Ykköstyypin diabetes + raskaus

lauantai 11. huhtikuuta 2015


Olen muutaman kerran täällä blogissa ohimennen maininnut diabeteksestäni. Kyseessä ei siis ole raskausajan diabetes, vaan sairastan nimenomaan ykköstyypin diabetesta. Lapsuusiän diabetekseksikin tätä sairautta kutsutaan, mutta minulla tämä todettiin vasta 1,5 vuotta sitten, täysin yllättäen. Olenkin tässä tapauksessa sukuni musta lammas, sillä kenelläkään muulla ainakaan lähisuvussa ei tätä sairautta ole, ja siksi sen puhkeaminen itselle varmasti olikin aluksi niin suuri shokki, kun siihen ei ollut yhtään osannut varautua. Olen jo pitkään ajatellut tekeväni jonkinlaisen postauksen tästä aiheesta, mutta en oikein tiedä, miten asiaa lähestyisin. En ehkä edes ole paras henkilö kirjoittamaan tästä, koska diabetes on ollut seuralaiseni vasta niin vähän aikaa. On paljon, ja varmasti enemmän, sellaisia ihmisiä, jotka eivät edes muista elämää ilman diabetesta, koska ovat sairastuneet siihen niin nuorina. Minä olin ehtinyt sairastaa vasta alle vuoden ennen kuin tulin raskaaksi ja tavallaan siis vieläkin vasta opettelen tätä diabeetikon elämää. Minulla ei myöskään ole ylimääräisenä painolastina liitännäissairauksia tai muita raskauteen vaikuttavia riskejä, joita mahdollinen pitkään sairastettu diabetes voi mukanaan tuoda. En väitä, että loppujen lopuksi tietäisin sairaudesta läheskään kaikkea, ja siksi tämän postauksen ei ole tarkoituus olla mikään tietoisku diabeetikon raskaudesta, vaan vain omia (rönsyileviä) mietteitäni ja kokemuksiani aiheesta! 
Kun marraskuussa 2013 sain diagnoosin, niin alkujärkytyksen jälkeen se oli myös helpotus. Oloni oli ollut aivan kamala etenkin viimeiset kolme viikkoa ennen lääkäriin menoa, mutta laitoin silloin kaiken vain stressin piikkiin. Elämässä tapahtui sinä syksynä yhtä aikaa monta ikävää ja vaikeaa asiaa, ja ajattelin että kehoni vain reagoi niihin sillä tavalla, olemalla vähän rikki. Hälytyskellojen olisi ehkä pitänyt soida, kun join päivittäin litrakaupalla vettä eikä sekään tuntunut riittävän, mutta en tuolloin vielä tiennyt diabeteksestä mitään enkä uskonut, että perusterve 24-vuotias tyttö voisi sellaiseen edes sairastua. Muitakin oireita oli, kuten jatkuva vessassa ravaaminen ja yhtäkkinen näön huononeminen. Huomaamattani laihduin myös kymmenen kiloa, vaikka mielestäni söin kuin hevonen. Pahinta kuitenkin oli se jatkuva, kammottava väsymys. Yliopistolla käyminen ahdisti, koska nukahtelin jokaikisellä luennolla, vaikka olisin nukkunut kuinka pitkät yöunet tahansa. Kun näille oireille sitten löytyikin looginen syy ja pääsin hoitamaan itseäni, niin oli ihanaa kun fyysinen olo palautui normaaliksi. Henkistä totutteluahan se sitten enemmän vaati (ja vaatii toisinaan vieläkin), kun yhtäkkiä onkin loppuelämänsä sairas. 


Mutta en minä itseäni varsinaisesti sairaaksi tunne. Nykyään tuntuu ennemminkin siltä, että diabetes on vain yksi ominaisuus minua, ei koko totuus eikä ainakaan mikään hallitsevin piirre. Välillä sairaus kiukuttaa ja ärsyttää, mutta loppujen lopuksi olen jo hyvin sinut asian kanssa ja itseni hoitamiseen liittyvät asiat tuntuvat jo ihan rutiineilta, täysin normaaleilta jutuilta. Pikemminkin välillä tuntuu kummalliselta, että muut ihmiset voivat mennä iltaisin nukkumaan miettimättä verensokereitaan, tai syödä mitä tahansa ilman, että tarvitsisi laskea ruuan hiilihydraattimääriä. Kaipaan itsekin sitä huolettomuutta, mutta toisaalta, tämä nyt vain on minun arkeani nyt. Kun kokkaan tai leivon, lasken gramman tarkkuudella kaikki käyttämäni ainesosat ja niiden hiilihydraattimäärät, ja punnitsen kaiken syömäni keittiövaa'alla, jotta osaan sitten pistää oikean määrän insuliinia. Toisinaan ravintolassa tai kylässä syöminen on ahdistavaa, koska silloin joudun vain arvioimaan hiilihydraattimäärät. Myönnän olevani pieni perfektionisti, mutta minulle itseni mahdollisimman hyvä hoito on ollut alusta alkaen täysin itsestäänselvä asia. Diabetes on kuitenkin siinä mielessä kiitollinen sairaus, että hyvällä omahoidolla voi vaikuttaa seurauksiin niin paljon. Tämän sairauden kanssa kaikki lähtee itsestä. Mitä paremmin itseään hoitaa, sitä pienempi todennäköisyys on myöskään saada ikäviä liitännäissairauksia. Tietysti tämän täydellisyydentavoittelun myötä diabeetikon elämä voi välillä olla stressaavaakin, mutta olen myös oppinut ottamaan vähän rennomminkin. Satunnaiset korkeat verensokeriarvot eivät ole maailmanloppu, kun ne kuitenkin ovat vain satunnaisia.
Tosin nyt raskausaikana olen kyllä vieläkin enemmän perfektionisti kuin koskaan aikaisemmin. Mutta se johtuukin siitä, että enää en ole vastuussa vain itsestäni, vaan minun verensokerini vaikuttavat myös sen toisen, pienen ja maailman tärkeimmän ihmisen elämään. 
Kun olin ensimmäistä kertaa sairastuttuani diabeteslääkärin vastaanotolla, sain hirveän määrän uutta tietoa sairaudestani, enkä muista tuosta käynnistä yksityiskohtaisesti oikein mitään. Lääkärini ei kysellyt lastenhankintasuunnitelmistani, mutta yksi lausahdus tuolta käynniltä jäi erityisesti mieleen: diabetes ei ole este lasten saamiselle. Yleensä diabeetikoille suositellaan raskauden suunnittelua, sillä olisi tärkeää, että ennen raskautta hoitotasapaino olisi mahdollisimman hyvin kohdillaan. Pitkäaikaisverensokerin olisi hyvä olla alle tietyn lukeman, sillä korkea verensokeri alkuraskaudessa voi lisätä riskiä keskenmenoon ja esimerkiksi sikiön epämuodostumiin ja muihin kehityshäiriöihin. Loppuraskaudessa korkea verensokeri puolestaan voi kasvattaa vauvan kokoa, mikä taas voi vaikeuttaa synnytystä. Pelottavaltahan tuollaiset kuulostaa, mutta kuitenkin hyvässä hoitotasapainossa diabeetikkoäidillä on aivan yhtä hyvät mahdollisuudet saada terve lapsi kuin kenellä tahansa muullakin äidillä. Valitettavasti en tiedä, miltä tuntuisi olla raskaana ilman tätä ylimääräistä taakkaa - tai ehkä se on hyväkin asia, niin ei tulisi verrattua aiempaa, ainakin yhdellä tavalla helpompaa raskautta tähän. Tietysti täysin terveenkin ihmisen raskauteen voi kuulua kaikenlaisia ongelmia, mutta uskoisin, että diabetes kyllä lisää aika paljon odottavan äidin huolta ja stressiä. Ainakin itselleni on syyllisyys ja huonommuudentunne olleet varsin tuttuja tunnetiloja tämän raskauden aikana, sitä kun vain haluaa että omalla lapsella olisi kaikki niin hyvin kuin vain mahdollista. Ja onneksi sen eteen onkin valmis tekemään töitä leijonaemon lailla, mutta samalla se voi olla henkisesti välillä todella kuormittavaa. Kuitenkin diabeetikkoäitien raskauksia seurataan huolellisesti ja ainakin Naistenklinikalla on aivan ihanat diabeteshoitajat, joille voi aina soittaa kun jokin asia mietityttää. Yksin ei siis tarvitse jäädä, ja kuten viime postauksessakin mainitsin, niin mukavana bonuksena tässä sairaudessa on se, että pääsee hieman useammin ultraan näkemään, mitä pikkuiselle kuuluu!


Vaikka ennen raskaaksi tuloa elämäni diabeteksen kanssa oli alkanut jo tuntua arkiselta ja helpolta, niin raskausaika onkin sitten tuonut mukanaan monia uusia haasteita. Kun kehossa tapahtuu kaikenlaisia muutoksia ja hormonit jylläävät, niin verensokeritkin käyttäytyvät yleensä aivan eri tavalla kuin mihin on tottunut. Itselläni insuliinintarve nousi alkuraskaudessa jonkin verran, mutta keskiraskaus olikin sitten taas todella helppoa ja seesteistä aikaa, ja sokerit pysyivät tasaisina melko vaivatta. Loppuraskaudessa insuliinintarve puolestaan jälleen kasvaa voimakkaasti, ja itsekin olin odotellut kauhulla, milloin se omalla kohdallani tapahtuu. Noin viikolta 26 alkaen huomasin oman insuliinintarpeeni nousseen radikaalisti, ja nyt sitä insuliinia joutuukin pistämään kaksin- tai jopa kolminkertaisesti aikaisempaan verrattuna. Välillä sokerit nousevat turhankin korkealle, mutta kun mittaa verensokeriaan usein ja korjaa tilanteen mahdollisimman nopeasti, niin kaikki on ihan ok. Olen opetellut olemaan itselleni armollisempi. Alkuraskaudessa ne satunnaisetkin korkeat arvot ahdistivat todella paljon, podin aina kaameaa syyllisyyttä moisista "epäonnistumisista" ja itkin monet itkut kun mittari näytti vähänkään isompaa lukua. Ajattelin, että jos vauvalla olisikin jokin huonosti, niin se olisi pelkästään minun syytäni, koska en ollut hoitanut itseäni paremmin. Sittemmin olen ymmärtänyt, ettei kukaan ole täydellinen. Diabeetikkoäitien facebook-ryhmästä olen saanut paljon vertaistukea, mistä olen todella kiitollinen! Olen huomannut, että kaikki muutkin painiskelevat samanlaisten fiilisten kanssa, mutta kaikki me olemme aivan hyviä äitejä. Ryhmässä myös pääsee kuulemaan monien muiden onnistuneita tarinoita ja näkemään kuvia ihanista, terveinä syntyneistä vauvoista, mikä lisää luottoa siihen, että kyllä tästä raskaudesta selvitään diabeteksenkin kanssa.

Tällä hetkellä eniten mietityttää tuleva synnytys. Suomen Diabetesliiton mukaan noin puolet diabeetikkoäitien lapsista syntyy keisarileikkauksella, johtuen yleensä vauvan suuresta koosta. Alatiesynnytyskin on mahdollinen, jos siihen vain ei liity mitään riskejä (esimerkiksi liitännäissairaudet), ja itse toivoisin kovasti saavani synnyttää alakautta. Synnytystapa-arvion aika on kuitenkin vasta myöhemmin, joten turha sitä on vielä liikaa miettiä ja murehtia. Toisinaan tietysti mietityttää myös diabeteksen mahdollinen periytyvyys. Diabetesliiton sivuilla kuitenkin kerrotaan, että "alttius sairastua tyypin 1 diabetekseen periytyy, mutta lapsen sairastumisen todennäköisyys on niin pieni, että sitä ei tarvitse ottaa huomioon perhesuunnittelussa. Jos äidillä on tyypin 1 diabetes, lapsen todennäköisyys sairastua diabetekseen on noin 5 prosenttia. Diabeetikkoisän lapsen sairastumisriski on noin 8 prosenttia. Molemmissa tapauksissa on siis yli 90 prosentin mahdollisuus, että lapsi ei sairastu diabetekseen." Kuulostaa ihan lohduttavalta. Vaikka mielestäni diabetes ei olekaan sairaus kaikkein pahimmasta päästä, niin en kuitenkaan missään nimessä haluaisi lapseni sairastuvan tähän, varsinkaan aivan pienenä. Ei kai yksikään vanhempi toivo lapselleen minkäänlaista sairautta. Onneksi meidän suvussa diabetestä ei yleisesti esiinny, joten sormet ja varpaat ristissä toivon, että minä tosiaan jäänkin ainoaksi mustaksi lampaaksi tässä asiassa!

xoxo Nelli

5 kommenttia

  1. Millä tutkimuksilla diabetesdiagnoosin sitten sait? Kontrolloitiinko esim. sokeriarvoja ensin pidemmän aikaa? Ja onnellista loppuajan odotusta Sinulle! Ja hyvää alkanutta kevättä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt en valitettavasti osaa antaa tähän ihan kauhean hyvää vastausta, koska tuo sairastumisen aika on jälkikäteen aika sumuisena mielessä. Mutta ei siis kontrolloitu sokeriarvoja, vaan yhtenä päivänä menin yliopiston terveydenhuoltoon kertomaan lääkärille näistä oireistani ja musta otettiin silloin verikokeita. Palasin koululle ja hetken päästä lääkäri soitti takaisin, että nyt äkkiä päivystykseen. Siellä otettiin muistaakseni lisää kokeita ja verensokerit oli silloin jotain yli 30 luokkaa (normaaliarvot kun on sellaista 4-6). Jäin yöksi sairaalaan tarkkailuun ja kaipa se aika selkeä tapaus mun kohdalla oli, vaikka nyt en ollenkaan muista, miten se diagnoosi sitten varmistui. Siis että riittikö siihen ne verikokeet vai oliko jotain muutakin...

      Kiitos paljon ja ihanaa kevättä sinnekin! :)

      Poista
  2. En varsinaisesti googlettanut tätä postausta, vaan päädyin googlesta "elämäni aakkoset" hakusanalla blogiisi, huomasin että sinulla on diabetes ja myös pieni lapsi. Sen jälkeen löysin tämän postauksen ja nyt on ihan pakko kommentoida! :)
    Itselle raskaus ei vielä ole ihan lähivuosina ajankohtainen, mutta tulevaisuudessa kyllä. Ja mulla on 1 tyypin diabetes myöskin. Oon todella usein miettinyt raskautta, että mitäköhän siitä diabeteksen kanssa tulee. Tästä oli hirveästi apua tästä sun tekstistä!
    Mulla diabetes todettiin ollessani 12 vuotias. Olen myöskin asiassa meidän suvun mustalammas. Hoitotasapaino mulla on vaihdellut todella paljon. Aluksi monta vuotta meni hyvin. Kunnes koitti vaikeaakin vaikeampi murrosikä, ja joku ääni päässä sanoi etten halunnut olla huonolla tapaa erilainen kuin muut ja hoito jäi hyvin pienelle. Pistin aina pitkävaikutteiset yms, eli hengenvaaraa ei koskaan ollut. Mutta olo oli raskas ja kroppa kävi ihan yli kierroksilla. Sitten kun vihdoin järki kasvoi päähän ja sai tuon äänen väistymään, olikin entistä haastavampaa palata taas kunnolliseen hoitoon, mä olin jo tottunut siihen raskaaseen oloon. En osannut edes haaveilla mistään paremmasta. Pitkä, raskas ja kuoppainen tie se oli, mutta nyt elellään suht hyvällä tasapainolla :) Ja näin on ollut jo pitkään. Ja niin tulee myös olemaan. Aikuistuessaan sitä oppi, että diabetes on toinen elämänkumppani. Miksikä mä sitä myös usein kutsun :D Jos mä en kohtele sitä hyvin, saan ihan samalla mitalla aina takaisin. Lopulta myös opin, että asiat voisivat olla paaaljon huonomminkin. Diabetes on kuitenkin ihan täysin hoidettavissa. Ja loppujen lopuksi aika pienellä vaivalla. Eikä se vaikuta normaaliin arkeen, jos sen ei anna vaikuttaa ja jätä sitä hoitamatta.
    Kiitos kun kirjoitit tämän postauksen, nyt mäkään en stressaa raskaudesta enään niinkään. Vaikkei se tosiaan ihan vielä näinä lähivuosina todennäköisesti ajankohtainen olekaan :) Jään myös seurailemaan tätä sun blogia, vaikuttaa tosi kivalta! <3
    Ihanaa syksyn jatkoa!

    ♥:llä HENNA M.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Olipa kiva lukea tämä kommentti, ihanaa jos mun tekstistä on ollut jotain iloa ja apua :) Ja mahtavaa, että oot saanut takaisin motivaatiota itsesi hoitamiseen ja hoitotasapaino on nyt parempi! Mä uskon, että kun pitää itsestään huolta, niin se raskauskin menee ihan hyvin. Tärkeintä on kun yrittää parhaansa ja Suomessa onneksi pidetään myös hyvää huolta diabeetikko-odottajista.

      Tsemppiä ja kaikkea hyvää! :*

      Poista
  3. Hei! Sairastuin itse ykköstyypin diabetekseen 11-vuotiaana (nyt olen 25). Samoin kuin sinulla, ei omassa suvussanikaan ole toista diabeetikkoa, joten sairastuminen oli iso hämmennys. Olen nyt ensimmäistä kertaa raskaana, vasta 5 viikkoa ja 5 päivää, ja jännitän kauheasti sitä, miten tämä verensokerien kannalta sujuu. Oliko sinulla alkuraskauden aikana ollenkaan verensokerien nousua? Saan itse slaagin joka kerta kun mittari näyttää yli 10.0. Tapahtuu aika harvoin, mutta poden jatkuvasti huonoa syyllisyyttä siitä, että jos en kerran osaa edes hoitaa itseäni, kuinka voisin pitää huolta pienestä ihmisestä? Tänään sain lähes sydärin stressistä, kun pikkumokan takia verensokeri ehti nousta yli 15. Olen varma, että lapsi on vähintäänkin pilalla. Miten sinä jaksoit näitä tuskia? Helpottaako tämä missään vaiheessa? Saitko lopulta ns. normaalin pikkuisen? Kiitos kauheasti kirjoituksestasi, sain siitä voimaa ja vertaistukea. Toivottavasti kaikki menee hyvin!

    VastaaPoista

Seuraa meitä instagramissa!

© Kochanie. Design by Fearne.