Tänään, kesäkuun viimeisenä päivänä, olisi ollut meidän vauvan laskettu aika. Vaikka pitkään olikin jo tiedossa, ettei vauva todennäköisesti ihan niin pitkälle masussa viihtyisi, niin kuitenkin on hassua ajatella, että periaatteessa voisin vieläkin olla raskaana. Koko raskausaika tuntuu juuri nyt todella kaukaiselta, vaikka synnytyksestä onkin vasta hieman vajaa kolme viikkoa! Ja vaikka minusta raskaana oleminen olikin ihanaa, niin just nyt olen myös ihan fiiliksissä siitä, että voin esimerkiksi nukkua selälläni (tai vatsallani!), syödä juustoja ja sitoa itse omat kengännauhani. Ja siitä, että vauva on nyt koko ajan tässä, näkyvillä, eikä tarvitse aina sydän kurkussa tehdä liikelaskentaa, jos tämän liikuskelua ei ole hetkeen tuntenut. Kolme viikkoa kuulostaa ääneen sanottuna todella lyhyeltä ajalta, mutta minusta tuntuu, että näiden kuluneiden kolmen viikon aikana olen jo ehtinyt unohtaa minkälaista elämä oli, kun meitä oli vain kaksi. On hauskaa tutustua vauvaan päivä päivältä paremmin ja oppia hänestä koko ajan jotain uutta. Kuinka hänen toiseen poskeensa tulee hymykuoppa ja kuinka hänen hiuksensa kihartuvat pesun jälkeen. Ja kaikki ne hassut ilmeet! Niitä voisi katsella vaikka koko päivän.

Vauvan kanssa päivät sujuvat aika leppoisasti. Päivän aikaavievin aktiviteetti taitaa olla syöminen, mutta olen vain iloinen siitä, että poika on oppinut paremmaksi imijäksi eikä pulloa ole juuri enää tarvittu. Tuntuu, että nyt hänellä on alkanut ensimmäinen tiheän imun kausi, ja koko ajan saisi olla tankkaamassa tai ainakin vain norkoilemassa rinnalla. Yöt menevät tällä hetkellä pääsääntöisesti kahdella tai kolmella heräämisellä - tosin nukkumaan pääsemme yleensä vasta joskus keskiyön jälkeen. Eilen kävimme neuvolassa punnituksessa, sillä viime viikon käynneillä paino oli noussut niin hitaasti, Vauvan syntymäpaino oli 3970g, viime tiistain neuvolassa paino oli 3800g ja siitä kahden päivän päästä 3825g. Eilinen neuvola jännittikin kovasti, sillä punnistusten jälkeen olin alkanut epäröidä, saako vauva sittenkään tarpeeksi maitoa rinnasta. Mutta viikonlopun aikana painoa olikin noussut 4120 grammaan, eli syntymäpaino oli vihdoin saavutettu ja ylitettykin reippaasti! Pienet on äidin ilot.




Neuvolan jälkeen kävimme kotona hakemassa eväät sekä koiran mukaan, ja lähdimme koko perheen voimin piknikille. Sorsapuisto on yksi lempipaikkojani Tampereella, ja on ihanaa asua aivan lyhyen kävelymatkan päästä sieltä. Vauva nukkui koko parituntisen tyytyväisenä vaunukopassaan, ja me Kamilin kanssa saimme nauttia vihdoin kunnolla ihanasta auringosta sekä kesän ensimmäisestä piknikistä. Voi kunpa tällaiset kesäsäät olisivat nyt vihdoin tulleet jäädäkseen vähän pidemmäksi aikaa! 

xoxo Nelli

Laskettu aika

tiistai 30. kesäkuuta 2015


Tänään, kesäkuun viimeisenä päivänä, olisi ollut meidän vauvan laskettu aika. Vaikka pitkään olikin jo tiedossa, ettei vauva todennäköisesti ihan niin pitkälle masussa viihtyisi, niin kuitenkin on hassua ajatella, että periaatteessa voisin vieläkin olla raskaana. Koko raskausaika tuntuu juuri nyt todella kaukaiselta, vaikka synnytyksestä onkin vasta hieman vajaa kolme viikkoa! Ja vaikka minusta raskaana oleminen olikin ihanaa, niin just nyt olen myös ihan fiiliksissä siitä, että voin esimerkiksi nukkua selälläni (tai vatsallani!), syödä juustoja ja sitoa itse omat kengännauhani. Ja siitä, että vauva on nyt koko ajan tässä, näkyvillä, eikä tarvitse aina sydän kurkussa tehdä liikelaskentaa, jos tämän liikuskelua ei ole hetkeen tuntenut. Kolme viikkoa kuulostaa ääneen sanottuna todella lyhyeltä ajalta, mutta minusta tuntuu, että näiden kuluneiden kolmen viikon aikana olen jo ehtinyt unohtaa minkälaista elämä oli, kun meitä oli vain kaksi. On hauskaa tutustua vauvaan päivä päivältä paremmin ja oppia hänestä koko ajan jotain uutta. Kuinka hänen toiseen poskeensa tulee hymykuoppa ja kuinka hänen hiuksensa kihartuvat pesun jälkeen. Ja kaikki ne hassut ilmeet! Niitä voisi katsella vaikka koko päivän.

Vauvan kanssa päivät sujuvat aika leppoisasti. Päivän aikaavievin aktiviteetti taitaa olla syöminen, mutta olen vain iloinen siitä, että poika on oppinut paremmaksi imijäksi eikä pulloa ole juuri enää tarvittu. Tuntuu, että nyt hänellä on alkanut ensimmäinen tiheän imun kausi, ja koko ajan saisi olla tankkaamassa tai ainakin vain norkoilemassa rinnalla. Yöt menevät tällä hetkellä pääsääntöisesti kahdella tai kolmella heräämisellä - tosin nukkumaan pääsemme yleensä vasta joskus keskiyön jälkeen. Eilen kävimme neuvolassa punnituksessa, sillä viime viikon käynneillä paino oli noussut niin hitaasti, Vauvan syntymäpaino oli 3970g, viime tiistain neuvolassa paino oli 3800g ja siitä kahden päivän päästä 3825g. Eilinen neuvola jännittikin kovasti, sillä punnistusten jälkeen olin alkanut epäröidä, saako vauva sittenkään tarpeeksi maitoa rinnasta. Mutta viikonlopun aikana painoa olikin noussut 4120 grammaan, eli syntymäpaino oli vihdoin saavutettu ja ylitettykin reippaasti! Pienet on äidin ilot.




Neuvolan jälkeen kävimme kotona hakemassa eväät sekä koiran mukaan, ja lähdimme koko perheen voimin piknikille. Sorsapuisto on yksi lempipaikkojani Tampereella, ja on ihanaa asua aivan lyhyen kävelymatkan päästä sieltä. Vauva nukkui koko parituntisen tyytyväisenä vaunukopassaan, ja me Kamilin kanssa saimme nauttia vihdoin kunnolla ihanasta auringosta sekä kesän ensimmäisestä piknikistä. Voi kunpa tällaiset kesäsäät olisivat nyt vihdoin tulleet jäädäkseen vähän pidemmäksi aikaa! 

xoxo Nelli
Synnytyksestä on kulunut jo yli kaksi viikkoa, mutta en ole vieläkään oikein saanut käsiteltyä koko tapahtumaa edes omassa mielessäni. Hieman harmittaa, että en kirjoittanut kovinkaan paljon asioita ylös heti silloin, kun ne olivat vielä tuoreempina mielessä, mutta se johtuu siitä, että meidän vauvamme alkutaival meni niin kuin meni. Ei siinä silloin oikein ollut energiaa tai voimia mihinkään ylimääräiseen. Olen myös pitkään miettinyt, haluanko edes kirjoittaa synnytyskertomustani julkisesti blogiini. Toisaalta synnytyksestä jäi minulle positiivinen ja voimaantunut olo, toisaalta muistot siitä ovat kipeitä ja traumaattisiakin. Mutta ehkä tekee ihan hyvääkin pohtia näitä asioita hieman myös ääneen. Varoitus, luvassa pitkä teksti!
Olin jo pitkään ollut varma siitä, että meidän vauva syntyy (minun diabetekseni takia) ennen laskettua aikaansa, joka olisi ollut 30.6. Kun tein blogissani Vauva-lehden raskaustestin, arvelin babyn syntyvän raskausviikolla 37 tai 38. Silti, kun maanantaiaamuna 8. kesäkuuta saavuimme Kamilin kanssa tuttuun tapaan Taysiin ultraan ja painokontrolliin, en todellakaan osannut aavistaa, miten nopeasti asiat sitten lähtisivätkään käyntiin. Tuolloin viikkoja oli 36+6 ja ajattelin, että kunhan pääsemme ultrasta kotiin, niin minä pakkaisin vihdoin sairaalakassin valmiiksi. Ultrasta kuitenkin vauvan painoarvio oli jo 3800g ja lisäksi käyrillä istuessani vauvan sykkeet olivat melko korkeat, joten sain käskyn jäädä saman tien osastolle tarkkailuun. Kamil lähti kotiin pakkaamaan sitä sairaalakassia, ja minä vaihdoin päälleni sairaalan vaaleanpunaisen pyjaman. Vauvan sykkeitä seurattiin ahkerasti päivän mittaan, ja helpotuksekseni ne olivatkin loppupäivän hyvät ja tasaiset. Jossain vaiheessa päivää lääkäri yritti tehdä lapsivesipunktion selvittämään vauvan keuhkojen kypsyyttä, mutta se ei onnistunut, sillä istukka ja vauva olivat tiellä eikä turvallista kohtaa löytynyt. 
Tiistaiaamuna punktiota yritettiin uudestaan, mutta vauva oli edelleen samassa asennossa, joten tekemättä se jäi taaskin. Silloin viikkoja oli kasassa "jo" 37+0, joten lääkäri päätti, ettei punktio olisi enää välttämätön. Syy punktioon oli siis siinä, että diabeetikkoäitien vauvojen keuhkot kypsyvät usein hitaammin kuin normaalisti. Samaan aikaan vauvat kuitenkin monesti myös kasvavat tavallista enemmän, mikä on aika haastava yhtälö. Koska meidän vauvan painoarvio oli jo lähemmäs neljä kiloa ja minä ensisynnyttäjä, niin päätettiin käynnistää synnytys nyt, ennen kuin vauva kasvaisi liian suureksi. Itselleni se oli helpotus, sillä olin alkanut kovasti pelätä vauvan hyvinvoinnin puolesta. Niinpä sitten sain ballongin paikkoja kypsyttelemään. Kyseinen härpäke saisi olla paikoillaan 24 tuntia, ellei sitten sattuisi tippumaan itsestään aiemmin. Melkein heti ballongin laittamisen jälkeen alkoivat todella kovat alavatsa ja -selkä kivut, joihin sain panadolia sekä aamulla että illalla ennen nukkumaanmenoa. Päivä kului kipujen kanssa, rauhallisesti odotellen. Oloani helpotin lämpöpussien avulla sekä kävelemällä mahdollisimman paljon. Onneksi Kamil pystyi olla luonani kaiken aikaa. 
Keskiviikkona aamuyöllä neljän aikaan ballonki irtosi ilokseni itsekseen. Kello 11 sain neljäsosan cytotecia, ja sitä ennen lääkäri oli tehnyt (ainakin omasta mielestäni) astetta kovakouraisemman sisätutkimuksen, jonka jälkeen kivut olivat jälleen todella kovat. Oli vaikea keskittyä mihinkään, kun sattui niin paljon. Olin pitkään kuumassa suihkussa, ja jossain vaiheessa kätilö kävi kysymässä, haluaisinko jo lähteä synnytyssaliin. Taisin olla hieman kivusta tokkurassa, sillä kieltäydyin kohteliaasti ja vakuutin pärjääväni. Pian kivut olivat taas aivan kamalat ja puoli viiden maissa sain pistoksella kipulääkettä lihakseen, joka veikin kivut ja supistukset pian pois lähes kokonaan. Sen jälkeen sainkin nukuttua onnellisena lähes kolme tuntia. Synnytyssaliin ei sitten kuitenkaan enää sinä päivänä lähdetty, sillä en ollut tarpeeksi auki ja olo oli muutenkin varsin siedettävä sen saamani kipulääkkeen ansiosta.


Onneksi torstaiaamuna Kamil oli tullut jo aikaisin aamulla sairaalaan, sillä jo kymmeneltä pääsinkin yhtäkkiä synnytyssaliin! Kätilö oli käynyt tekemässä sisätutkimuksen ja totesi, että nyt voidaan lähteä. Tätä hetkeä olin odottanut, mutta silti se tuli yhtäkkiä nopeasti ja yllättäen! En ollenkaan tiennyt mitä odottaa - enhän ollut juurikaan valmistautunut synnytykseen mitenkään etukäteen. Melkein heti saliin päästyämme sain oksitoniinitipan supistuksia voimistamaan. Muistan oloni olleen tuolloin varsin positiivinen ja hyvällä tapaa jännittänyt. Juttelimme ja vitsailimme Kamilin kanssa, ja aika tuntui kuluvan nopeasti. Välillä lepäilin sängyssä ja välillä keinuttelin keinutuolissa. Liikkumaan en muuten juuri päässyt, sillä olin kiinni monitoreissa ja tipassa. Kivunlievitykseksi riitti pitkään lämpöpussit, mutta muutaman tunnin kuluttua otin avuksi myös ilokaasun. Kesti hetki ymmärtää jutun juju, enkä aluksi kokenutkaan saavani kaasusta mitään apua, mutta pienen harjoittelun jälkeen se kuitenkin alkoi tepsiä kipuihin. Ilokaasua taisin hengitellä tunnin verran, mutta supistusten voimistuessa siitä ei enää ollut apua, joten seuraavaksi kokeilin tens-laitetta. Kovin kauaa en sitä ehtinyt pitämään, kun lääkäri tuli tarkistamaan tilanteen, ja päätti että oli aika puhkaista kalvot. Tähän asti kipuni olivat olleet varsin siedettäviä, mutta melkein saman tien kalvojen puhkaisemisen jälkeen alkoi aivan todella voimakas kipu, joka ei lauennut ollenkaan. En ole koskaan aikaisemmin kokenut mitään vastaavaa, itkin, huusin ja oksensin kivusta. Lääkäri kutsuttiin uudelleen paikalle, sillä kipu oli kätilönkin mielestä poikkeuksellinen, mutta en näin jälkeenpäin enää muista, selvisikö kivun syy siinä vai ei. Muistot tästä hetkestä muutenkin ovat hatarat, taisin saada kohdunkaulan puudutteen, joka kuitenkaan ei juuri auttanut. Lopulta noin kello 14.45 sain epiduraalin kipujen vain yltyessä entisestään. Epiduraalin laittaminen ei enää tuntunut missään, ja mielestäni sen vaikutus alkoi nopeasti ja tuntui taivaalliselta. Olo oli yhtäkkiä todella hyvä ja sain vihdoin hieman levättyäkin. Kello neljä olinkin jo 10cm auki ja kätilö alkoi opettaa, miten pian pitäisi ponnistaa. 
Epiduraalin ansiosta ponnistusvaihe ei juurikaan sattunut, ennemminkin tuntui hieman hassulta. Meidän vauva oli syntyessään melkein nelikiloinen, joten mikään hirveän helppo homma se ei ollut, mutta kuitenkin helpompi kuin mitä olin etukäteen kuvitellut. Ponnistusvaihe kesti lopulta 23 minuuttia, mutta en muista siitä tarkasti juuri mitään. Parhaiten muistan Kamilin onnellisen ilmeen, kun vauva oli ulkona ja sen kauhean tunteen, kun vauvan parkaisua ei hetkeen kuulunutkaan. Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan jälkeen vauva alkoikin itkeä ja hänet nostettiin rinnalleni. Aluksi vain ihastelin ja ihmettelin pientä ruttuista vauvaani, enkä huomannut tässä mitään kummallista. Yhtäkkiä tajusin, että vauva on aivan sininen, ja hätäännyin täysin. Yritin kysyä, mitä tapahtuu, mutta pian kätilö vain nappasi vauvan syliinsä ja hänet vietiin pois. Se oli ihan kamala hetki ja shokki. Pian lääkäri haki Kamilin mukaan vastasyntyneiden teho-osastolle, ja minä jäin huoneeseen itkemään. Istukka syntyi nopeasti, mutta tästäkään ajasta en pysty enää muistamaan oikein mitään muuta kuin sen mielessä vellovan paniikin siitä, mikä vauvalla on hätänä. Onneksi Kamil tuli sitten takaisin ja kertoi, että vauva on kunnossa, mutta joutuu jäämään teholle. 


Jossain vaiheessa pääsin suihkuun ja meille tuotiin pientä syötävää. Nyt jälkeenpäin tuntuu hassulta, että ylipäänsä pystyin syömään tai tekemään mitään muutakaan. Sitten minut kärrättiin synnyttäneiden osastolle, ja olo oli todella tyhjä ja kummallinen. Olin juuri synnyttänyt oman lapseni, mutta hän ei ollut tässä minun kanssani. Olin nähnyt vauvani vain vilaukselta ennen kuin hänet otettiin minulta pois. Siinä vaiheessa kuitenkin huoli vauvasta vain oli niin kova, etten silloin vielä kai oikein edes tajunnut kunnolla koko tilannetta. Lopulta (liian monta tuntia synnytyksen jälkeen) Kamil vei minut pyörätuolilla vauvan luokse. Hänellä oli "happiviikset", koska tarvitsi apua hengityksestä, mutta sain silti ottaa hänet syliini. Muistan, kuinka pieneltä vauva tuntui, vaikka olin kuvitellut että melkein nelikiloinen vauva olisi valtava. Vihdoin sain olla vauvani kanssa, olo oli ihan epäuskoinen mutta onnellinen. Meidän vauva! Ja hän oli aivan täydellinen.
Loppujen lopuksi itse synnytyksestä jäi minulle ihan hyvä mieli. Vaikka yhdessä vaiheessa kivut nousivat aivan sietämättömiksi, niin muuten mielestäni synnytys ei ollut lainkaan niin paha kokemus kuin olin etukäteen pelännyt. Pelastukseni taisi olla epiduraali, jonka sain juuri oikeaan aikaan! Synnytyksen jälkeiset tapahtumat sen sijaan ovat jättäneet pienen trauman mieleen. Harmittaa, etten saanut tilaisuutta keskustella synnytyksen kulusta kätilön tai ylipäänsä kenenkään kanssa. Kätilö kyllä kysyi, olisiko minulla kysyttävää synnytyksestä, mutta siinä vaiheessa olin vain shokissa ja huolissani vauvasta, etten osannut ajatella mitään. Koin myös jääneeni yksin synnyttäneiden osastolla, sillä kukaan ei juuri kysynyt vointiani ja hoitajat siellä muutenkin tuntuivat jotenkin kiireisiltä ja töykeiltä. Oli aika vaikeaa, kun huonekaverillani oli vauva vierihoidossa, mutta omani oli jossain kaukana minusta. On kurjaa, etten saanut käsitellä synnytystäni kenenkään kanssa heti tuoreeltaan, sillä nyt jälkeen päin tunteet nousevat usein pintaan. Vaikka vauvalla on nyt kaikki hyvin, niin silti aina välillä saatan vain purskahtaa itkuun miettiessäni sitä huolta, surua ja pettymystä, kun vauva vietiin minulta pois. Jäin paitsi niistä ihanista ja tärkeistä ensimmäisistä hetkistä vauvan kanssa. Vaikka tiedän, että siihen oli hyvä syy, niin silti toisinaan se tuntuu vain kamalan epäreilulta. Toivon, että aika vielä kultaa muistot! Vaikka menetinkin ne ensihetket, niin tärkeintä loppujen lopuksi on kuitenkin se, että vauva sai heti alusta alkaen hyvää hoitoa ja voi nyt hyvin. Ja nyt saan katsella häntä joka päivä kaikkien niiden menetettyjen tuntienkin edestä. 


xoxo Nelli

Synnytyskertomus

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Synnytyksestä on kulunut jo yli kaksi viikkoa, mutta en ole vieläkään oikein saanut käsiteltyä koko tapahtumaa edes omassa mielessäni. Hieman harmittaa, että en kirjoittanut kovinkaan paljon asioita ylös heti silloin, kun ne olivat vielä tuoreempina mielessä, mutta se johtuu siitä, että meidän vauvamme alkutaival meni niin kuin meni. Ei siinä silloin oikein ollut energiaa tai voimia mihinkään ylimääräiseen. Olen myös pitkään miettinyt, haluanko edes kirjoittaa synnytyskertomustani julkisesti blogiini. Toisaalta synnytyksestä jäi minulle positiivinen ja voimaantunut olo, toisaalta muistot siitä ovat kipeitä ja traumaattisiakin. Mutta ehkä tekee ihan hyvääkin pohtia näitä asioita hieman myös ääneen. Varoitus, luvassa pitkä teksti!
Olin jo pitkään ollut varma siitä, että meidän vauva syntyy (minun diabetekseni takia) ennen laskettua aikaansa, joka olisi ollut 30.6. Kun tein blogissani Vauva-lehden raskaustestin, arvelin babyn syntyvän raskausviikolla 37 tai 38. Silti, kun maanantaiaamuna 8. kesäkuuta saavuimme Kamilin kanssa tuttuun tapaan Taysiin ultraan ja painokontrolliin, en todellakaan osannut aavistaa, miten nopeasti asiat sitten lähtisivätkään käyntiin. Tuolloin viikkoja oli 36+6 ja ajattelin, että kunhan pääsemme ultrasta kotiin, niin minä pakkaisin vihdoin sairaalakassin valmiiksi. Ultrasta kuitenkin vauvan painoarvio oli jo 3800g ja lisäksi käyrillä istuessani vauvan sykkeet olivat melko korkeat, joten sain käskyn jäädä saman tien osastolle tarkkailuun. Kamil lähti kotiin pakkaamaan sitä sairaalakassia, ja minä vaihdoin päälleni sairaalan vaaleanpunaisen pyjaman. Vauvan sykkeitä seurattiin ahkerasti päivän mittaan, ja helpotuksekseni ne olivatkin loppupäivän hyvät ja tasaiset. Jossain vaiheessa päivää lääkäri yritti tehdä lapsivesipunktion selvittämään vauvan keuhkojen kypsyyttä, mutta se ei onnistunut, sillä istukka ja vauva olivat tiellä eikä turvallista kohtaa löytynyt. 
Tiistaiaamuna punktiota yritettiin uudestaan, mutta vauva oli edelleen samassa asennossa, joten tekemättä se jäi taaskin. Silloin viikkoja oli kasassa "jo" 37+0, joten lääkäri päätti, ettei punktio olisi enää välttämätön. Syy punktioon oli siis siinä, että diabeetikkoäitien vauvojen keuhkot kypsyvät usein hitaammin kuin normaalisti. Samaan aikaan vauvat kuitenkin monesti myös kasvavat tavallista enemmän, mikä on aika haastava yhtälö. Koska meidän vauvan painoarvio oli jo lähemmäs neljä kiloa ja minä ensisynnyttäjä, niin päätettiin käynnistää synnytys nyt, ennen kuin vauva kasvaisi liian suureksi. Itselleni se oli helpotus, sillä olin alkanut kovasti pelätä vauvan hyvinvoinnin puolesta. Niinpä sitten sain ballongin paikkoja kypsyttelemään. Kyseinen härpäke saisi olla paikoillaan 24 tuntia, ellei sitten sattuisi tippumaan itsestään aiemmin. Melkein heti ballongin laittamisen jälkeen alkoivat todella kovat alavatsa ja -selkä kivut, joihin sain panadolia sekä aamulla että illalla ennen nukkumaanmenoa. Päivä kului kipujen kanssa, rauhallisesti odotellen. Oloani helpotin lämpöpussien avulla sekä kävelemällä mahdollisimman paljon. Onneksi Kamil pystyi olla luonani kaiken aikaa. 
Keskiviikkona aamuyöllä neljän aikaan ballonki irtosi ilokseni itsekseen. Kello 11 sain neljäsosan cytotecia, ja sitä ennen lääkäri oli tehnyt (ainakin omasta mielestäni) astetta kovakouraisemman sisätutkimuksen, jonka jälkeen kivut olivat jälleen todella kovat. Oli vaikea keskittyä mihinkään, kun sattui niin paljon. Olin pitkään kuumassa suihkussa, ja jossain vaiheessa kätilö kävi kysymässä, haluaisinko jo lähteä synnytyssaliin. Taisin olla hieman kivusta tokkurassa, sillä kieltäydyin kohteliaasti ja vakuutin pärjääväni. Pian kivut olivat taas aivan kamalat ja puoli viiden maissa sain pistoksella kipulääkettä lihakseen, joka veikin kivut ja supistukset pian pois lähes kokonaan. Sen jälkeen sainkin nukuttua onnellisena lähes kolme tuntia. Synnytyssaliin ei sitten kuitenkaan enää sinä päivänä lähdetty, sillä en ollut tarpeeksi auki ja olo oli muutenkin varsin siedettävä sen saamani kipulääkkeen ansiosta.


Onneksi torstaiaamuna Kamil oli tullut jo aikaisin aamulla sairaalaan, sillä jo kymmeneltä pääsinkin yhtäkkiä synnytyssaliin! Kätilö oli käynyt tekemässä sisätutkimuksen ja totesi, että nyt voidaan lähteä. Tätä hetkeä olin odottanut, mutta silti se tuli yhtäkkiä nopeasti ja yllättäen! En ollenkaan tiennyt mitä odottaa - enhän ollut juurikaan valmistautunut synnytykseen mitenkään etukäteen. Melkein heti saliin päästyämme sain oksitoniinitipan supistuksia voimistamaan. Muistan oloni olleen tuolloin varsin positiivinen ja hyvällä tapaa jännittänyt. Juttelimme ja vitsailimme Kamilin kanssa, ja aika tuntui kuluvan nopeasti. Välillä lepäilin sängyssä ja välillä keinuttelin keinutuolissa. Liikkumaan en muuten juuri päässyt, sillä olin kiinni monitoreissa ja tipassa. Kivunlievitykseksi riitti pitkään lämpöpussit, mutta muutaman tunnin kuluttua otin avuksi myös ilokaasun. Kesti hetki ymmärtää jutun juju, enkä aluksi kokenutkaan saavani kaasusta mitään apua, mutta pienen harjoittelun jälkeen se kuitenkin alkoi tepsiä kipuihin. Ilokaasua taisin hengitellä tunnin verran, mutta supistusten voimistuessa siitä ei enää ollut apua, joten seuraavaksi kokeilin tens-laitetta. Kovin kauaa en sitä ehtinyt pitämään, kun lääkäri tuli tarkistamaan tilanteen, ja päätti että oli aika puhkaista kalvot. Tähän asti kipuni olivat olleet varsin siedettäviä, mutta melkein saman tien kalvojen puhkaisemisen jälkeen alkoi aivan todella voimakas kipu, joka ei lauennut ollenkaan. En ole koskaan aikaisemmin kokenut mitään vastaavaa, itkin, huusin ja oksensin kivusta. Lääkäri kutsuttiin uudelleen paikalle, sillä kipu oli kätilönkin mielestä poikkeuksellinen, mutta en näin jälkeenpäin enää muista, selvisikö kivun syy siinä vai ei. Muistot tästä hetkestä muutenkin ovat hatarat, taisin saada kohdunkaulan puudutteen, joka kuitenkaan ei juuri auttanut. Lopulta noin kello 14.45 sain epiduraalin kipujen vain yltyessä entisestään. Epiduraalin laittaminen ei enää tuntunut missään, ja mielestäni sen vaikutus alkoi nopeasti ja tuntui taivaalliselta. Olo oli yhtäkkiä todella hyvä ja sain vihdoin hieman levättyäkin. Kello neljä olinkin jo 10cm auki ja kätilö alkoi opettaa, miten pian pitäisi ponnistaa. 
Epiduraalin ansiosta ponnistusvaihe ei juurikaan sattunut, ennemminkin tuntui hieman hassulta. Meidän vauva oli syntyessään melkein nelikiloinen, joten mikään hirveän helppo homma se ei ollut, mutta kuitenkin helpompi kuin mitä olin etukäteen kuvitellut. Ponnistusvaihe kesti lopulta 23 minuuttia, mutta en muista siitä tarkasti juuri mitään. Parhaiten muistan Kamilin onnellisen ilmeen, kun vauva oli ulkona ja sen kauhean tunteen, kun vauvan parkaisua ei hetkeen kuulunutkaan. Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan jälkeen vauva alkoikin itkeä ja hänet nostettiin rinnalleni. Aluksi vain ihastelin ja ihmettelin pientä ruttuista vauvaani, enkä huomannut tässä mitään kummallista. Yhtäkkiä tajusin, että vauva on aivan sininen, ja hätäännyin täysin. Yritin kysyä, mitä tapahtuu, mutta pian kätilö vain nappasi vauvan syliinsä ja hänet vietiin pois. Se oli ihan kamala hetki ja shokki. Pian lääkäri haki Kamilin mukaan vastasyntyneiden teho-osastolle, ja minä jäin huoneeseen itkemään. Istukka syntyi nopeasti, mutta tästäkään ajasta en pysty enää muistamaan oikein mitään muuta kuin sen mielessä vellovan paniikin siitä, mikä vauvalla on hätänä. Onneksi Kamil tuli sitten takaisin ja kertoi, että vauva on kunnossa, mutta joutuu jäämään teholle. 


Jossain vaiheessa pääsin suihkuun ja meille tuotiin pientä syötävää. Nyt jälkeenpäin tuntuu hassulta, että ylipäänsä pystyin syömään tai tekemään mitään muutakaan. Sitten minut kärrättiin synnyttäneiden osastolle, ja olo oli todella tyhjä ja kummallinen. Olin juuri synnyttänyt oman lapseni, mutta hän ei ollut tässä minun kanssani. Olin nähnyt vauvani vain vilaukselta ennen kuin hänet otettiin minulta pois. Siinä vaiheessa kuitenkin huoli vauvasta vain oli niin kova, etten silloin vielä kai oikein edes tajunnut kunnolla koko tilannetta. Lopulta (liian monta tuntia synnytyksen jälkeen) Kamil vei minut pyörätuolilla vauvan luokse. Hänellä oli "happiviikset", koska tarvitsi apua hengityksestä, mutta sain silti ottaa hänet syliini. Muistan, kuinka pieneltä vauva tuntui, vaikka olin kuvitellut että melkein nelikiloinen vauva olisi valtava. Vihdoin sain olla vauvani kanssa, olo oli ihan epäuskoinen mutta onnellinen. Meidän vauva! Ja hän oli aivan täydellinen.
Loppujen lopuksi itse synnytyksestä jäi minulle ihan hyvä mieli. Vaikka yhdessä vaiheessa kivut nousivat aivan sietämättömiksi, niin muuten mielestäni synnytys ei ollut lainkaan niin paha kokemus kuin olin etukäteen pelännyt. Pelastukseni taisi olla epiduraali, jonka sain juuri oikeaan aikaan! Synnytyksen jälkeiset tapahtumat sen sijaan ovat jättäneet pienen trauman mieleen. Harmittaa, etten saanut tilaisuutta keskustella synnytyksen kulusta kätilön tai ylipäänsä kenenkään kanssa. Kätilö kyllä kysyi, olisiko minulla kysyttävää synnytyksestä, mutta siinä vaiheessa olin vain shokissa ja huolissani vauvasta, etten osannut ajatella mitään. Koin myös jääneeni yksin synnyttäneiden osastolla, sillä kukaan ei juuri kysynyt vointiani ja hoitajat siellä muutenkin tuntuivat jotenkin kiireisiltä ja töykeiltä. Oli aika vaikeaa, kun huonekaverillani oli vauva vierihoidossa, mutta omani oli jossain kaukana minusta. On kurjaa, etten saanut käsitellä synnytystäni kenenkään kanssa heti tuoreeltaan, sillä nyt jälkeen päin tunteet nousevat usein pintaan. Vaikka vauvalla on nyt kaikki hyvin, niin silti aina välillä saatan vain purskahtaa itkuun miettiessäni sitä huolta, surua ja pettymystä, kun vauva vietiin minulta pois. Jäin paitsi niistä ihanista ja tärkeistä ensimmäisistä hetkistä vauvan kanssa. Vaikka tiedän, että siihen oli hyvä syy, niin silti toisinaan se tuntuu vain kamalan epäreilulta. Toivon, että aika vielä kultaa muistot! Vaikka menetinkin ne ensihetket, niin tärkeintä loppujen lopuksi on kuitenkin se, että vauva sai heti alusta alkaen hyvää hoitoa ja voi nyt hyvin. Ja nyt saan katsella häntä joka päivä kaikkien niiden menetettyjen tuntienkin edestä. 


xoxo Nelli
Meidän pieni vauvamme täytti eilen kaksi viikkoa. Kotona hän on nyt viidettä päivää, mutta jotenkin aika on aivan menettänyt merkityksensä. Minusta tuntuu, että hän olisi ollut täällä aina, ja ne tuskaiset sairaalassa vietetyt kymmenen päivää tuntuvat enää unenomaiselta, hataralta muistolta. Vaikka sairaala-aika oli todella raskasta, niin nyt jälkeenpäin osaa nähdä asiasta myös kaikki ne hyvät puolet. Vauva sai hyvää hoitoa, hoitajat olivat aivan ihania ja kotiin tuntui turvalliselta tulla kun tiesi, että nyt vauvalla on kaikki hyvin. Saimme opetella vauvan hoitamista rauhassa hoitajien läsnäollessa ja minä ehdin parannella synnytyksen jälkeisiä kipujani ennen kuin vauva tuli kotiin. Yritän miettiä näitä asioita mieluummin kuin sitä, kuinka väsynyt, stressaantunut, huolissaan ja peloissaan sitä oli, kun vauva oli teho-osastolla. 


Mutta onneksi nyt hän on täällä. Vauva-arki on vienyt täysin mukanaan ja minun aivoni ovat aivan vaaleanpunaista, vauvantuoksuista hattaraa. Niinä hetkinä, kun vauva nukkuu omassa kehdossaan ja minulla olisikin hieman aikaa itselleni, en kuitenkaan yleensä osaa tehdä oikein mitään. Useimmiten vain tuijottelen vauvaa tai ikkunasta ulos. Käperryn Kamilin kainaloon ja keitämme kahvit. Tiskit, laskujen maksaminen tai blogin päivittäminen käyvät kyllä mielessä, mutta useimmiten näiden asioiden toteuttaminen jää vain sinne ajatuksen tasolle. Ajattelen, että tämä aika kun vauva on näin pieni, kestää lopulta vain hetken, joten siitä on nautittava nyt. 
Vauva vie luonnollisesti paljon aikaa ja energiaa, mutta silti en tunne olevani väsynyt. Olen kyllä todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että Kamililla on nyt ollut mahdollisuus olla kanssani koko sairaala-aika sekä nyt vauvan päästyä kotiin! Siitä on ollut todella suuri apu ja tuki itselleni, ja onhan se muutenkin ihanaa hoitaa vauvaa yhdessä. Huomenna Kamililla on vasta ensimmäinen työpäivä vauvan syntymän jälkeen, ja hieman jännittää olla yhtäkkiä 10 tuntia yksin vauvan kanssa, mutta eiköhän me pärjätä! Pääasiassa hän vielä vain nukkuu ja syö, mutta jaksaa jo seurustellakin yhä pidempiä aikoja. Ruokailuun meillä kuluu varmaankin tällä hetkellä eniten aikaa, sillä pulloon tottuneen vauvan kanssa imetystä vieläkin harjoitellaan. Lisämaitoa (omaani) vauva saa toistaiseksi vain öisin, muuten päivisin imetän häntä niin usein kuin vauva vain haluaa ja usein nuo ruokailuhetket myös venyvät pitkiksi. Vauvan paino on noussut hitaanlaisesti, joten neuvolassa käskettiin imettämään tiheämmin ja tarjoamaan tarvittaessa myös lisämaitoa. Syntymäpainoon ei ihan vielä olla päästy, mutta onneksi kotiutumisen jälkeen suunta on kuitenkin ollut ylöspäin. Toivon, että täysimetyskin vielä onnistuisi, mutta yritän olla ottamatta liikaa stressiä siitä.


Hassua, miten vauva on jo niin tuttu ja rakas. Liikutun vieläkin joka päivä katsellessani hänen pieniä, viattomia kasvojaan. Naurattaa, kun hän tekee hassuja ilmeitä, tuijottaa suurilla silmillään tai tarkkailee kasvojani kovin vakavana. Itkettää, kun mietin miten onnekas olen, kun minulla on tämä pieni perhe, Kamil ja meidän vauva. Rakastan sitä, kun käydään yhdessä vaunulenkeillä, ja yhtä paljon myös sitä, kun istutaan vierekkäin sohvalla katsomassa monta jaksoa Frendejä samalla, kun minä imetän vauvaa. Välillä, kun vauva aloittaa taas kerran hikkaamisen - monta kertaa päivässä, aivan niin kuin ollessaan vielä mahassani - muistelen hieman haikeana raskausaikaa ja ikävöin vauvamasuani, mutta en siltikään enää vaihtaisi tätä hetkeä takaisin siihen. Tämä on parasta just nyt.
Aurinkoista viikonloppua kaikille!  

xoxo Nelli

Vauva-arkea

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Meidän pieni vauvamme täytti eilen kaksi viikkoa. Kotona hän on nyt viidettä päivää, mutta jotenkin aika on aivan menettänyt merkityksensä. Minusta tuntuu, että hän olisi ollut täällä aina, ja ne tuskaiset sairaalassa vietetyt kymmenen päivää tuntuvat enää unenomaiselta, hataralta muistolta. Vaikka sairaala-aika oli todella raskasta, niin nyt jälkeenpäin osaa nähdä asiasta myös kaikki ne hyvät puolet. Vauva sai hyvää hoitoa, hoitajat olivat aivan ihania ja kotiin tuntui turvalliselta tulla kun tiesi, että nyt vauvalla on kaikki hyvin. Saimme opetella vauvan hoitamista rauhassa hoitajien läsnäollessa ja minä ehdin parannella synnytyksen jälkeisiä kipujani ennen kuin vauva tuli kotiin. Yritän miettiä näitä asioita mieluummin kuin sitä, kuinka väsynyt, stressaantunut, huolissaan ja peloissaan sitä oli, kun vauva oli teho-osastolla. 


Mutta onneksi nyt hän on täällä. Vauva-arki on vienyt täysin mukanaan ja minun aivoni ovat aivan vaaleanpunaista, vauvantuoksuista hattaraa. Niinä hetkinä, kun vauva nukkuu omassa kehdossaan ja minulla olisikin hieman aikaa itselleni, en kuitenkaan yleensä osaa tehdä oikein mitään. Useimmiten vain tuijottelen vauvaa tai ikkunasta ulos. Käperryn Kamilin kainaloon ja keitämme kahvit. Tiskit, laskujen maksaminen tai blogin päivittäminen käyvät kyllä mielessä, mutta useimmiten näiden asioiden toteuttaminen jää vain sinne ajatuksen tasolle. Ajattelen, että tämä aika kun vauva on näin pieni, kestää lopulta vain hetken, joten siitä on nautittava nyt. 
Vauva vie luonnollisesti paljon aikaa ja energiaa, mutta silti en tunne olevani väsynyt. Olen kyllä todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että Kamililla on nyt ollut mahdollisuus olla kanssani koko sairaala-aika sekä nyt vauvan päästyä kotiin! Siitä on ollut todella suuri apu ja tuki itselleni, ja onhan se muutenkin ihanaa hoitaa vauvaa yhdessä. Huomenna Kamililla on vasta ensimmäinen työpäivä vauvan syntymän jälkeen, ja hieman jännittää olla yhtäkkiä 10 tuntia yksin vauvan kanssa, mutta eiköhän me pärjätä! Pääasiassa hän vielä vain nukkuu ja syö, mutta jaksaa jo seurustellakin yhä pidempiä aikoja. Ruokailuun meillä kuluu varmaankin tällä hetkellä eniten aikaa, sillä pulloon tottuneen vauvan kanssa imetystä vieläkin harjoitellaan. Lisämaitoa (omaani) vauva saa toistaiseksi vain öisin, muuten päivisin imetän häntä niin usein kuin vauva vain haluaa ja usein nuo ruokailuhetket myös venyvät pitkiksi. Vauvan paino on noussut hitaanlaisesti, joten neuvolassa käskettiin imettämään tiheämmin ja tarjoamaan tarvittaessa myös lisämaitoa. Syntymäpainoon ei ihan vielä olla päästy, mutta onneksi kotiutumisen jälkeen suunta on kuitenkin ollut ylöspäin. Toivon, että täysimetyskin vielä onnistuisi, mutta yritän olla ottamatta liikaa stressiä siitä.


Hassua, miten vauva on jo niin tuttu ja rakas. Liikutun vieläkin joka päivä katsellessani hänen pieniä, viattomia kasvojaan. Naurattaa, kun hän tekee hassuja ilmeitä, tuijottaa suurilla silmillään tai tarkkailee kasvojani kovin vakavana. Itkettää, kun mietin miten onnekas olen, kun minulla on tämä pieni perhe, Kamil ja meidän vauva. Rakastan sitä, kun käydään yhdessä vaunulenkeillä, ja yhtä paljon myös sitä, kun istutaan vierekkäin sohvalla katsomassa monta jaksoa Frendejä samalla, kun minä imetän vauvaa. Välillä, kun vauva aloittaa taas kerran hikkaamisen - monta kertaa päivässä, aivan niin kuin ollessaan vielä mahassani - muistelen hieman haikeana raskausaikaa ja ikävöin vauvamasuani, mutta en siltikään enää vaihtaisi tätä hetkeä takaisin siihen. Tämä on parasta just nyt.
Aurinkoista viikonloppua kaikille!  

xoxo Nelli

"Te lähdette tänään kotiin!" Näillä ihanilla sanoilla hoitaja tervehti meitä sunnuntaiaamuna, kun taas kerran saavuimme vauvan luokse sairaalaan. Jotenkin kotoa lähtiessä olikin sellainen olo, että tänään todellakin olisi vihdoin se päivä, mutta silti tuntui, että piti olla toiveissaan varovainen jotta ei taas tarvitsisi pettyä. Kaiken kaikkiaan vauva siis vietti osastolla kymmenen päivää, ja se aika tuntuikin kyllä ikuisuuden mittaiselta. Päivät olivat todella raskaita, kun aina aamulla ensimmäiseksi suuntasi vain äkkiä sairaalaan, ja siellä vietettiin aina niin monta tuntia kuin suinkin mahdollista. Tärkeintä oli vain se, että sai olla mahdollisimman paljon vauvan kanssa - omilla lyhyiksi jääneillä yöunilla ei silloin ollut mitään merkitystä. 

Tuntuu ihan uskomattomalta, että meidän vauva on vihdoin kotona. Siihen sairaalaelämäänkin ehti nimittäin jo hassusti tottua, vaikkei siitä sillä tavalla nauttinutkaan, vaan toivottiin vain vauvaa kotiin. Nyt hän yhtäkkiä onkin täällä meidän kanssamme ihan koko ajan, ja se on ihanaa. Suuri osa päivästä menee vain vauvaa ihastellessa eikä se ole lainkaan pitkästyttävää. Vauvan kanssa ajankulku on aivan erilaista. Tänäänkin huomasin kellon olevan yhtäkkiä kolme, enkä mielestäni ollut tehnyt päivän aikana vielä muuta kuin hoitanut vauvaa. Blogikin tulee siis varmasti nyt jonkin aikaa päivittymään vauvantahtisesti - eli aina silloin, kun itsellä vain suinkin on aikaa ja energiaa läppärin avaamiseen.

Toistaiseksi vauva on ollut aika leppoisa kaveri. Hän on kyllä varsin tomera ja äkkipikainenkin, mutta toisaalta myös leppyy nopeasti. Sairaalassa hoitajiakin aina hieman huvitti se, kuinka tämä poika osaa kyllä ilmoittaa, milloin hänellä on nälkä ja vaatii maitonsa heti eikä viidestoista päivä. Imetystä olemme nyt kovasti kotiin päästyämme harjoitelleet, sillä sairaalassa vauva valitettavasti tottui aika hyvin syömään pullosta. Täysimetys olisi kuitenkin toiveena, joten toivottavasti siihen vielä hankalan alun jälkeenkin päästään. Helpottaisi omaa oloani muutenkin, sillä maitoa minulta tulee melkein liikaakin, ja jatkuva pumppaaminen vie paljon aikaa. Kivempi olisi, jos vauva hoitaisi kokonaan sen rintojen tyhjentämisen! 

En taida oikein vieläkään osata koota ajatuksiani mitenkään järkevästi. Aivot on pelkkää vauvahattaraa ja muistikin taisi jäädä sinne synnytyssaliin. Täällä sitä vain nuuskuttelen vauvan tuoksua ja tuijotan väsymättä hänen maailman suloisinta pientä naamaansa. Myönnän, että aina välillä myös stressaan, pelkään ja mietin, miten ihmeessä voin osata pitää huolta tästä pienestä ihmisestä, mutta kai sekin kuuluu asiaan. Kaikesta huolimatta onni on nyt, juuri tässä. 

xoxo Nelli

Vihdoinkin kotona

tiistai 23. kesäkuuta 2015


"Te lähdette tänään kotiin!" Näillä ihanilla sanoilla hoitaja tervehti meitä sunnuntaiaamuna, kun taas kerran saavuimme vauvan luokse sairaalaan. Jotenkin kotoa lähtiessä olikin sellainen olo, että tänään todellakin olisi vihdoin se päivä, mutta silti tuntui, että piti olla toiveissaan varovainen jotta ei taas tarvitsisi pettyä. Kaiken kaikkiaan vauva siis vietti osastolla kymmenen päivää, ja se aika tuntuikin kyllä ikuisuuden mittaiselta. Päivät olivat todella raskaita, kun aina aamulla ensimmäiseksi suuntasi vain äkkiä sairaalaan, ja siellä vietettiin aina niin monta tuntia kuin suinkin mahdollista. Tärkeintä oli vain se, että sai olla mahdollisimman paljon vauvan kanssa - omilla lyhyiksi jääneillä yöunilla ei silloin ollut mitään merkitystä. 

Tuntuu ihan uskomattomalta, että meidän vauva on vihdoin kotona. Siihen sairaalaelämäänkin ehti nimittäin jo hassusti tottua, vaikkei siitä sillä tavalla nauttinutkaan, vaan toivottiin vain vauvaa kotiin. Nyt hän yhtäkkiä onkin täällä meidän kanssamme ihan koko ajan, ja se on ihanaa. Suuri osa päivästä menee vain vauvaa ihastellessa eikä se ole lainkaan pitkästyttävää. Vauvan kanssa ajankulku on aivan erilaista. Tänäänkin huomasin kellon olevan yhtäkkiä kolme, enkä mielestäni ollut tehnyt päivän aikana vielä muuta kuin hoitanut vauvaa. Blogikin tulee siis varmasti nyt jonkin aikaa päivittymään vauvantahtisesti - eli aina silloin, kun itsellä vain suinkin on aikaa ja energiaa läppärin avaamiseen.

Toistaiseksi vauva on ollut aika leppoisa kaveri. Hän on kyllä varsin tomera ja äkkipikainenkin, mutta toisaalta myös leppyy nopeasti. Sairaalassa hoitajiakin aina hieman huvitti se, kuinka tämä poika osaa kyllä ilmoittaa, milloin hänellä on nälkä ja vaatii maitonsa heti eikä viidestoista päivä. Imetystä olemme nyt kovasti kotiin päästyämme harjoitelleet, sillä sairaalassa vauva valitettavasti tottui aika hyvin syömään pullosta. Täysimetys olisi kuitenkin toiveena, joten toivottavasti siihen vielä hankalan alun jälkeenkin päästään. Helpottaisi omaa oloani muutenkin, sillä maitoa minulta tulee melkein liikaakin, ja jatkuva pumppaaminen vie paljon aikaa. Kivempi olisi, jos vauva hoitaisi kokonaan sen rintojen tyhjentämisen! 

En taida oikein vieläkään osata koota ajatuksiani mitenkään järkevästi. Aivot on pelkkää vauvahattaraa ja muistikin taisi jäädä sinne synnytyssaliin. Täällä sitä vain nuuskuttelen vauvan tuoksua ja tuijotan väsymättä hänen maailman suloisinta pientä naamaansa. Myönnän, että aina välillä myös stressaan, pelkään ja mietin, miten ihmeessä voin osata pitää huolta tästä pienestä ihmisestä, mutta kai sekin kuuluu asiaan. Kaikesta huolimatta onni on nyt, juuri tässä. 

xoxo Nelli

Minä suojelen sinua kaikelta
Mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
Jota minun hento käteni ei torjuisi
(Ultra Bra)

Täällä sitä ollaan, edelleen sairaalassa. Blogin päivittäminen on tuntunut aika toissijaiselta asialta eikä siihen toisaalta olisikaan juuri ollut aikaa. Vauva täytti eilen viikon enkä voi uskoa miten nopeasti aika on mennyt - ja kuitenkin tuntuu, että tätä sairaalaelämää olisi kestänyt jo paljon kauemmin. Vietän osastolla kaiken mahdollisen ajan, koska haluan olla vauvani lähellä, mutta onhan tämä henkisesti ja fyysisestikin aika rankkaa. Sitä vain haluaisi jo pienen kotiin, että voitaisiin viimein alkaa elää sitä meidän omaa, uutta ihanaa arkeamme.

Eilen luulimme, että olisimme jo päässeet kotiin. Edellisenä iltana ja vielä aamullakin vaikutti siltä, mutta lopulta vauva päätettiin kuitenkin vielä pitää osastolla, sillä hänen verenpaineensa ovat välillä korkeita. Mitään syytä niille ei toistaiseksi ole löytynyt ja vauva voikin muuten erinomaisesti, mutta tuo verenpaineasia halutaan vielä kunnolla selvittää ennen kotiuttamista. Eilinen päivä oli todella rankka, kun oli jo niin varma kotiinpääsystä ja sitten pitikin, taas kerran, palata tyhjän sylin kanssa kotiin. Toki tiedän, että on parempi että kaikki selvitetään perinpohjaisesti ennen kuin vauva päästetään kotiin, mutta silti harmittaa ja huolestuttaa.

Pieni toive on, että päästäisiin vielä viikonlopuksi kotiin. Nyt vain yritän olla toivomasta etukäteen liikaa, vaan katsoa tilannetta päivä ja hetki kerrallaan. Vauvan verenpaineita on nyt seurattu tehostetusti muutaman tunnin välein, että nähdään tuleeko enemmän niitä hyviä vai korkeita arvoja. Yksi vaihtoehto on nimittäin ihan vain sekin, että mittaukset eivät aina vain onnistu, koska vauvoilla pienikin liikehdintä voi nostaa paineita. 

Vaikka vauvan tilanne huolettaa, niin onneksi hän on kaikin puolin muuten hyvävointinen, ihana pieni aarre. Vauva tuntuu joka päivä tutummalta ja on vain niin kamalan rakas, ettei sitä pysty edes selittää sanoiksi. Tämä oli nyt tällainen pikapäivitys meidän tilanteesta, toivotaan että pian saataisiin vihdoin hyviä uutisia! Hyvää juhannusta kaikille!

xoxo Nelli

Minä suojelen sinua kaikelta

perjantai 19. kesäkuuta 2015


Minä suojelen sinua kaikelta
Mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
Jota minun hento käteni ei torjuisi
(Ultra Bra)

Täällä sitä ollaan, edelleen sairaalassa. Blogin päivittäminen on tuntunut aika toissijaiselta asialta eikä siihen toisaalta olisikaan juuri ollut aikaa. Vauva täytti eilen viikon enkä voi uskoa miten nopeasti aika on mennyt - ja kuitenkin tuntuu, että tätä sairaalaelämää olisi kestänyt jo paljon kauemmin. Vietän osastolla kaiken mahdollisen ajan, koska haluan olla vauvani lähellä, mutta onhan tämä henkisesti ja fyysisestikin aika rankkaa. Sitä vain haluaisi jo pienen kotiin, että voitaisiin viimein alkaa elää sitä meidän omaa, uutta ihanaa arkeamme.

Eilen luulimme, että olisimme jo päässeet kotiin. Edellisenä iltana ja vielä aamullakin vaikutti siltä, mutta lopulta vauva päätettiin kuitenkin vielä pitää osastolla, sillä hänen verenpaineensa ovat välillä korkeita. Mitään syytä niille ei toistaiseksi ole löytynyt ja vauva voikin muuten erinomaisesti, mutta tuo verenpaineasia halutaan vielä kunnolla selvittää ennen kotiuttamista. Eilinen päivä oli todella rankka, kun oli jo niin varma kotiinpääsystä ja sitten pitikin, taas kerran, palata tyhjän sylin kanssa kotiin. Toki tiedän, että on parempi että kaikki selvitetään perinpohjaisesti ennen kuin vauva päästetään kotiin, mutta silti harmittaa ja huolestuttaa.

Pieni toive on, että päästäisiin vielä viikonlopuksi kotiin. Nyt vain yritän olla toivomasta etukäteen liikaa, vaan katsoa tilannetta päivä ja hetki kerrallaan. Vauvan verenpaineita on nyt seurattu tehostetusti muutaman tunnin välein, että nähdään tuleeko enemmän niitä hyviä vai korkeita arvoja. Yksi vaihtoehto on nimittäin ihan vain sekin, että mittaukset eivät aina vain onnistu, koska vauvoilla pienikin liikehdintä voi nostaa paineita. 

Vaikka vauvan tilanne huolettaa, niin onneksi hän on kaikin puolin muuten hyvävointinen, ihana pieni aarre. Vauva tuntuu joka päivä tutummalta ja on vain niin kamalan rakas, ettei sitä pysty edes selittää sanoiksi. Tämä oli nyt tällainen pikapäivitys meidän tilanteesta, toivotaan että pian saataisiin vihdoin hyviä uutisia! Hyvää juhannusta kaikille!

xoxo Nelli

Meidän pieni vauva on tänään neljä päivää vanha. Tämä rakkaus on ihan hurjaa. Olen kuullut paljon tarinoita äidinrakkaudesta, mutta sen voimaa on mahdotonta yrittää kuvitellakaan etukäteen. Meidän vauva on ihana. Hänellä on suuret, tummansiniset silmät ja pikkuinen nöpönenä. Hänellä on tosi paljon tukkaa, samanväristä kuin äidillä, ja hänen huulensa ovat aivan kuin isällänsä. Hänen poskensa ovat hellyyttävän suuret ja katse tarkkaavainen. Hän katselee maailmaa toisinaan kovin vakavana, ja paljon hän tietysti nukkuuu. On hassua, miten pientä nukkuvaa vauvaa voikin katsella tuntikausia tylsistymättä laisinkaan. Hänen ihonsa on niin täydellisen pehmeä, että sitä vain tahtoo silitellä kaiken aikaa, eikä hänen tuoksunsa nuuhkuttelusta voi saada ollenkaan tarpeekseen. Ja voi kuinka pieni hän onkaan! Luulin, että melkein nelikiloinen vauva olisi jo kovin suuri, mutta hänhän on aivan pikkuruinen. 

Koko täma viikko on ollut aika vuoristorataa. Tasan viikko sitten maanantaina menin sairaalaan kontrolliin tietämättä, että sille reissulle jäisinkin. Synnytyksen käynnistys aloitettiin tiistaina, ja torstaina meillä olikin jo vauva. Hassua, miten olin jo muutaman viikon tuntenut olevani valmis vauvan tuloon, ja silti se tapahtui yhtäkkiä aivan äkisti, kuin arvaamatta. En kuitenkaan voisi olla onnellisempi. Synnytys oli rankka kokemus, mutta mielestäni meni kuitenkin hyvin. Loppujen lopuksi taisi olla ihan hyvä juttu, etten ollut osannut varautua siihen etukäteen oikein mitenkään. Luotin vain vaistoihini ja ihaniin kätilöihin, ja palkinnoksi sain maailman parhaimman pikkutyypin. En ehkä olisi valmis kokemaan samaa uudestaan heti huomenna, mutta vielä joku päivä, varmasti.

Mikään helppo alku meillä ei sinänsä ole kylläkään ollut enkä siksi oikein ole vielä päässyt blogiinkaan vauvakuulumisia kirjoittelemaan. Kirjoitan kyllä paremmin vielä myöhemmin, kunhan saan omat ajatukset kasaan liittyen synnytykseen ja tähän kaikkeen. Meidän vauva on ollut syntymästään lähtien vastasyntyneiden teho-osastolla, mikä on ollut rankkaa, vaikkei suurta hätää hänellä onneksi olekaan. Aluksi hän tarvitsi päivän verran apua hengittämisen kanssa, sen jälkeen hän on saanut antibiootteja tulehduksen hoitoon. Tämän päivän ajan hän on ottanut aurinkoa sinivalon alla pienen keltaisuuden takia, mutta sen hoitoon riitti vuorokausi. Tänään lääkäri sanoi, että mahdollisesti keskiviikkona tai torstaina vauva pääsee kotiin! Itse kotiuduin jo lauantaina, mikä etenkin aluksi tuntui todella kurjalta ja väärältä. Aikamoista itsensä tsemppaamista nämä viime päivät ovatkin olleet, kun on täytynyt yrittää löytää tilanteesta ne hyvät puolet. Kuitenkin melkein kaikki valveillaoloaika on mennyt sairaalassa vauvan luona, kotona sitä käy lähinnä syömässä, pumppaamassa maitoa ja ehkä nukkumassakin muutaman tunnin, jos vain ehtii. Tai pystyy. Vauva kun on mielessä koko ajan.

Tänä iltana kun palasimme sairaalasta kotiin, olo oli ensimmäisen kerran vain todella onnellinen. Kaikkina aikaisempina päivinä olen vain alkanut saman tien itkeä, kun olen astunut takaisin tyhjään kotiin, jossa on niin suuri vauvan kokoinen aukko. Mutta tänään olo oli yhtäkkiä jotenkin paljon kevyempi ja toiveikkaampi - että voiton puolella tässä jo ollaan! Enää muutama hassu päivä. Samalla tuntui, että tänään vauvakin voi jo aivan selkeästi paremmin. Kun istuin nojatuolissa nukkuva vauva rintaani vasten tuhisten niin mielessä ei ollut mitään muuta kuin se, että tämä on minun päiväni paras hetki. Ja kohta, aivan kohta, tämä on minun arkeani ihan oikeasti, kotona.

xoxo Nelli

Neljä päivää

maanantai 15. kesäkuuta 2015


Meidän pieni vauva on tänään neljä päivää vanha. Tämä rakkaus on ihan hurjaa. Olen kuullut paljon tarinoita äidinrakkaudesta, mutta sen voimaa on mahdotonta yrittää kuvitellakaan etukäteen. Meidän vauva on ihana. Hänellä on suuret, tummansiniset silmät ja pikkuinen nöpönenä. Hänellä on tosi paljon tukkaa, samanväristä kuin äidillä, ja hänen huulensa ovat aivan kuin isällänsä. Hänen poskensa ovat hellyyttävän suuret ja katse tarkkaavainen. Hän katselee maailmaa toisinaan kovin vakavana, ja paljon hän tietysti nukkuuu. On hassua, miten pientä nukkuvaa vauvaa voikin katsella tuntikausia tylsistymättä laisinkaan. Hänen ihonsa on niin täydellisen pehmeä, että sitä vain tahtoo silitellä kaiken aikaa, eikä hänen tuoksunsa nuuhkuttelusta voi saada ollenkaan tarpeekseen. Ja voi kuinka pieni hän onkaan! Luulin, että melkein nelikiloinen vauva olisi jo kovin suuri, mutta hänhän on aivan pikkuruinen. 

Koko täma viikko on ollut aika vuoristorataa. Tasan viikko sitten maanantaina menin sairaalaan kontrolliin tietämättä, että sille reissulle jäisinkin. Synnytyksen käynnistys aloitettiin tiistaina, ja torstaina meillä olikin jo vauva. Hassua, miten olin jo muutaman viikon tuntenut olevani valmis vauvan tuloon, ja silti se tapahtui yhtäkkiä aivan äkisti, kuin arvaamatta. En kuitenkaan voisi olla onnellisempi. Synnytys oli rankka kokemus, mutta mielestäni meni kuitenkin hyvin. Loppujen lopuksi taisi olla ihan hyvä juttu, etten ollut osannut varautua siihen etukäteen oikein mitenkään. Luotin vain vaistoihini ja ihaniin kätilöihin, ja palkinnoksi sain maailman parhaimman pikkutyypin. En ehkä olisi valmis kokemaan samaa uudestaan heti huomenna, mutta vielä joku päivä, varmasti.

Mikään helppo alku meillä ei sinänsä ole kylläkään ollut enkä siksi oikein ole vielä päässyt blogiinkaan vauvakuulumisia kirjoittelemaan. Kirjoitan kyllä paremmin vielä myöhemmin, kunhan saan omat ajatukset kasaan liittyen synnytykseen ja tähän kaikkeen. Meidän vauva on ollut syntymästään lähtien vastasyntyneiden teho-osastolla, mikä on ollut rankkaa, vaikkei suurta hätää hänellä onneksi olekaan. Aluksi hän tarvitsi päivän verran apua hengittämisen kanssa, sen jälkeen hän on saanut antibiootteja tulehduksen hoitoon. Tämän päivän ajan hän on ottanut aurinkoa sinivalon alla pienen keltaisuuden takia, mutta sen hoitoon riitti vuorokausi. Tänään lääkäri sanoi, että mahdollisesti keskiviikkona tai torstaina vauva pääsee kotiin! Itse kotiuduin jo lauantaina, mikä etenkin aluksi tuntui todella kurjalta ja väärältä. Aikamoista itsensä tsemppaamista nämä viime päivät ovatkin olleet, kun on täytynyt yrittää löytää tilanteesta ne hyvät puolet. Kuitenkin melkein kaikki valveillaoloaika on mennyt sairaalassa vauvan luona, kotona sitä käy lähinnä syömässä, pumppaamassa maitoa ja ehkä nukkumassakin muutaman tunnin, jos vain ehtii. Tai pystyy. Vauva kun on mielessä koko ajan.

Tänä iltana kun palasimme sairaalasta kotiin, olo oli ensimmäisen kerran vain todella onnellinen. Kaikkina aikaisempina päivinä olen vain alkanut saman tien itkeä, kun olen astunut takaisin tyhjään kotiin, jossa on niin suuri vauvan kokoinen aukko. Mutta tänään olo oli yhtäkkiä jotenkin paljon kevyempi ja toiveikkaampi - että voiton puolella tässä jo ollaan! Enää muutama hassu päivä. Samalla tuntui, että tänään vauvakin voi jo aivan selkeästi paremmin. Kun istuin nojatuolissa nukkuva vauva rintaani vasten tuhisten niin mielessä ei ollut mitään muuta kuin se, että tämä on minun päiväni paras hetki. Ja kohta, aivan kohta, tämä on minun arkeani ihan oikeasti, kotona.

xoxo Nelli
Meidän ihana pieni poika syntyi eilen torstaina 11.6. kello 17.11. raskausviikolla 37+2. Pituutta 51cm ja painoa 3970g. Hän on vielä vauvojen teho-osastolla, koska tarvitsee apua hengityksessä, mutta muuten on kaikki hyvin! Maailman ihanin tyyppi.

xoxo Nelli

Rakkaus

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Meidän ihana pieni poika syntyi eilen torstaina 11.6. kello 17.11. raskausviikolla 37+2. Pituutta 51cm ja painoa 3970g. Hän on vielä vauvojen teho-osastolla, koska tarvitsee apua hengityksessä, mutta muuten on kaikki hyvin! Maailman ihanin tyyppi.

xoxo Nelli

Täällä odotellaan edelleen osastolla, mutta koska mitään akuuttia ei juuri nyt tapahdu, niin kirjoittelenpa sittenkin tämän raskausviikko-postauksen. Viikko sitten hieman uumoilin, josko se olisi ollut jo viimeinen laatuaan, mutta päästiinhän me sitten kuitenkin täysiaikaisiksi! Ihan hyvä näin, vaikka vauvaa tietysti malttamattomana jo odotankin. Tämä kuva napattiin eilen aamukahdeksalta sairaalan pihassa, juuri ennen ultraan menoa. Koska ilma oli niin aurinkoinen, ehdotin Kamilille kuvan ottamista nyt eikä vasta sairaalareissuun jälkeen - ja hyvä niin, sillä muuten olisi jäänyt kuvat ottamatta kun kävikin käsky osastolle jäämisestä! Kovin pieneltä tuo masu taas noissa vaatteissa näyttää, mutta minusta kyllä tuntuu, että se on kasvanut ihan älyttömästi tässä viikonkin aikana. Ja onhan siellä arvioiden mukaan jo lähes neljä kiloa vauvaa kyydissä.

Viimeinen raskausviikko ei omalta osaltani mennyt aivan suunnitelmien mukaisesti. Piti olla hemmottelua ja asioiden hoitamista, mutta sairaana lorvaillessahan se suurimmaksi osaksi kului. Edes sairaalakassia en saanut pakattua, vaikka se agendalla olikin. Ajattelin, että kyllä minä sen vielä maanantaina ehtisin tekemään! Onneksi sentään olin aikaisemmin jo kirjoittanut paperille ylös, mitä kassiin tarvittaisiin, joten sen turvin Kamil ihan hyvin siitä pakkaamisesta sitten yksinäänkin suoriutui! Ja onneksi muutenkin asumme lähellä sairaalaa, joten ei haittaa vaikka jotain olisi unohtunutkin. 

Eilen kirjoittelin epäonnistuneesta punktio-yrityksestä. Tänä aamuna sitä koitettiin uudelleen, mutta baby ei ollut yön aikana muuttanut asentoaan, joten punktio jäi edelleen tekemättä. Eilen lääkäri vielä hieman epäröi, että mitä sitten tehdään mikäli punktio ei onnistukaan, ja itse ehdin jo pelätä, että jos nyt joutuukin vielä odottelemaan jopa ensi viikkoon. Nyt lääkäri oli onneksi sitä mieltä, että aloitetaan käynnistys joka tapauksessa, sillä viikkoja on nyt kuitenkin se 37 kasassa. Eli aamulla hieman kymmenen jälkeen sain ballongin, joka saa nyt vuorokauden tehdä temppujaan, mikäli ei aiemmin itsestään irtoa. Sen jälkeen sitten muut konstit käyttöön. Kivut ovat nyt koko päivän olleet aika kovat, joten toivottavasti tuosta ballongista olisi ainakin jotain hyötyä! Lämpöpussi ja kävely auttaa, muuten on kyllä melkoisen tukalaa ja hankala löytää asentoa, jossa olisi hyvä olla. Jotenkin ihanan rauhallista täällä synnytysosastolla kyllä on ja ulkona ihanan näköinen ilma, joten oma mieliala on pysynyt varsin hyvänä ja leppoisana kivuista ja odottelusta huolimatta. Ja ehkä huomenna on jo vauva sylissä, pitäkää peukkuja! 

xoxo Nelli

Raskausviikko 37+0

tiistai 9. kesäkuuta 2015


Täällä odotellaan edelleen osastolla, mutta koska mitään akuuttia ei juuri nyt tapahdu, niin kirjoittelenpa sittenkin tämän raskausviikko-postauksen. Viikko sitten hieman uumoilin, josko se olisi ollut jo viimeinen laatuaan, mutta päästiinhän me sitten kuitenkin täysiaikaisiksi! Ihan hyvä näin, vaikka vauvaa tietysti malttamattomana jo odotankin. Tämä kuva napattiin eilen aamukahdeksalta sairaalan pihassa, juuri ennen ultraan menoa. Koska ilma oli niin aurinkoinen, ehdotin Kamilille kuvan ottamista nyt eikä vasta sairaalareissuun jälkeen - ja hyvä niin, sillä muuten olisi jäänyt kuvat ottamatta kun kävikin käsky osastolle jäämisestä! Kovin pieneltä tuo masu taas noissa vaatteissa näyttää, mutta minusta kyllä tuntuu, että se on kasvanut ihan älyttömästi tässä viikonkin aikana. Ja onhan siellä arvioiden mukaan jo lähes neljä kiloa vauvaa kyydissä.

Viimeinen raskausviikko ei omalta osaltani mennyt aivan suunnitelmien mukaisesti. Piti olla hemmottelua ja asioiden hoitamista, mutta sairaana lorvaillessahan se suurimmaksi osaksi kului. Edes sairaalakassia en saanut pakattua, vaikka se agendalla olikin. Ajattelin, että kyllä minä sen vielä maanantaina ehtisin tekemään! Onneksi sentään olin aikaisemmin jo kirjoittanut paperille ylös, mitä kassiin tarvittaisiin, joten sen turvin Kamil ihan hyvin siitä pakkaamisesta sitten yksinäänkin suoriutui! Ja onneksi muutenkin asumme lähellä sairaalaa, joten ei haittaa vaikka jotain olisi unohtunutkin. 

Eilen kirjoittelin epäonnistuneesta punktio-yrityksestä. Tänä aamuna sitä koitettiin uudelleen, mutta baby ei ollut yön aikana muuttanut asentoaan, joten punktio jäi edelleen tekemättä. Eilen lääkäri vielä hieman epäröi, että mitä sitten tehdään mikäli punktio ei onnistukaan, ja itse ehdin jo pelätä, että jos nyt joutuukin vielä odottelemaan jopa ensi viikkoon. Nyt lääkäri oli onneksi sitä mieltä, että aloitetaan käynnistys joka tapauksessa, sillä viikkoja on nyt kuitenkin se 37 kasassa. Eli aamulla hieman kymmenen jälkeen sain ballongin, joka saa nyt vuorokauden tehdä temppujaan, mikäli ei aiemmin itsestään irtoa. Sen jälkeen sitten muut konstit käyttöön. Kivut ovat nyt koko päivän olleet aika kovat, joten toivottavasti tuosta ballongista olisi ainakin jotain hyötyä! Lämpöpussi ja kävely auttaa, muuten on kyllä melkoisen tukalaa ja hankala löytää asentoa, jossa olisi hyvä olla. Jotenkin ihanan rauhallista täällä synnytysosastolla kyllä on ja ulkona ihanan näköinen ilma, joten oma mieliala on pysynyt varsin hyvänä ja leppoisana kivuista ja odottelusta huolimatta. Ja ehkä huomenna on jo vauva sylissä, pitäkää peukkuja! 

xoxo Nelli

Saa nähdä, miten onnistuu tämä iPadilla päivittäminen... Ajattelin vain tulla kertomaan nopeasti kuulumisia, sillä nyt en tiedä milloin pääsen seuraavan kerran läppärin ääreen tekemään kunnon postausta! Ehdittiin kyllä ottaa raskausviikko-kuvat tänä aamuna, mutta katsotaan saanko huomenna sitä suunnittelemaani 37+0 - postausta aikaiseksi... Tulimme siis tänä aamuna kello 8.30 ultraan ja kontrollikäynnille Taysiin, ja tänne osastolle myös nyt sitten jäin. Vauvan sydänkäyrä oli aamulla hieman turhankin reipas, joten niitä käyriä on nyt seurailtu useamman kerran tässä päivän mittaan, mutta niiden suhteen kaikki vaikuttaisikin olevan kunnossa. Onneksi! 

Toinen syy osastolle jäämiseen on edelleen se vauvan koko. Tänään painoarvioksi saatiin 3800g (+400g viikon takaiseen), eli ei sentään ihan neljää kiloa vielä kuten olin pelännyt. Kuitenkin huolenaihetta nyt lisäsi vatsanympäryksen kasvu. Aiemmin se oli pysynyt hyvin keskikäyrillä, mutta nyt kasvanut aika reippaasti sekin. Lääkäri tuumasi, että synnytyksen käynnistäminen voisi olla ajankohtaista tänään tai huomenna. Kuitenkin lapsivesipunktio haluttaisiin tehdä ensin vauvan keuhkojen kypsyyden tarkistamiseksi, mutta tänään tuo toimenpide ei onnistunut. Istukkaa on kuulemma sen verran paljon edessä ja lisäksi vauva oli sillä tavalla huonossa asennossa, ettei punktiota pystytty turvallisesti tekemään. Huomenna aamulla olisi uusi yritys, toivotaan että silloin käy parempi tuuri! Lääkäri nimittäin hieman vihjaili, että jos punktio ei onnistukaan, niin voi olla, että joudutaan odottamaan vielä pari päivää tai jopa ensi viikkoon! Itse en lainkaan haluaisi enää tässä vaiheessa odottaa taas viikkoa, kun kaikkien puheiden jälkeen huoli vauvasta ja synnytyksen onnistumisesta alkaa olla kova. Toivon, että poistun täältä sairaalasta vasta sitten vauvan kanssa!

Huomenna poksuukin raskausviikko 37+0. Silloinhan vauva on täysiaikainen, ja vaikka keuhkot varmasti olisi hyvä tarkistaa varmuudeksi, niin ihmetyttää onko se oikeasti välttämätöntä, jos punktiota vain ei pystytä tekemään. Edellisellä kerralla toinen lääkäri nimittäin oli sitä mieltä, ettei se näille viikoille päästyä olisi enää pakollinen. No, täytyy vain seurailla mitä tässä tapahtuu ja toivoa parasta! Ihan hassu olo, ei tässä vieläkään oikein käsitä, että meillä saattaa olla vauva jo huomenna tai ylihuomenna! 

xoxo Nelli

Pikaiset sairaalakuulumiset

maanantai 8. kesäkuuta 2015


Saa nähdä, miten onnistuu tämä iPadilla päivittäminen... Ajattelin vain tulla kertomaan nopeasti kuulumisia, sillä nyt en tiedä milloin pääsen seuraavan kerran läppärin ääreen tekemään kunnon postausta! Ehdittiin kyllä ottaa raskausviikko-kuvat tänä aamuna, mutta katsotaan saanko huomenna sitä suunnittelemaani 37+0 - postausta aikaiseksi... Tulimme siis tänä aamuna kello 8.30 ultraan ja kontrollikäynnille Taysiin, ja tänne osastolle myös nyt sitten jäin. Vauvan sydänkäyrä oli aamulla hieman turhankin reipas, joten niitä käyriä on nyt seurailtu useamman kerran tässä päivän mittaan, mutta niiden suhteen kaikki vaikuttaisikin olevan kunnossa. Onneksi! 

Toinen syy osastolle jäämiseen on edelleen se vauvan koko. Tänään painoarvioksi saatiin 3800g (+400g viikon takaiseen), eli ei sentään ihan neljää kiloa vielä kuten olin pelännyt. Kuitenkin huolenaihetta nyt lisäsi vatsanympäryksen kasvu. Aiemmin se oli pysynyt hyvin keskikäyrillä, mutta nyt kasvanut aika reippaasti sekin. Lääkäri tuumasi, että synnytyksen käynnistäminen voisi olla ajankohtaista tänään tai huomenna. Kuitenkin lapsivesipunktio haluttaisiin tehdä ensin vauvan keuhkojen kypsyyden tarkistamiseksi, mutta tänään tuo toimenpide ei onnistunut. Istukkaa on kuulemma sen verran paljon edessä ja lisäksi vauva oli sillä tavalla huonossa asennossa, ettei punktiota pystytty turvallisesti tekemään. Huomenna aamulla olisi uusi yritys, toivotaan että silloin käy parempi tuuri! Lääkäri nimittäin hieman vihjaili, että jos punktio ei onnistukaan, niin voi olla, että joudutaan odottamaan vielä pari päivää tai jopa ensi viikkoon! Itse en lainkaan haluaisi enää tässä vaiheessa odottaa taas viikkoa, kun kaikkien puheiden jälkeen huoli vauvasta ja synnytyksen onnistumisesta alkaa olla kova. Toivon, että poistun täältä sairaalasta vasta sitten vauvan kanssa!

Huomenna poksuukin raskausviikko 37+0. Silloinhan vauva on täysiaikainen, ja vaikka keuhkot varmasti olisi hyvä tarkistaa varmuudeksi, niin ihmetyttää onko se oikeasti välttämätöntä, jos punktiota vain ei pystytä tekemään. Edellisellä kerralla toinen lääkäri nimittäin oli sitä mieltä, ettei se näille viikoille päästyä olisi enää pakollinen. No, täytyy vain seurailla mitä tässä tapahtuu ja toivoa parasta! Ihan hassu olo, ei tässä vieläkään oikein käsitä, että meillä saattaa olla vauva jo huomenna tai ylihuomenna! 

xoxo Nelli
Pahoittelut pienestä blogihiljaisuudesta! Täällä sitä sairastellaan viidettä päivää ja tauti on ottanut yllättävän koville. Vaikka kuume ei olekaan missään vaiheessa noussut kovin korkealle, niin olo on kyllä ollut niin rikki ja vetämätön, etten ole saanut tehtyä yhtikäs mitään. Tänään vaikuttaisi olevan ensimmäinen hieman parempi päivä, ja elättelenkin toiveita siitä, että huomiseen mennessä olisin jo suht hyvässä kunnossa! Ainakin aivotoimintaa alkaa olla jo hieman enemmän kuin viime päivinä, jolloin en ole muuta tehnytkään kun maannut zombina peiton alla. Meillä on siis heti huomenna aamulla vuorossa taas visiitti Taysiin ultraukseen ja kontrolliin, joten olisi kiva olla vähän paremmassa kunnossa. Jännittää tosi paljon, etttä mitä siellä sanotaan, ja joko tämä pikkutyyppi olisi valmis tulemaan ulos! Baby on kyllä voinut varsin reippaasti nämä viime päivät - hyvä, että edes toinen meistä jaksaa mekastaa.
Tiedättehän sairastellessa ne olot, kun vuorotellen paleltaa ja yhtäkkiä onkin taas kuuma ja yltä päältä hiessä? Minulle ei yleensä kipeänä ollessa ruoka maistu, mutta noissa edellä mainituissakin oloissa on olemassa ainakin kaksi ruokaa, jotka yleensä saa alas pakottamatta. Palellessa lämmitän yleensä kupin Valion sokeroimatonta mustikkamehua (jossa on niin vähän hiilareita, että sopii mainiosti diabeetikollekin), mutta niiden kuumakalle-hetkien ehdoton pelastus on itsetehty "banaanijäätelö"! Tuon helpon reseptin ajattelin nyt jakaa teillekin, sillä sen herkutteluun ei todellakaan vaadita korkeaa kuumetta, vaan yhtä hyvää se on milloin tahansa muulloinkin nautittuna. 
BANANA ICE CREAM
kahdelle
pari banaania (pilkottuna ja pakastimessa jäädytettynä)
loraus luonnonjugurttia
muutama ruokalusikallinen maapähkinävoita
 kanelia oman maun mukaan

Laita jäiset banaanisiivut blenderiin. Banaanijäätelö onnistuu ihan vain pelkillä banaaneillakin ja voit lopettaa tähän, mutta jos kaipaat lisämakua, niin jatka seuraavaan osioon:


Lorauta sekaan luonnonjugurttia. En itse ole kovinkaan tarkka määrien suhteen, kokeilemalla huomaa, mikä toimii parhaiten. Tähän taidettiin laittaa noin 1,5 dl jugurttia. Jugurtin voi korvata myös esimerkiksi mantelimaidolla - tai jättää kokonaan poiskin. Liikaa ei kannata laittaa, ettei koostumuksesta tule liian vetinen. Itse vain olen huomannut, että pieni määrä nestettä helpottaa blendaamista.


Heitä sekaan kanelia ja maapähkinävoita oman maun mukaan, jos näistä tykkäät. 


Ja pyöräytä kaikki ainekset sekaisin!


Näin, maailman helpoin herkku on valmis! Kokkimieheni panostaa esillepanoon, ja koristeli tämän kertaiset annokset cashewpähkinöillä ja tuoreella basilikalla, itse en yleensä malta...

Kuten huomaatte, on ohje todella summittainen eikä mielestäni ainesosien mittasuhteiden kanssa ole niin gramman tarkkaa. Pääainesosa tässä tosiaan on ne jäiset banaanit, ja lopun kanssa voi varioida melkein loputtomiin. Itse rakastan maapähkinävoita ja kanelia, mutta miksei niiden sijaan voisi käyttää vaikkapa jäisiä marjoja, kaakaojauhetta, pähkinöitä tai Nutellaa, jos tykkää makeammasta. Mitä tahansa oikeastaan! Meillä on nykyään aina vähintään pari pilkottua banaania pakastimessa siltä varalta, että makeanhimo iskee - suosittelen!

xoxo Nelli

Sairastajan herkkuvinkki: banana ice cream

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Pahoittelut pienestä blogihiljaisuudesta! Täällä sitä sairastellaan viidettä päivää ja tauti on ottanut yllättävän koville. Vaikka kuume ei olekaan missään vaiheessa noussut kovin korkealle, niin olo on kyllä ollut niin rikki ja vetämätön, etten ole saanut tehtyä yhtikäs mitään. Tänään vaikuttaisi olevan ensimmäinen hieman parempi päivä, ja elättelenkin toiveita siitä, että huomiseen mennessä olisin jo suht hyvässä kunnossa! Ainakin aivotoimintaa alkaa olla jo hieman enemmän kuin viime päivinä, jolloin en ole muuta tehnytkään kun maannut zombina peiton alla. Meillä on siis heti huomenna aamulla vuorossa taas visiitti Taysiin ultraukseen ja kontrolliin, joten olisi kiva olla vähän paremmassa kunnossa. Jännittää tosi paljon, etttä mitä siellä sanotaan, ja joko tämä pikkutyyppi olisi valmis tulemaan ulos! Baby on kyllä voinut varsin reippaasti nämä viime päivät - hyvä, että edes toinen meistä jaksaa mekastaa.
Tiedättehän sairastellessa ne olot, kun vuorotellen paleltaa ja yhtäkkiä onkin taas kuuma ja yltä päältä hiessä? Minulle ei yleensä kipeänä ollessa ruoka maistu, mutta noissa edellä mainituissakin oloissa on olemassa ainakin kaksi ruokaa, jotka yleensä saa alas pakottamatta. Palellessa lämmitän yleensä kupin Valion sokeroimatonta mustikkamehua (jossa on niin vähän hiilareita, että sopii mainiosti diabeetikollekin), mutta niiden kuumakalle-hetkien ehdoton pelastus on itsetehty "banaanijäätelö"! Tuon helpon reseptin ajattelin nyt jakaa teillekin, sillä sen herkutteluun ei todellakaan vaadita korkeaa kuumetta, vaan yhtä hyvää se on milloin tahansa muulloinkin nautittuna. 
BANANA ICE CREAM
kahdelle
pari banaania (pilkottuna ja pakastimessa jäädytettynä)
loraus luonnonjugurttia
muutama ruokalusikallinen maapähkinävoita
 kanelia oman maun mukaan

Laita jäiset banaanisiivut blenderiin. Banaanijäätelö onnistuu ihan vain pelkillä banaaneillakin ja voit lopettaa tähän, mutta jos kaipaat lisämakua, niin jatka seuraavaan osioon:


Lorauta sekaan luonnonjugurttia. En itse ole kovinkaan tarkka määrien suhteen, kokeilemalla huomaa, mikä toimii parhaiten. Tähän taidettiin laittaa noin 1,5 dl jugurttia. Jugurtin voi korvata myös esimerkiksi mantelimaidolla - tai jättää kokonaan poiskin. Liikaa ei kannata laittaa, ettei koostumuksesta tule liian vetinen. Itse vain olen huomannut, että pieni määrä nestettä helpottaa blendaamista.


Heitä sekaan kanelia ja maapähkinävoita oman maun mukaan, jos näistä tykkäät. 


Ja pyöräytä kaikki ainekset sekaisin!


Näin, maailman helpoin herkku on valmis! Kokkimieheni panostaa esillepanoon, ja koristeli tämän kertaiset annokset cashewpähkinöillä ja tuoreella basilikalla, itse en yleensä malta...

Kuten huomaatte, on ohje todella summittainen eikä mielestäni ainesosien mittasuhteiden kanssa ole niin gramman tarkkaa. Pääainesosa tässä tosiaan on ne jäiset banaanit, ja lopun kanssa voi varioida melkein loputtomiin. Itse rakastan maapähkinävoita ja kanelia, mutta miksei niiden sijaan voisi käyttää vaikkapa jäisiä marjoja, kaakaojauhetta, pähkinöitä tai Nutellaa, jos tykkää makeammasta. Mitä tahansa oikeastaan! Meillä on nykyään aina vähintään pari pilkottua banaania pakastimessa siltä varalta, että makeanhimo iskee - suosittelen!

xoxo Nelli

Näyttää siltä, ettei tätä mammaa ihan niin helpolla nyt loppuraskaudessa päästetäkään! Toissayönä nimittäin nousi kuume ja tässä sitä nyt ollaan vuodepotilaana - kotosalla kuitenkin. Kovin korkealle lämpö ei onneksi ole noussut, mutta olo on muuten todella heikko ja voimaton, ja joka paikkaan sattuu. Varsin hyvä ajankohta tällä taudilla, sillä ensi viikollahan pitäisi mahdollisesti jo synnyttää! Tämän viikon piti myös olla oma hemmotteluviikkoni, mutta eiliselle varatun ripsienpidennysajan jouduin perumaan enkä uutta aikaa uskaltanut nyt varata, kun ei yhtään tiedä, milloin tässä nyt sitten alkaa tapahtua. Myös viime hetken hankinnat vauvaa varten oli tarkoitus hoitaa nyt tällä viikolla valmiiksi, mutta katsotaan nyt... Tai sitten täytyy vain lähettää tuleva isä yksinään lastentarvikekaupoille!

Ihan ensiksi iski tietysti huoli siitä, miten vauva voi kun äiti sairastaa. Onneksi kuulemma vauva osaa pitää itsestään huolen, ja voikin tällaisessa tilanteessa huomattavasti äitiä paremmin. Jotenkin tuntuikin, että pikkuisella olikin eilen varsin vauhdikas päivä, kun taas itse sitä ei jaksanut muuta kuin röhnöttää sohvalla ja patistaa miestä palvelemaan. Samalla tosin myös supistukset ovat nyt kovasti lisääntyneet, kun melkein pariin viikkoon ei ole kivuliaista supistuksista oikein laisinkaan tarvinnut kärsiä. Myös ikäva ja melko kovakin paineentunne alapäässä on eilisestä alkaen vaivannut tavallista voimakkaampana. Olisi kyllä kiva, jos pikkuinen siellä alkaisi olemaan valmis tulemaan ulos yksiöstään - tosin mielellään vasta sitten, kun äitikin pysyy taas tolpillaan!

Tänään meillä oli myös Taysiin aika KTG-käyrille. Vauva veteli suurimman osan aikaa tirsoja, mutta sentään välillä heräilikin aiheuttamaan hieman vaihtelua käyrille. Jonkin verran supistuksiakin käyrälle piirtyi, mutta eivät olleet niin säännöllisiä että olisi syytä huoleen, vaikka melko kivuliaita olivatkin. Päästiin siis viikonlopuksi kotiin, ja nyt sitten vain odottelen maanantain seuraava käyntiä ja ultraa! Ehkäpä nyt se sairaalakassin pakkaaminenkin alkaisi vihdoin olla ajankohtaista...

xoxo Nelli

Sairastuvasta hei

torstai 4. kesäkuuta 2015


Näyttää siltä, ettei tätä mammaa ihan niin helpolla nyt loppuraskaudessa päästetäkään! Toissayönä nimittäin nousi kuume ja tässä sitä nyt ollaan vuodepotilaana - kotosalla kuitenkin. Kovin korkealle lämpö ei onneksi ole noussut, mutta olo on muuten todella heikko ja voimaton, ja joka paikkaan sattuu. Varsin hyvä ajankohta tällä taudilla, sillä ensi viikollahan pitäisi mahdollisesti jo synnyttää! Tämän viikon piti myös olla oma hemmotteluviikkoni, mutta eiliselle varatun ripsienpidennysajan jouduin perumaan enkä uutta aikaa uskaltanut nyt varata, kun ei yhtään tiedä, milloin tässä nyt sitten alkaa tapahtua. Myös viime hetken hankinnat vauvaa varten oli tarkoitus hoitaa nyt tällä viikolla valmiiksi, mutta katsotaan nyt... Tai sitten täytyy vain lähettää tuleva isä yksinään lastentarvikekaupoille!

Ihan ensiksi iski tietysti huoli siitä, miten vauva voi kun äiti sairastaa. Onneksi kuulemma vauva osaa pitää itsestään huolen, ja voikin tällaisessa tilanteessa huomattavasti äitiä paremmin. Jotenkin tuntuikin, että pikkuisella olikin eilen varsin vauhdikas päivä, kun taas itse sitä ei jaksanut muuta kuin röhnöttää sohvalla ja patistaa miestä palvelemaan. Samalla tosin myös supistukset ovat nyt kovasti lisääntyneet, kun melkein pariin viikkoon ei ole kivuliaista supistuksista oikein laisinkaan tarvinnut kärsiä. Myös ikäva ja melko kovakin paineentunne alapäässä on eilisestä alkaen vaivannut tavallista voimakkaampana. Olisi kyllä kiva, jos pikkuinen siellä alkaisi olemaan valmis tulemaan ulos yksiöstään - tosin mielellään vasta sitten, kun äitikin pysyy taas tolpillaan!

Tänään meillä oli myös Taysiin aika KTG-käyrille. Vauva veteli suurimman osan aikaa tirsoja, mutta sentään välillä heräilikin aiheuttamaan hieman vaihtelua käyrille. Jonkin verran supistuksiakin käyrälle piirtyi, mutta eivät olleet niin säännöllisiä että olisi syytä huoleen, vaikka melko kivuliaita olivatkin. Päästiin siis viikonlopuksi kotiin, ja nyt sitten vain odottelen maanantain seuraava käyntiä ja ultraa! Ehkäpä nyt se sairaalakassin pakkaaminenkin alkaisi vihdoin olla ajankohtaista...

xoxo Nelli
Tässä raskaudessa olen monet kerrat yllättynyt siitä, miten moni täysin tuntematon ihminen on huomioinut raskauteni. Varsinaisia vatsantaputtelijoita ei ole kohdalleni osunut, enkä ole kokenut vauvamasuuni kohdistuvaa huomiota mitenkään tungettelevana tai häiritsevänä. Päin vastoin kohtaamiset ovat usein saaneet minut pelkästään iloiseksi. Todella usein, milloin missäkin paikassa, on joku satunnainen ihminen tullut sanomaan, kuinka minulla on kaunis vatsa tai kysellyt ystävällisesti jotakin vauvaan tai vointiini liittyvää. Hassua sinänsä, ettei tällainen ole minua lainkaan häirinnyt, sillä tavallisesti olen melko tarkka "henkilökohtaisesta reviiristäni" ja oudoksun sitä, että tuntematon ihminen tulee liian lähelle. Ehkäpä kohtaamani ihmiset ovat vain vaikuttaneet aidosti niin hyväntahtoisilta, ettei se sitten olekaan tuntunut häiritsevältä tai kummalliselta. 
Maanantaisen ultran jälkeen olimme Kamilin kanssa kävelemässä sairaalalta kotiin. Kun yhtäkkiä alkanut sade vain yltyi, päätimme piipahtaa matkan varrelle osuneelle kirpputorille hetkeksi siinä toivossa, että kuuro menisi pian ohi. Ovella meitä vastaan tuli vanhempi rouva, joka monien muiden tavoin sanoi ensin jotakin nättiä vatsastani ja kyseli, milloin vauva on tulossa. Hetken päästä rouva totesi, että hänellä olisi autossaan jotain vauvalle, jos vain meille kelpaisi. En ollenkaan tiennyt mitä odottaa, mutta en ainakaan näin suloisia pieniä vauvantossuja, jotka hän oli itse virkannut! Rouva ei suostunut ottamaan tossuista maksuakaan, toivotteli vain kovasti kaikkea hyvää loppuodotukseen sekä vauvalle, ja jatkoi matkaansa. Minua hymyilytti loppupäivän.


Niin sitä vain pienillä teoilla voi piristää tuntemattoman kanssaihmisen päivää! Itse olin ultran jälkeen hieman hermostuneissa tunnelmissa ja ajatukset pyörivät vain vauvan ison koon ja muun ympärillä. Tuli sellainen olo. että haluaisi itsekin ilahduttaa jotakuta tuosta noin vain, ilman mitään taka-ajatuksia. Onko teille sattunut vastaavanlaisia kokemuksia raskausaikana? Vai ärsyttääkö, jos tuntematon kommentoi vauvamasua?

xoxo Nelli

Päivän piristys

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Tässä raskaudessa olen monet kerrat yllättynyt siitä, miten moni täysin tuntematon ihminen on huomioinut raskauteni. Varsinaisia vatsantaputtelijoita ei ole kohdalleni osunut, enkä ole kokenut vauvamasuuni kohdistuvaa huomiota mitenkään tungettelevana tai häiritsevänä. Päin vastoin kohtaamiset ovat usein saaneet minut pelkästään iloiseksi. Todella usein, milloin missäkin paikassa, on joku satunnainen ihminen tullut sanomaan, kuinka minulla on kaunis vatsa tai kysellyt ystävällisesti jotakin vauvaan tai vointiini liittyvää. Hassua sinänsä, ettei tällainen ole minua lainkaan häirinnyt, sillä tavallisesti olen melko tarkka "henkilökohtaisesta reviiristäni" ja oudoksun sitä, että tuntematon ihminen tulee liian lähelle. Ehkäpä kohtaamani ihmiset ovat vain vaikuttaneet aidosti niin hyväntahtoisilta, ettei se sitten olekaan tuntunut häiritsevältä tai kummalliselta. 
Maanantaisen ultran jälkeen olimme Kamilin kanssa kävelemässä sairaalalta kotiin. Kun yhtäkkiä alkanut sade vain yltyi, päätimme piipahtaa matkan varrelle osuneelle kirpputorille hetkeksi siinä toivossa, että kuuro menisi pian ohi. Ovella meitä vastaan tuli vanhempi rouva, joka monien muiden tavoin sanoi ensin jotakin nättiä vatsastani ja kyseli, milloin vauva on tulossa. Hetken päästä rouva totesi, että hänellä olisi autossaan jotain vauvalle, jos vain meille kelpaisi. En ollenkaan tiennyt mitä odottaa, mutta en ainakaan näin suloisia pieniä vauvantossuja, jotka hän oli itse virkannut! Rouva ei suostunut ottamaan tossuista maksuakaan, toivotteli vain kovasti kaikkea hyvää loppuodotukseen sekä vauvalle, ja jatkoi matkaansa. Minua hymyilytti loppupäivän.


Niin sitä vain pienillä teoilla voi piristää tuntemattoman kanssaihmisen päivää! Itse olin ultran jälkeen hieman hermostuneissa tunnelmissa ja ajatukset pyörivät vain vauvan ison koon ja muun ympärillä. Tuli sellainen olo. että haluaisi itsekin ilahduttaa jotakuta tuosta noin vain, ilman mitään taka-ajatuksia. Onko teille sattunut vastaavanlaisia kokemuksia raskausaikana? Vai ärsyttääkö, jos tuntematon kommentoi vauvamasua?

xoxo Nelli

Olisikohan tässä jo viimeinen raskausviikko-postaus? Eilen meillä oli tämän raskauden kuudes ultra ja nyt näyttää siltä, että meidän vauva syntyy ensi viikolla! Vauvan reipas kasvutahti ei nimittäin ole laantunut, vaan päin vastoin kiihtynyt. Kaksi viikkoa sitten saimme painoarvioksi 2500g, ja nyt jo 3400g. Ei siis mikään ihmekään, että oma olo on tuntunut aina vain tukalammalta viime aikoina ja mahakin on yhtäkkiä aivan kasvanut silmissä - onhan tyyppi kasvanut tässä melkein kilon lyhyessä ajassa. Toki kyseessä on vain painoarvio, mutta kyllä omatkin tuntemukset puhuvat sen puolesta, että aika reipasta kasvua siellä masussa on tapahtunut. Muuten vauvalla on onneksi edelleen kaikki hyvin, mutta melko varmasti synnytys sitten ensi viikolla käynnistetään, jottei tämä nyt aivan jättiläiseksi ehdi kasvaa. Nyt kun vauva alkaa olla jo viikkoihinsa nähden kookas ja tilaa liikkua vähemmän, niin on entistä tärkeämpää myös tarkkailla vauvan liikkeitä. Onneksi tyyppi on tähän asti liikkunutkin todella paljon, joten ei juuri ole tarvinnut huolehtia liikkeiden vähyydestä. Toivotaan, että sama meininki vielä jatkuukin! Lääkäri myös teki sisätutkimuksen, ja totesi että olen ensisynnyttäjäksi "yllättävän kypsä" ja auki jo kahdelle sormelle, mikä onkin vain hyvä asia synnytyksen käynnistämistä ajatellen. Torstaina menemme vielä uudestaan käyrille tsekkaamaan vauvan vointia ja ensi maanantaina taas ultraan. Ihan hullua ajatella, että ensi viikolla!

Vaikka jo aiemmin aavistelin, että synnytys voisi tapahtua jo tällä tai ensi viikolla, niin en silti ole oikein osannut kuvitella asiaa mielessäni. Että meidän vauva tulee jo niin pian! Enkä oikeastaan osaa vieläkään, mutta silti nyt vihdoin alkoi oikeasti vähän jännittää. Yhtäkkiä se vauvan tulo tuntuukin paljon konkreettisemmalta asialta, kun aiemmin on keskittynyt vain tähän raskaana olemiseen ja ajatus siitä lopputuloksesta - meidän omasta, oikeasta vauvasta - on tuntunut vielä kaukaiselta ja vaikealta käsittää. Nyt yhtäkkiä tunnen todella vahvasti olevani valmis uuden perheenjäsenemme tuloon. Eilen juttelin näistä viime hetken odottelufiiliksistäni ystävälle, joka kahden lapsen äitinä käski nyt vain nauttimaan loppuajasta ja lisäsi: kohta se ihana mullistava kaaos alkaa. Antaa tulla vain!

Tämä viikko tulee varmaankin tuntumaan ikuisuuden mittaiselta, kun odottaa vain ensi maanantaita. Toisaalta puuhaakin riittää viime hetken asioita hoitaessa: nyt olisi esimerkiksi korkea aika tehdä vielä ne viimeiset hankinnat vauvaa varten sekä pakata vihdoin sairaalakassi valmiiksi. Itse olen valmistautunut vauvan tuloon käymällä kampaajalla ja varasinpa nyt vielä tälle viikolle ajan ripsienpidennyksiinkin. Vielä kun laittaisi kulmat kuntoon, niin tämä mama on ainakin ulkoisesti valmis! En usko, että uusi kesävauva kainalossa sitä huvittaa (tai ehtiikään) hirveästi viettää aikaa peilin edessä, mutta haluan silti tuntea oloni hyväksi, siksi tällaiset pienet hemmottelut äidille vielä ennen vauvan saapumista.

xoxo Nelli

Raskausviikko 36+0 ja uusimmat ultrakuulumiset

tiistai 2. kesäkuuta 2015


Olisikohan tässä jo viimeinen raskausviikko-postaus? Eilen meillä oli tämän raskauden kuudes ultra ja nyt näyttää siltä, että meidän vauva syntyy ensi viikolla! Vauvan reipas kasvutahti ei nimittäin ole laantunut, vaan päin vastoin kiihtynyt. Kaksi viikkoa sitten saimme painoarvioksi 2500g, ja nyt jo 3400g. Ei siis mikään ihmekään, että oma olo on tuntunut aina vain tukalammalta viime aikoina ja mahakin on yhtäkkiä aivan kasvanut silmissä - onhan tyyppi kasvanut tässä melkein kilon lyhyessä ajassa. Toki kyseessä on vain painoarvio, mutta kyllä omatkin tuntemukset puhuvat sen puolesta, että aika reipasta kasvua siellä masussa on tapahtunut. Muuten vauvalla on onneksi edelleen kaikki hyvin, mutta melko varmasti synnytys sitten ensi viikolla käynnistetään, jottei tämä nyt aivan jättiläiseksi ehdi kasvaa. Nyt kun vauva alkaa olla jo viikkoihinsa nähden kookas ja tilaa liikkua vähemmän, niin on entistä tärkeämpää myös tarkkailla vauvan liikkeitä. Onneksi tyyppi on tähän asti liikkunutkin todella paljon, joten ei juuri ole tarvinnut huolehtia liikkeiden vähyydestä. Toivotaan, että sama meininki vielä jatkuukin! Lääkäri myös teki sisätutkimuksen, ja totesi että olen ensisynnyttäjäksi "yllättävän kypsä" ja auki jo kahdelle sormelle, mikä onkin vain hyvä asia synnytyksen käynnistämistä ajatellen. Torstaina menemme vielä uudestaan käyrille tsekkaamaan vauvan vointia ja ensi maanantaina taas ultraan. Ihan hullua ajatella, että ensi viikolla!

Vaikka jo aiemmin aavistelin, että synnytys voisi tapahtua jo tällä tai ensi viikolla, niin en silti ole oikein osannut kuvitella asiaa mielessäni. Että meidän vauva tulee jo niin pian! Enkä oikeastaan osaa vieläkään, mutta silti nyt vihdoin alkoi oikeasti vähän jännittää. Yhtäkkiä se vauvan tulo tuntuukin paljon konkreettisemmalta asialta, kun aiemmin on keskittynyt vain tähän raskaana olemiseen ja ajatus siitä lopputuloksesta - meidän omasta, oikeasta vauvasta - on tuntunut vielä kaukaiselta ja vaikealta käsittää. Nyt yhtäkkiä tunnen todella vahvasti olevani valmis uuden perheenjäsenemme tuloon. Eilen juttelin näistä viime hetken odottelufiiliksistäni ystävälle, joka kahden lapsen äitinä käski nyt vain nauttimaan loppuajasta ja lisäsi: kohta se ihana mullistava kaaos alkaa. Antaa tulla vain!

Tämä viikko tulee varmaankin tuntumaan ikuisuuden mittaiselta, kun odottaa vain ensi maanantaita. Toisaalta puuhaakin riittää viime hetken asioita hoitaessa: nyt olisi esimerkiksi korkea aika tehdä vielä ne viimeiset hankinnat vauvaa varten sekä pakata vihdoin sairaalakassi valmiiksi. Itse olen valmistautunut vauvan tuloon käymällä kampaajalla ja varasinpa nyt vielä tälle viikolle ajan ripsienpidennyksiinkin. Vielä kun laittaisi kulmat kuntoon, niin tämä mama on ainakin ulkoisesti valmis! En usko, että uusi kesävauva kainalossa sitä huvittaa (tai ehtiikään) hirveästi viettää aikaa peilin edessä, mutta haluan silti tuntea oloni hyväksi, siksi tällaiset pienet hemmottelut äidille vielä ennen vauvan saapumista.

xoxo Nelli

Seuraa meitä instagramissa!

© Kochanie. Design by Fearne.