Raskausviikko 35+0

tiistai 26. toukokuuta 2015


Viisi viikkoa laskettuun aikaan - ja todennäköisesti vielä vähemmän vauvan todelliseen syntymäpäivään! Hassua, miten vauvan tulo on koko ajan mielessä eikä sitä malttaisi enää millään odottaa, mutta silti ajatus itse synnytyksestä tuntuu vieläkin jotenkin todella absurdilta. En ole ainakaan toistaiseksi osannut pelätäkään sitä. Ajatukseni eivät sen kummemmin ole positiivisia tai negatiivisia, vaan minusta tuntuu, että suhtaudun asiaan turhankin neutraalisti. Pitäisi varmaan yrittää valmistautua tulevaan koitokseen jollakin tapaa henkisestikin! No, ensi viikon ultraa odotellessa, sillä silloin varmaan saadaan tietää enemmän siitä, milloin poju tulee syntymään. Jospa se tästä pikku hiljaa alkaisi konkretisoitua itsellenikin, että minä todella tulen pian synnyttämään pienen ihmisen.

Minulla yksi raskausajan inhottavimpia riesoja ovat olleet rajut nenäverenvuodot. Normaalisti en ehkä kirjoittaisi tällaista asiaa blogissa, mutta nyt on pakko - heikkohermoiset voivat lopettaa lukemisen nyt! Aina ennen tuo vuoto on alkanut kiltisti silloin, kun olen ollut turvallisesti kotona ja vieläpä aina jonkun seurassa. Eilen olin koiran kanssa kävelyllä, kun yhtäkkiä tunsin, miten nenä alkoi vuotaa verta ja arvatkaa vaan, oliko minulla minkäänlaista paperia tai nenäliinaa silloin mukana... Enpä ole hetkeen kokenut mitään yhtä järkyttävää! Olin hetkessä kasvoja, käsiä ja vaatteita myöten yltä päältä veressä, ja yritin viittoa ohi ajavia autoja pysähtymään, jotta saisin edes hieman paperia ja vuodon lakkaamaan. Katu oli vilkas ja autoja meni ohitseni useita, mutta YKSIKÄÄN kuski ei pysähtynyt, vaikka aivan selvästi minut näkivätkin. Lopulta eräs pyöräilevä herrasmies pysähtyi, ja sain tältä hänen ainoan taskusta löytyneen nenäliinansa. Sen jälkeen soitin Kamilille, joka onneksi oli kotona ja lupasi tulla nopeasti pyörällä minua pelastamaan. Istuin erään kirkon pihaan odottamaan pikkuisen nenäliinani kanssa, aivan veressä ja omaa surkeaa oloani itkien. Silloinkin moni ihminen käveli ohitseni, mutta edelleenkään kukaan ei pysähtynyt kysymään, onko kaikki ok. Mielestäni oli aika ilmiselvää, että ei ollut. Eihän tilani nyt oikeasti mitenkään hälyttävän vakava ollut, mutta jos itse näkisin tien varressa viimeisillään raskaana olevan nuoren naisen, joka itkee ja on yltä päältä veressä, niin kyllä minä pitäisin aika itsestään selvänä sitä, että pysähtyisin auttamaan! Onneksi Kamil oli sitten kuitekin melko nopeasti paikalla, auttoi kotiin ja piti huolta, se verenvuoto ei nimittäin ihan hetkessä lakannutkaan. Tällainen voimakas nenäverenvuoto on kyllä todella inhottavaa, mutta enemmän poissa tolaltani olin kuitenkin ihmisten välinpitämättömyyden vuoksi. Tuli sellainen olo, että mitä jos oikeasti tapahtuisi jotain vakavaa, eikä todellakaan voi luottaa siihen, että saisi apua. Sen verran kokemuksesta traumatisoiduin, että nyt en kyllä enää poistu kotoa ilman nenäliinapakettia!

Että sellainen päivä eilen... Eilen tosiaan alkoi myös virallisesti minun äitiyslomani! Olenhan tässä ollut jo kaksi kuukautta ensin sairauslomalla ja sitten kesälomalla, joten kauheasti erilaiselta ei tämä uusi status tunnu, mutta ihan mukavaa silti olla mammalomalainen. Saisi nyt vain tämän viikon jotenkin nopeasti kulumaan! Muuten ei mitään uutta ja ihmeellistä kuulu, samanlaista kärvistelyä ja odottelua nämä viimeiset viikot tuntuvat olevan. Vaikka fyysinen olo käy koko ajan hankalammaksi ja haluaisi vain jo sen vauvan mahasta syliinsä, niin mieli on kuitenkin positiivinen. Reippaasti voiton puolella tässä jo ollaan ja loppujen lopuksi kaikki on mennyt paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan!

xoxo Nelli

6 kommenttia

  1. Kaunis kuva ja ihanaa alkanutta äitiyslomaa. :)
    Todella inhottava vaiva tuo nenäverenvuoto ja todella outoa ettei kukaan jäänyt kysymään mikä on hätänä ja voiko auttaa. :( Kamalaa ajatella jos oikeasti olis ollut isokin hätä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)

      Tämä on kyllä ollut omista raskausvaivoistani yksi kiusallisimmista :/ Mutta tuo välinpitämättömyys tuntuu kyllä vieläkin niin järkyttävältä! Siis vaikka ei mikään hengenhätä nyt itsellä ollutkaan, niin mitäs sitten jos joskus olisi?

      Poista
  2. Voi ei! Melkein itku tuli itsellekin, kun luki tätä postausta! Uskomatonta, että kukaan ei auta! :( Saa mut niin surulliseksi! Mutta myös pistää miettimään entistäkin tarkemmin, että itse pysähtyy sitten mieluummin vaikka liiankin herkästi auttamaan ja kysymään onko kaikki ok sen sijaan, että kävelee (tai autoilee) vaan ohi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Kyllä tällaiset kokemukset vahvistaa itsellään tunnetta siitä, että jos näkee jossain jonkun apua mahdollisesti tarvitsevan, niin menee sitä ainakin tarjoamaan. Better safe than sorry :|

      Poista

Seuraa meitä instagramissa!

© Kochanie. Design by Fearne.