain tiettyä tarkoitusta varten, niin se onkin sitten ihan toinen tarina. Jos vauvan ilme, asento ja tonttulakki sattuivat olemaan samaan aikaan kohdillaan, niin mikää muu ei sitten taatusti ollutkaan. Kameran asetukset milloin mitenkin ja taustalla kaikkea epämääräistä. Ja mites toi yhdistelmä punainen tonttulakki, punainen haalari ja punainen viltti??? Saattaa ehkä huomata, että allekirjoittaneen luovuus ei just nyt ole ihan huipussaan. 







No, ovathan nämäkin ihan söpöjä. Viimeinen kuvasarja kiteyttää homman jotenkin tosi hyvin:




Voi olla, että edessä on vielä toinen kuvaussessio. Paremmin nukutun yön jälkeen, freesimmillä ajatuksilla varustettuna. Tai ehkä se ei ole niin vakavaa. Ehkä nämä kuvat on enemmän meitä, kuin mitkään täydellisesti onnistuneet asetelmat. Iloista joulua, sitähän me halutaan toivottaa.

xoxo Nelli
31 kommenttia

Valoa pimeään: soittolista kaamoksen karkotukseen

  • 2 kommenttia
  • lauantai 21. marraskuuta 2015

Vuoden pimein aika, se on väistämättä taas täällä. Hassua kyllä, mutta minä, perinteinen marraskuun vihaaja, en juuri nyt pysty edes muistamaan, miltä kaamosmasennus tuntuu. Elelen yhä niin tyytyväisenä vauvakuplassani, että edes tämä pimeys ei ole onnistunut horjuttamaan onnellista oloani. Toki kotiäitinä olen siitä onnekas, että ehdin nauttia niistä muutamista valoisista tunneista päivän aikana, eikä minun tarvitse yleensä seistä bussipysäkillä räntäsateessa kello viideltä iltapäivällä - kun on jo melkein säkkipimeää. Olen aika varma, että tämä elämäntilanne auttaa aika paljon kaamoksen kestämisessä. Juuri nyt pimeät illat ja pitkään hämärinä jatkuvat aamut tuntuvat enimmäkseen suloisen kodikkailta. 

Musiikki on aina ollut mulle tärkeä henkireikä. Kuitenkin vauvan synnyttyä musiikin kuuntelu on huomaamatta jäänyt vähemmälle. Usein iltaisin Lukan mentyä nukkumaan kaipaan sitä, että voin olla vain hiljaisuudessa. Vaunulenkeilläkin olen yleensä jättänyt kuulokkeet kotiin, koska olen ajatellut, että minun on kuultava vauvan pienimmätkin äännähdykset. Aikaisemmin en olisi voinut kuvitellakaan poistuvani kotoa ilman musiikkia!

Nyt viime aikoina musiikki on kuitenkin alkanut taas hiipiä takaisin elämääni. Kun ulkona on pimeää, sytytän kotona kynttilöitä ja täytän huoneet valon sijaan ihanilla lauluilla. Lukan mentyä nukkumaan keitän itselleni teetä, istahdan sohvalle ja hengähdän silmät kiinni kuunnellen, kun rauhallinen indie folk soljuu stereoista. Katselen ikkunassa juoksevia vesipisaroita ja kietoudun hetkeksi siihen suloiseen melankoliaan, joka vähän kuuluukin tähän vuodenaikaan.

Silloin taas, kun Luka on vielä hereillä, niin kaiuttimista pauhaa pirteämmät sävelet. Me tanssimme olohuoneessa ja hassuttelemme. Kun vauva nauraa ja taustalla soi menevä musiikki, niin pimeyskin unohtuu. Siksi halusin jakaa nyt kanssanne syksy-soittolistoistani sen iloisemman. Viisitoista kappaletta, jotka tuovat valoa minun pimeisiin iltoihini ja saavat hyvälle tuulelle sekä tanssijalan vipattamaan. Uusia ja vanhoja suosikkeja. Ehkä ne auttavat sinuakin kestämään edes hieman paremmin silloin, kun tämä pimeys tuntuu aivan kestämättömältä?

Soittolistaan pääset tästä.

1. Ellie Goulding: I Do What I Love
2. Anna Puu: Superkuu
3. Iisa: Polulta harhaan
4. Coldplay: A Sky Full Of Stars
5. Erato: Ambitions
6. Scandinavian Music Group: Jättiläinen
7.  Coldplay: Adventure Of A Lifetime
8. Ellie Goulding: Something In The Way You Move
9. Anna Puu: Venus ja Mars
10. Betty Who: You're In Love
11. LP: Heavenly Light
12. Brandon Flowers: Lonely Town
13. Bleachers feat. Tinashe: I Wanna Get Better
14. Elle King: Make You Smile
15. Lilly Wood and The Brick: L.E.S Artistes

Mikä on sinun syksyn voimabiisisi? Entä miten selätät kaamosmasennuksen? Auttaako siihen joulun odotus ja tunnelmointi, kuten Maijulla ja Jennillä? Kenties tapaat ystäviä, kuten Maaria kirjoittaa? Vai karkotatko pimeyden siistillä kodilla ja rauhallisilla koti-illoilla Jonnan ja Hannan tapaan? Kerro se meille!

Tämä postaus on osa #lumohaastetta, johon sinäkin voit blogisi kanssa osallistua! Lumohaaste on kuukausittain vaihtuva teema, jossa bloggaajat haastetaan kirjoittamaan annetusta aiheesta oma näkökulmansa. Kuukauden mielenkiintoisin Lumojen Facebookiin linkitetty postaus julkaistaan Lumoblogien sivuilla! Myös Instagramissa voit merkitä aiheeseen sopivia kuvia hashtagilla #lumohaaste ja merkitsemällä siihen myös @lumoblogit. Marraskuun teema on: Valoa pimeään.

xoxo Nelli
2 kommenttia

Ravintolapäivävinkki Tampereelle

  • 2 kommenttia
  • perjantai 20. marraskuuta 2015



Huomenna eli lauantaina 21.11. vietetään taas Ravintolapäivää ympäri Suomen. Konsepti on hauska: kuka tahansa voi perustaa päiväksi oman pop-up ravintolansa, juuri sellaisen kuin itse tahtoo. Haluaisinkin nyt vinkata vielä viime hetken ravintolapäivätärpin kaikille Tampereen suunnalla oleville ja kenties uusia makuelämyksiä etsiville!

Kamil ja hänen kaverinsa Mikko avaavat oman ravintolansa osoitteessa Aleksanterinkatu 29, ihan Cafe Europan vieressä. Tarjolla on puolalaista perinneruokaa nimeltä bigos, suomeksi sopiva sana voisi ehkä olla hapankaalipata. Bigos on Puolan kansallisruoka, jonka pääraaka-aineita ovat erilaiset lihat sekä kaali, mutta mitään yhtä ja oikeaa reseptiä sen tekemiseen ei ole, vaan valmistustapoja on yhtä monta kuin tekijöitäkin. Saapa siis nähdä, minkälaiseen lopputulokseen pojat tällä kertaa päätyvät! Ulkona nautittu lämmin pataruoka sopii tähän vuodenaikaan mainiosti - varsinkin, kun huomiseksi on lupailtu räntä- tai lumisadetta...

Jos siis puolalaiset maut kiinnostavat, niin tiedätte mihin huomenna suunnata! Yhden annoksen hinta on 6,50 euroa sisältäen leivän, ja jos jälkiruokaa tekee mieli, niin vieressä on tarjolla myös japanilaisia tuulihattuja parin euron hintaan! Ravintola on pystyssä klo 10.00 - 16.30. Kurkkaa Bigos with us! - ravintolan facebook-sivut täältä. Hauskaa viikonloppua!

xoxo Nelli
2 kommenttia

Ensimmäinen kerhopäivä

  • 8 kommenttia
  • torstai 19. marraskuuta 2015

Varsinkin näin syksyn ja pimeän tullen olen alkanut kaivata päiviimme enemmän tekemistä. Meidän ainoa viikottainen harrastus Lukan kanssa on ollut muskari, jossa käymme joka maanantai, mutta muuten meillä ei ole ollut mitään sellaista vakituista ohjelmaa. Kaikenlaista ollaan toki puuhailtu, mutta ei sillä tavalla säännöllisesti. Aika paljon meidän vauvaharrastuksia on rajoittanut Kamilin työ, joka painottuu iltoihin ja viikonloppuihin. Niinpä arkiaamupäivät ovat useimmiten olleet sitä meidän yhteistä perheaikaa, jota pidän tosi tärkeänä ja olenkin sitä halunnut vaalia. Suurin osa vauvaharrastuksista kuitenkin ajoittuu juuri niihin arkiaamuihin, joten siksi ei olla niitä tuon muskarin lisäksi enempää haalittu, vaikka mieli olisi tehnytkin. Nyt kuitenkin Kamil aloitti uudessa työpaikassa, johon kuuluu onneksi hieman paremmat työajat, joten meidänkin harrastaminen helpottuu kun ei tarvitse puntaroida vauvamenojen ja perheen yhteisen ajan välillä. Nyt kun Lukakin on jo vähän isompi ja kaipaa selkeästi enemmän tekemistä, niin huomaan itsekin tarvitsevani paljon aiempaa enemmän sitä, että lähdetään jonnekin pois kotoa. Päivät kahdestaan kotona vauvan kanssa nimittäin tuntuvat välillä aika pitkiltä ja raskailtakin, kun tämän ikäisen kanssa ei kuitenkaan vielä voi ihan kauheasti mitään ihmeellistä tehdä, mutta silti toinen kaipaa koko ajan huomiota ja puuhaa.


Kaipasin itse ennen kaikkea sellaista harrastusta, jossa tutustuisi toisiin äiteihin. Vauvajoogat ja vastaavat ovat helposti aika yksinäistä puuhaa loppujen lopuksi, joten aloin etsiskellä meille sopivaa kerhoa. Sellainen onneksi löytyikin, nimittäin Tampereen Kaupunkilähetyksen Kimpassa-perhetoiminnan kautta. Maksuttomia kerhoja järjestetään sekä lähiöissä että keskustassa, ja ryhmiä on erikseen 0-6kk ja 6-12kk ikäisille vauvoille äiteineen. Viiden kuukauden ikäinen Luka jää vähän hassusti noiden ikäryhmien väliin, koska aivan pikkuvauvojen joukossa hän on jo aika iso poika, mutta toisaalta isompien kanssa sitten taas vielä vähän pieni. Meitä kuitenkin kehoitettiin tulemaan tuonne isompien ryhmään, ja sinnehän me sitten uteliaina ja innostuneina tämän viikon tiistaina mentiinkin.


Meidän ryhmässämme on hieman alle kymmenen äitiä ja vauvaa, mutta kuulemma läheskään joka kerralla eivät kaikki ole paikalla. Tällä kertaa minun ja Lukan lisäksi paikalla oli neljä muuta, mikä olikin aika mukava määrä: kaikilla oli hyvin tilaa leikkiä, desibelit eivät nousseet kattoon ja juttelukin vielä onnistuu hyvin, kun meininki ei ole aivan kaoottinen. Aluksi tuntui hieman hassulta tulla sekaan kesken kaiken, sillä moni muu äiti oli käynyt kerhossa jo ihan vauvan syntymästä (ellei jopa raskaudestakin) lähtien! Lukaakin aluksi uusi paikka jännitti aika paljon, ja ensimmäistä kertaa huomasin pienen jopa hieman vierastavan. Ensin pitikin siis tarkkailla tilannetta pitkän aikaa turvallisesti äidin sylistä käsin, mutta onneksi lopulta suupielet nousivat hymyyn ja vauva uskaltautui itsekin lattialle leikkimään ja tutustumaan uusiin kavereihin. Luka todellakin on joukon nuorin, muut olivat jo sellaisia suurin piirtein kahdeksankuisia, ryömiviä ja ihan toisella tavalla touhuavia pikkuihmisiä, mutta kasvaahan Lukakin koko ajan ja varmasti sopii hyvin joukkoon!   


Pienestä alkujännityksestä huolimatta tällainen kerho tuntui kyllä tosi kaivatulta uudelta jutulta meidän arkeen! Tunnelma oli ihanan välitön ja vapaamuotoinen, ja vaikka vauvojen kanssa sielläkin touhutaan, niin silti se kaksi- ja puolituntinen tuntui melkein kuin pieneltä hengähdystauolta. Kerhossa suurimmaksi osaksi vain oleskellaan ja saadaan juttuseuraa ja vertaistukea toisilta äideiltä, mutta lisäksi ohjelmaan kuuluu myös yhteisen lounaan valmistus sekä esimerkiksi pieniä laulutuokioita ja ulkoilua. Vähän niin kuin sellainen äitien yhteinen olohuone, jonne saa vain mennä olemaan ilman sen kummempia paineita. Aiotaan kyllä varmasti jatkaa säännöllistä käyntiä, niin mukava piristys oli jo tuo ensimmäinen kerta!

Oletteko te käyneet vastaavanlaisissa vauvakerhoissa? Tai mitä muuten harrastatte vauvojenne kanssa? Me ilmoittauduttiin eilen myös tammikuussa alkavalle vauvauinti-kurssille! Siitä tuleekin sitten vuorostaan Kamilin ja Lukan yhteinen harrastus. Vauvauintiin oltaisiin haluttu mennä jo aikaisemminkin, mutta oltiin liian myöhään hereillä ja kaikki ryhmät oli jo täynnä. Nyt onneksi ehdittiin!


xoxo Nelli
8 kommenttia

Pieni diabetestarina

  • 7 kommenttia
  • tiistai 17. marraskuuta 2015

Tiedätkö, mikä päivä tänään on? En minäkään olisi vielä muutama vuosi sitten tiennyt - tai edes välittänyt. Tällainen päivä olisi aikaisemmin tuntunut itselleni todella kaukaiselta ja ehkä vähäpätöiseltäkin, pakko myöntää. Tänään on nimittäin Valtakunnallinen diabetespäivä. Lauantaina puolestaan vietettiin Maailman diabetespäivää, jota vietetään joka vuosi aina marraskuun 14. päivänä, insuliinin toisen keksijän Frederick Bantingin syntymäpäivänä. Diabetesliitto kertoo sivuillaan näin: "Päivän tarkoituksena on kiinnittää maailmanlaajuisesti huomiota diabetekseen, toisaalta kyse on diabeteksen kanssa elävien vuotuisesta juhlapäivästä. Vuodesta 2007 se on ollut myös yksi YK:n vuotuisista teemapäivistä.


Sairastuin diabetekseen kaksi vuotta sitten, marraskuussa 2013. Tarkkaa päivämäärää en muista, mutta diagnoosin saamisen muistan kyllä varsin hyvin. Koko vuosi oli ollut aika rankka, ja varsinkin sinä syksynä voin todella huonosti. En kuitenkaan missään vaiheessa edes ajatellut, että kyse voisi olla mistään muusta kuin siitä, että kehoni nyt vain reagoi kaikkeen siihen stressiin ja henkiseen pahaan oloon vähän radikaammalla tavalla. Olin kuolemanväsynyt, vaikka olisin nukkunut kuinka paljon. Yliopistolla käyminen alkoi olla yhtä tuskaa, sillä nukahtelin jokaisella luennolla vaikka aihe olisi ollut kuinka mielenkiintoinen. Nukuin aina kotiin päästyäni päiväunia enkä jaksanut mitään. Join litrakaupalla vettä, mutta olin silti jatkuvasti janoinen. En kuitenkaan osannut epäillä mitään, mutta varasin kuitenkin ajan koululääkärille - muistan ajatelleeni, että kyse oli varmasti vain vitamiininpuutoksesta, ehkä pienestä syysmasennuksesta. Kun vihdoin menin lääkäriin, painoin vain 45 kiloa - olin huomaamattani aivan kuihtunut. Vietin yön sairaalassa tiputuksessa ja aamulla lääkäri tuli kertomaan sen minkä kaikki muut paitsi minä itse olivat varmaan jo arvanneet. Minulle oli puhjennut diabetes. Olin ajatellut olevani ihan perusterve nuori nainen ja yhtäkkiä olinkin loppuelämäni sairas.


Ehkä sairauden hyväksyminen aluksi oli niin vaikeaa siksi, että se tuli niin yllättäen. Puun takaa. Suvussani ei ole ketään muita diabeetikoita ja olin kuvitellut ykköstyypin diabeteksen olevan lähinnä perinnöllinen sairaus. Luulen, että olisi ollut helpompaa hyväksyä ja ymmärtää, jos minäkin voisin sanoa perineeni tämän sairauden. Nyt se tuntui vain enimmäkseen epäreilulta ja myönnän vieläkin usein miettiväni, että miksi juuri minä. Välillä on vaikea olla tuntematta katkeruutta. Toisaalta olen oppinut elämään tämän riesani kanssa jo aika hyvin ja useimmiten ajattelen, että sentään minulla on vain tämä diabetes. Hoitomotivaationi on aina ollut hyvä, koska hoitamalla itseään hyvin voi paremmin ehkäistä kaikki diabetekseen liittyvät liitännäissairaudet, joita pelkään. Jos pitää itsestään huolta, niin myös voi fyysisesti paljon paremmin. Olenkin ehkä jopa vähän perfektionisti tämän sairauteni kanssa. Kammoan korkeita verensokereita ja yritän parhaani mukaan pitää sokerini tasaisina.


Olen huomannut, että ihmisillä on todella paljon väärää tietoa - tai kuvitelmia - diabeteksesta. Ykköstyyppi ja kakkostyyppi sekoitetaan keskenään tai niitä pidetään jopa ihan samana sairautena. Melkein aina saa kuulla ajattelemattomia kommentteja, mutta yritän olla ärsyyntymättä niistä sillä enhän itsekään vielä pari vuotta sitten tiennyt tästä sairaudesta mitään. Yllättävän monet puhuvat diabeteksesta vieläkin sokeritautina ja luulevat, että diabeetikko ei vain saa syödä sokeria. Ykköstyypin diabetes (erittäin yksinkertaistettuna) on autoimmuunisairaus, jossa haima ei enää tuota insuliinia. Insuliini taas on hormoni, joka säätelee verensokeria. Hiilihydraatit nostavat verensokeria, mutta terveellä ihmisellä oma haima pitää huolen siitä, että verensokeritaso pysyy normaalina. Ihminen ei pysty elämään ilman insuliinia, joten diabeetikko joutuu keinotekoisesti pistämään sen itselleen, sillä muuten verensokeri nousisi vaarallisen korkealle. Monesti ihmiset luulevat, että diabetekseni on todella "pahanlaatuinen", koska joudun pistämään insuliinia aina, kun syön jotakin hiilihydraattipitoista. Oikeasti se tarkoittaa vain sitä, että diabetekseni on aivan normaali. Jotkut myös luulevat, että jos söisin eri tavalla niin voisin lakata pistämästä insuliinia ja jopa parantua tästä sairaudesta - voi, kun se olisikin niin helppoa! Ykköstyypin diabeteksesta ei kuitenkaan voi parantua. Sen kanssa pitää vain oppia elämään. Terveellisillä elämäntavoilla se onnistuu helpoiten, mutta kyllä minäkin sallin itselleni herkkuhetkiä silloin tällöin, kohtuudella. Sokerikaan ei siis ole täysin pannassa meille diabeetikoille, mutta runsas sokerin käyttö vaikeuttaa verensokerin hallintaa. 


Olen nykyään aika sinut sairauteni kanssa. En koe, että diabetes ihan hirveästi häiritsisi normaalia elämääni. Olen jo aivan tottunut siihen, että joudun hieman miettimään syömisiäni, laskemaan hiilihydraatteja, pohtimaan paljonko insuliinia tarvitsen ja mittailemaan verensokeriani useita kertoja päivässä. Tuntuu jopa vähän oudolta, että kaikkien ihmisten ei näin tarvitse tehdä, koska itselleni se on jo niin tavallista! Eniten arkielämässäni diabetes häiritsee minua ehkä siinä mielessä, että joudun joka kerta kotoa lähtiessäni miettimään, että mitä jos verensokerini laskevat yhtäkkiä ollessani jossain (ja tätä tapahtuu itselleni aika usein). Aina pitää olla mukana pillimehua tai muuta nopeaa sokeria sisältävää, jolla saa verensokerit taas nousemaan. Kaksi ensimmäistä vuotta hoidin diabetestani monipistoshoidolla, mutta nyt hiljattain sain käyttööni insuliinipumpun. Enää minun ei siis tarvitse varsinaisesti pistää itseeni neuloilla insuliinia, vaan kehossani on kiinni pieni laite, jolla insuliinia annostellaan. Koen, että pumpun kanssa elämästä on tullut huolettomampaa, vaikka alkuun vierastinkin ajatusta siitä, että minussa roikkuisi koko ajan jokin ylimääräinen härpäke. Pumppu on kuitenkin aika pieni kapistus ja siitä saamani hyöty painaa vaakakupissani enemmän. Tällä hetkellä suurin pelkoni diabetekseen liittyen on se, että mitä jos Lukakin sairastuu tähän. Se kuitenkin on sellainen asia, jolle en itse mahda mitään, joten yritän olla miettimättä sitä liikaa etukäteen. Synnytyssairaalassa olisi ollut mahdollista ottaa osaa tutkimukseen, jossa etsitään löytyykö lapselta diabetekseen altistava geeni, mutta en loppujen lopuksi halunnut ottaa siitä selvää. Vaikka geeni olisikin, niin se ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että diabetekseen sairastuisi. Täytyy vain toivoa parasta! 

xoxo Nelli
7 kommenttia

Uutta pojan vaatekaapissa

  • 19 kommenttia
  • sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Nimittäin eilen, kun päätin lähteä piipahtamaan Lukan kanssa Gugguun pop-up storessa, joka perjantaina ja lauantaina täällä Tampereella oli pystyssä. Saavuin paikalle vain todetakseni, että hissiä ei ole ja minä olin tietysti liikkeellä vaunujen kanssa. Hieman kyllä ihmettelin, miten tällainen lastenvaate-tilaisuus voidaan järjestää paikassa, johon ei vaunujen kanssa pääse, enkä himoinnut uusia lastenvaatteita ihan niin paljoa, että olisin viitsinyt herättää nukkuvan vauvan. Vasta kotiin päästyäni luin kylläkin tapahtuman facebook-sivuilta, että järjestäjille olisi voinut soittaa ja he olisivat tulleet neuvomaan hissille... Harmi, että tästä ei ollut tietoa itse paikan päällä! Pitäisi kyllä aina muistaa lähteä tällaisiin tilaisuuksiin Tulan kanssa, sillä ei ollut ensimmäinen kerta kun jäi kiva tapahtuma väliin sen takia, että mukana on vaunut.

Gugguut jäi siis tällä kertaa saamatta, ja koska viikonloppu on ollut maailmalla synkkä, niin tänään haluan ajatella vain keveitä asioita. Puhutaan siis lastenvaatteista joka tapauksessa, hieman toisen merkkisistä vain. Ketjuliikkeiden lastenvaatteista lempparini taitaa olla Lindex, jonka vaatteet oman kokemukseni mukaan ovat hintoihinsa nähden melko laadukkaita ja tietysti myös kivannäköisiä. Vaikka suosinkin vauvanvaatteissa paljolti secondhandia, niin nykyään tulee kyllä aina silloin tällöin ostettua Lukalle uusiakin vaatteita. Pieniin kokoihin en viitsinyt kovin paljoa rahallisesti satsata, ja sisäistä hippiäni harmittaa myös vauvanvaatteiden lyhyt käyttöikä. Mutta nyt kun meidän tyyppi on jo vähän isompi ja yhdestä koosta ei siirrytä seuraavaan ihan silmänräpäyksessä, niin välillä on kiva ostaa ihan uuttakin päällepantavaa. Jonkin aikaa sitten Lindexilla oli "ota 3, maksa 2" - tarjous, joten klikkailin sitten nettikaupassa ostoskoriin Lukalle muutamat uudet vaatekappaleet. Olin nimittäin tehnyt pientä inventaariota Lukan vaatevarastoon ja todennut, että koon 74 vaatteet puuttuvat meiltä lähes kokonaan!





Ah niin söpöjä! Mulla tämä lastenvaateintoilu on vähän kausittaista, aina välillä tekisi mieli ostella pikkumiehelle kaikenlaista ja toisinaan sitten on hiljaisempia kausia. Hyvä niin! Tällä kertaa ostelin ihan puhtaasti tarpeeseen, ja tuskinpa menee enää kovin kauaa että saadaan tähän isompaan kokoon siirtyä. Housuista tuntuu olevan aina pulaa, kun helposti tulee ostettua enimmäkseen vain bodyja, joten tällä kertaa muistin pistää tilaukseen myös parit pöksyt. Omat suosikkini on nuo ihanat pingviinit!

Vaan eipä ihan ilman kirppistelyjäkään tässä viime aikoina ole selvitty, tässä muutamat lempparilöydöt:




Polarn O. Pyretin kuoritakki on Tampereen Radiokirppikseltä, muuten olen tehnyt viime aikoina löytöjä enimmäkseen facebook-kirppiksiltä. Niissä se vain on niin helppoa, kun pääsee selaamaan vain tarvitsemiaan kokoja ja voi vielä valita merkitkin, jotka kiinnostavat! Samaan aikaan vähän petollisenkin helppoa, kun kaikkea kivaa tulee koko ajan vastaan... Toisaalta tulee kyllä oltua aika valikoiva, kun valinnanvaraa on niin paljon, joten mitään ihan kivoja ei tule ostettua vaan ainoastaan niitä oikeasti tosi ihania juttuja. Nämä ylläolevat on hyviä esimerkkejä sellaisista. Arvostan kotimaisuutta, joten siksi erityisesti Noshin apinabody ja Melli ecodesignin ihana pupujumppis olivat loistolöytöjä! 

xoxo Nelli
19 kommenttia
© Kochanie • Theme by Maira G.