Synnytyskertomus

Synnytyksestä on kulunut jo yli kaksi viikkoa, mutta en ole vieläkään oikein saanut käsiteltyä koko tapahtumaa edes omassa mielessäni. Hieman harmittaa, että en kirjoittanut kovinkaan paljon asioita ylös heti silloin, kun ne olivat vielä tuoreempina mielessä, mutta se johtuu siitä, että meidän vauvamme alkutaival meni niin kuin meni. Ei siinä silloin oikein ollut energiaa tai voimia mihinkään ylimääräiseen. Olen myös pitkään miettinyt, haluanko edes kirjoittaa synnytyskertomustani julkisesti blogiini. Toisaalta synnytyksestä jäi minulle positiivinen ja voimaantunut olo, toisaalta muistot siitä ovat kipeitä ja traumaattisiakin. Mutta ehkä tekee ihan hyvääkin pohtia näitä asioita hieman myös ääneen. Varoitus, luvassa pitkä teksti!
Olin jo pitkään ollut varma siitä, että meidän vauva syntyy (minun diabetekseni takia) ennen laskettua aikaansa, joka olisi ollut 30.6. Kun tein blogissani Vauva-lehden raskaustestin, arvelin babyn syntyvän raskausviikolla 37 tai 38. Silti, kun maanantaiaamuna 8. kesäkuuta saavuimme Kamilin kanssa tuttuun tapaan Taysiin ultraan ja painokontrolliin, en todellakaan osannut aavistaa, miten nopeasti asiat sitten lähtisivätkään käyntiin. Tuolloin viikkoja oli 36+6 ja ajattelin, että kunhan pääsemme ultrasta kotiin, niin minä pakkaisin vihdoin sairaalakassin valmiiksi. Ultrasta kuitenkin vauvan painoarvio oli jo 3800g ja lisäksi käyrillä istuessani vauvan sykkeet olivat melko korkeat, joten sain käskyn jäädä saman tien osastolle tarkkailuun. Kamil lähti kotiin pakkaamaan sitä sairaalakassia, ja minä vaihdoin päälleni sairaalan vaaleanpunaisen pyjaman. Vauvan sykkeitä seurattiin ahkerasti päivän mittaan, ja helpotuksekseni ne olivatkin loppupäivän hyvät ja tasaiset. Jossain vaiheessa päivää lääkäri yritti tehdä lapsivesipunktion selvittämään vauvan keuhkojen kypsyyttä, mutta se ei onnistunut, sillä istukka ja vauva olivat tiellä eikä turvallista kohtaa löytynyt. 
Tiistaiaamuna punktiota yritettiin uudestaan, mutta vauva oli edelleen samassa asennossa, joten tekemättä se jäi taaskin. Silloin viikkoja oli kasassa "jo" 37+0, joten lääkäri päätti, ettei punktio olisi enää välttämätön. Syy punktioon oli siis siinä, että diabeetikkoäitien vauvojen keuhkot kypsyvät usein hitaammin kuin normaalisti. Samaan aikaan vauvat kuitenkin monesti myös kasvavat tavallista enemmän, mikä on aika haastava yhtälö. Koska meidän vauvan painoarvio oli jo lähemmäs neljä kiloa ja minä ensisynnyttäjä, niin päätettiin käynnistää synnytys nyt, ennen kuin vauva kasvaisi liian suureksi. Itselleni se oli helpotus, sillä olin alkanut kovasti pelätä vauvan hyvinvoinnin puolesta. Niinpä sitten sain ballongin paikkoja kypsyttelemään. Kyseinen härpäke saisi olla paikoillaan 24 tuntia, ellei sitten sattuisi tippumaan itsestään aiemmin. Melkein heti ballongin laittamisen jälkeen alkoivat todella kovat alavatsa ja -selkä kivut, joihin sain panadolia sekä aamulla että illalla ennen nukkumaanmenoa. Päivä kului kipujen kanssa, rauhallisesti odotellen. Oloani helpotin lämpöpussien avulla sekä kävelemällä mahdollisimman paljon. Onneksi Kamil pystyi olla luonani kaiken aikaa. 
Keskiviikkona aamuyöllä neljän aikaan ballonki irtosi ilokseni itsekseen. Kello 11 sain neljäsosan cytotecia, ja sitä ennen lääkäri oli tehnyt (ainakin omasta mielestäni) astetta kovakouraisemman sisätutkimuksen, jonka jälkeen kivut olivat jälleen todella kovat. Oli vaikea keskittyä mihinkään, kun sattui niin paljon. Olin pitkään kuumassa suihkussa, ja jossain vaiheessa kätilö kävi kysymässä, haluaisinko jo lähteä synnytyssaliin. Taisin olla hieman kivusta tokkurassa, sillä kieltäydyin kohteliaasti ja vakuutin pärjääväni. Pian kivut olivat taas aivan kamalat ja puoli viiden maissa sain pistoksella kipulääkettä lihakseen, joka veikin kivut ja supistukset pian pois lähes kokonaan. Sen jälkeen sainkin nukuttua onnellisena lähes kolme tuntia. Synnytyssaliin ei sitten kuitenkaan enää sinä päivänä lähdetty, sillä en ollut tarpeeksi auki ja olo oli muutenkin varsin siedettävä sen saamani kipulääkkeen ansiosta.


Onneksi torstaiaamuna Kamil oli tullut jo aikaisin aamulla sairaalaan, sillä jo kymmeneltä pääsinkin yhtäkkiä synnytyssaliin! Kätilö oli käynyt tekemässä sisätutkimuksen ja totesi, että nyt voidaan lähteä. Tätä hetkeä olin odottanut, mutta silti se tuli yhtäkkiä nopeasti ja yllättäen! En ollenkaan tiennyt mitä odottaa - enhän ollut juurikaan valmistautunut synnytykseen mitenkään etukäteen. Melkein heti saliin päästyämme sain oksitoniinitipan supistuksia voimistamaan. Muistan oloni olleen tuolloin varsin positiivinen ja hyvällä tapaa jännittänyt. Juttelimme ja vitsailimme Kamilin kanssa, ja aika tuntui kuluvan nopeasti. Välillä lepäilin sängyssä ja välillä keinuttelin keinutuolissa. Liikkumaan en muuten juuri päässyt, sillä olin kiinni monitoreissa ja tipassa. Kivunlievitykseksi riitti pitkään lämpöpussit, mutta muutaman tunnin kuluttua otin avuksi myös ilokaasun. Kesti hetki ymmärtää jutun juju, enkä aluksi kokenutkaan saavani kaasusta mitään apua, mutta pienen harjoittelun jälkeen se kuitenkin alkoi tepsiä kipuihin. Ilokaasua taisin hengitellä tunnin verran, mutta supistusten voimistuessa siitä ei enää ollut apua, joten seuraavaksi kokeilin tens-laitetta. Kovin kauaa en sitä ehtinyt pitämään, kun lääkäri tuli tarkistamaan tilanteen, ja päätti että oli aika puhkaista kalvot. Tähän asti kipuni olivat olleet varsin siedettäviä, mutta melkein saman tien kalvojen puhkaisemisen jälkeen alkoi aivan todella voimakas kipu, joka ei lauennut ollenkaan. En ole koskaan aikaisemmin kokenut mitään vastaavaa, itkin, huusin ja oksensin kivusta. Lääkäri kutsuttiin uudelleen paikalle, sillä kipu oli kätilönkin mielestä poikkeuksellinen, mutta en näin jälkeenpäin enää muista, selvisikö kivun syy siinä vai ei. Muistot tästä hetkestä muutenkin ovat hatarat, taisin saada kohdunkaulan puudutteen, joka kuitenkaan ei juuri auttanut. Lopulta noin kello 14.45 sain epiduraalin kipujen vain yltyessä entisestään. Epiduraalin laittaminen ei enää tuntunut missään, ja mielestäni sen vaikutus alkoi nopeasti ja tuntui taivaalliselta. Olo oli yhtäkkiä todella hyvä ja sain vihdoin hieman levättyäkin. Kello neljä olinkin jo 10cm auki ja kätilö alkoi opettaa, miten pian pitäisi ponnistaa. 
Epiduraalin ansiosta ponnistusvaihe ei juurikaan sattunut, ennemminkin tuntui hieman hassulta. Meidän vauva oli syntyessään melkein nelikiloinen, joten mikään hirveän helppo homma se ei ollut, mutta kuitenkin helpompi kuin mitä olin etukäteen kuvitellut. Ponnistusvaihe kesti lopulta 23 minuuttia, mutta en muista siitä tarkasti juuri mitään. Parhaiten muistan Kamilin onnellisen ilmeen, kun vauva oli ulkona ja sen kauhean tunteen, kun vauvan parkaisua ei hetkeen kuulunutkaan. Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan jälkeen vauva alkoikin itkeä ja hänet nostettiin rinnalleni. Aluksi vain ihastelin ja ihmettelin pientä ruttuista vauvaani, enkä huomannut tässä mitään kummallista. Yhtäkkiä tajusin, että vauva on aivan sininen, ja hätäännyin täysin. Yritin kysyä, mitä tapahtuu, mutta pian kätilö vain nappasi vauvan syliinsä ja hänet vietiin pois. Se oli ihan kamala hetki ja shokki. Pian lääkäri haki Kamilin mukaan vastasyntyneiden teho-osastolle, ja minä jäin huoneeseen itkemään. Istukka syntyi nopeasti, mutta tästäkään ajasta en pysty enää muistamaan oikein mitään muuta kuin sen mielessä vellovan paniikin siitä, mikä vauvalla on hätänä. Onneksi Kamil tuli sitten takaisin ja kertoi, että vauva on kunnossa, mutta joutuu jäämään teholle. 


Jossain vaiheessa pääsin suihkuun ja meille tuotiin pientä syötävää. Nyt jälkeenpäin tuntuu hassulta, että ylipäänsä pystyin syömään tai tekemään mitään muutakaan. Sitten minut kärrättiin synnyttäneiden osastolle, ja olo oli todella tyhjä ja kummallinen. Olin juuri synnyttänyt oman lapseni, mutta hän ei ollut tässä minun kanssani. Olin nähnyt vauvani vain vilaukselta ennen kuin hänet otettiin minulta pois. Siinä vaiheessa kuitenkin huoli vauvasta vain oli niin kova, etten silloin vielä kai oikein edes tajunnut kunnolla koko tilannetta. Lopulta (liian monta tuntia synnytyksen jälkeen) Kamil vei minut pyörätuolilla vauvan luokse. Hänellä oli "happiviikset", koska tarvitsi apua hengityksestä, mutta sain silti ottaa hänet syliini. Muistan, kuinka pieneltä vauva tuntui, vaikka olin kuvitellut että melkein nelikiloinen vauva olisi valtava. Vihdoin sain olla vauvani kanssa, olo oli ihan epäuskoinen mutta onnellinen. Meidän vauva! Ja hän oli aivan täydellinen.
Loppujen lopuksi itse synnytyksestä jäi minulle ihan hyvä mieli. Vaikka yhdessä vaiheessa kivut nousivat aivan sietämättömiksi, niin muuten mielestäni synnytys ei ollut lainkaan niin paha kokemus kuin olin etukäteen pelännyt. Pelastukseni taisi olla epiduraali, jonka sain juuri oikeaan aikaan! Synnytyksen jälkeiset tapahtumat sen sijaan ovat jättäneet pienen trauman mieleen. Harmittaa, etten saanut tilaisuutta keskustella synnytyksen kulusta kätilön tai ylipäänsä kenenkään kanssa. Kätilö kyllä kysyi, olisiko minulla kysyttävää synnytyksestä, mutta siinä vaiheessa olin vain shokissa ja huolissani vauvasta, etten osannut ajatella mitään. Koin myös jääneeni yksin synnyttäneiden osastolla, sillä kukaan ei juuri kysynyt vointiani ja hoitajat siellä muutenkin tuntuivat jotenkin kiireisiltä ja töykeiltä. Oli aika vaikeaa, kun huonekaverillani oli vauva vierihoidossa, mutta omani oli jossain kaukana minusta. On kurjaa, etten saanut käsitellä synnytystäni kenenkään kanssa heti tuoreeltaan, sillä nyt jälkeen päin tunteet nousevat usein pintaan. Vaikka vauvalla on nyt kaikki hyvin, niin silti aina välillä saatan vain purskahtaa itkuun miettiessäni sitä huolta, surua ja pettymystä, kun vauva vietiin minulta pois. Jäin paitsi niistä ihanista ja tärkeistä ensimmäisistä hetkistä vauvan kanssa. Vaikka tiedän, että siihen oli hyvä syy, niin silti toisinaan se tuntuu vain kamalan epäreilulta. Toivon, että aika vielä kultaa muistot! Vaikka menetinkin ne ensihetket, niin tärkeintä loppujen lopuksi on kuitenkin se, että vauva sai heti alusta alkaen hyvää hoitoa ja voi nyt hyvin. Ja nyt saan katsella häntä joka päivä kaikkien niiden menetettyjen tuntienkin edestä. 


xoxo Nelli

13 kommenttia

  1. Olipas jännittävää lukea, kun muutamien viikkojen kuluessa edessä olisi sama työ!
    Huh, kiva että jaoit tämän. Ja onnea vielä pikkuisesta ♡

    yhtakuinkolme.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Ja kovasti tsemppiä tulevaan koitokseen!

      Poista
  2. Onnea pikkuisesta! Kaunis synnytyskertomus, vaikka koittekin kauhunhetkiä. Onneksi kaikki päättyi onnellisesti! <3
    Sinulla on todella kiva blogi, jään seuraamaan!
    Ihanaa kesää teidän perheellenne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaunis, ja samaa teille! Tykkään kans kovasti sun blogista :)

      Poista
  3. Kannattaa vielä ehdottomasti koittaa päästä puhumaan jonkun kanssa synnytys läpi, ettei jää mitään kaihertamaan. Sitä kun ei monesti osaa heti synnytyksen jälkeen keskustella siitä. Itse olin syöksysynnytyksen jälkeen niin pihalla, että mitä oli tapahtunut, että synnytyksen läpi käyminen kätilön kanssa parin päivän jälkeen oli hyvä ratkaisu. :)
    Onneksi kuitenkin päälimmäisenä sinulle jäi siitä hyvä kokemus ja voi että kuinka suloinen teidän pieni on.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että tekisi kyllä hyvää käydä läpi synnytys vielä kunnolla. Kuitenkin noi tapahtumat ovat mielessä niin paljon ja pelkään, että joskus myöhemmin nää tuntemukset purkautuu jotenkin entistä pahemmin :/

      Poista
  4. Löysin vasta blogisi ja samantien luin läpi koko odotusajan :) Itselläni la on syyskuussa ja myös tuo diabetes seuralaisena tuntuu vähän vaikeuttavan asioita. Mutta jotenkin ihanaa kuulla että kaikki sujunut hyvin :) Ja jään tosiaan varmasti lukemaan blogiasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Aion kans ehdottomasti tutustua blogiisi, näistä diabetesraskauksista kun kuulee niin harvoin :) Kaikkea hyvää odotukseesi!

      Poista
  5. Voiettä <3 Vaikka synnytys sujuikin hyvin niin on ihan ymmärrettävää, että mieleen jää varmasti asioita ja ehkä jonkinlainen haava siitä, että pieni ihme oli sinertävä ja hänet vietiin sinun käsiltäsi pois. Aadan kanssa kävi melkein samalla tavalla. Tai no hänet vietään heti pois ja tuotiin kyllä takaisin hetkeksi ja sitten teholle, mutta muistan kuinka olin hädästä sekaisin. Voi kun pääsisin jollekkin puhumaan koko synnytyksen läpi <3 Mulle voit kyllä puhua ja hei pitäis nähdä <3 Voitais sit jutella ja voisin kuunnella, toki oon ihan erilainen kuin joku ammattilainen, mut jos se ees helpottais <3 Ihana pieni ihme hän on <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli kyllä yksi elämän kamalimpia hetkiä :( Eikä jotenkin ikinä osaa kuvitella, että sattuisi omalle kohdalle, ei siihen osannut varautua ollenkaan. Mutta onneksi (meillä kummallakin!) oli kuitenkin lopulta onnellinen loppu ♥ Oisi kyllä ihana nähdä taas pitkästä aikaa! Voisitte vaikka tulla Aadan kanssa meille kylään joku päivä <3

      Poista
  6. Mulla kans on jäänyt trauma synnytyksestä, myös käynnistettiin mut vauva ei joutunut teholle. Tuo myös tuli itselle et en ollu synnytystä ajatellut, sitkun sanottiin kontrollikäynnillä että nyt aletaan käynnistään, vasta tuli tajuton pelko et nyt alkaa sit hyppy tuntemattomaan. Synnytyssalissa oltiin 21h 32min, vuorokausi vaihtui enkä tiennyt mikä viikonpäivä oli kun vauva syntyi. Sitä on semmosessa tilassa, jota ei sanoin voi kuvailla eikä muutoin kokea ja muisi pätkii siltä ajalta. Muistan kans et en osannut silloin puhua, en kokenut tarpeelliseksi. Kai sitä oli shokissa tms., koska myöhemmin se tarve vasta tuli kun alkoi kokonaisuutena miettiin asiaa. Jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi et jos tulee seuraava kerta niin heti alussa pyytää neuvolasta keskustelu apua. Itse mietin et jos käynnistys tulis vaadin sektiota, en sitä oksitosiini synnytystä enään halua kokea. T. Hanna S. Kesäkuisista ��

    VastaaPoista

© Kochanie • Theme by Maira G.