Ajatuksia synnytyksestä

Olen nyt reilun kuukauden ajan käynyt kerran viikossa Studio Manipuran raskausjoogassa. Eilen tavallisen joogatunnin sijaan ohjelmassa oli kuitenkin kolmen tunnin mittainen synnytysluento, joten ajattelin nyt jo tässä vaiheessa raskautta kirjoitella hieman ensimmäisiä mietteitäni tulevasta synnytyksestä tänne blogiinkin. Pakko myöntää, että en vielä ole ihan kovin montaa ajatusta kyseiselle aiheelle uhrannut, mutta nyt pikku hiljaa viikkojen karttuessa se on tietysti alkanut pyöriä mielessä aiempaa useammin. Muistutuksena kuitenkin, että nämä ajatukset saattavat vielä muuttua paljonkin kunhan perehdyn aiheeseen vielä tarkemmin! Nyt mietteeni perustuvat lähinnä tuolle eiliselle luennolle sekä Gro Nylanderin kirjaan Äidiksi ensi kertaa, jotka molemmat ovat aika radikaalisti muuttaneet aiempia käsityksiäni siitä, minkälainen tapahtuma synnytys oikein onkaan. Luennon alussa joogaohjaaja pyysi meitä sulkemaan silmämme ja kuvittelemaan mielessä synnyttävän naisen. Aika monelle meistä se ensimmäinen mielikuva oli sellainen kuin elokuvissa, sairaalapedissä selällään maaten tai puoli-istuvassa asennossa synnyttävä nainen. Niin myös minulle, mutta nyt jos sulkisin silmäni uudelleen, niin mielikuva olisikin jo jotain aivan toista.
Haluaisin myös muistuttaa, että nämä seuraavat mietteet ovat tosiaan vain omia ajatuksiani enkä lainkaan ole sitä mieltä, että olisi vain yksi oikea tapa synnyttää tai että jokin tapa olisi parempi kuin toinen. Synnytys on kuitenkin todella henkilökohtainen kokemus ja ihan oikeasti pystyn ottamaan aiheeseen kantaa vasta sitten, kun olen itsekin oman synnytykseni läpikäynyt!
Luulen, että syy siihen miksi olen synnytystä aikaisemmin niin vähän pohtinut, on se, että diabeetikkoäitien vauvat syntyvät niin usein sektiolla (syynä usein lapsen suuri koko). Jotenkin alussa asiaan sen enempää perehtymättä ja kohtalooni tyytyen ajattelin vain, että se tulee väistämättä olemaan se ainoa mahdollinen synnytystapa minullekin. Nyt kuitenkin hieman viisastuneena tiedän, että myös alateitse synnyttäminen on diabeetikolle aivan mahdollinen synnytystapa. Ja tässä postauksessa keskitynkin lähinnä pohtimaan sitä.


Jos siis saisin itse valita, niin valitsisin mieluiten alateitse synnyttämisen. En ainakaan toistaiseksi ole potenut oikein minkäänlaista synnytyspelkoa, vaikka kyllä osaan arvata, ettei se mikään erityisen miellyttäväkään kokemus tule olemaan. Joogaohjaajani mukaan kaikista hänen tapaamistaan tuhansista naisista tasan kaksi on sanonut, ettei synnytys sattunut ollenkaan. Aika moni taas on ollut sitä mieltä, että synnytys oli sen astisen elämän kivuliain kokemus. Jotenkin en itse (ainakaan vielä tässä vaiheessa) ole osannut pelätä niinkään kipua, vaan mahdolliset pelot liittyvät ihan muihin seikkoihin kuin siihen itse kipuun. Ajattelen, että synnyttäminen on kuitenkin täysin luonnollinen tapahtuma ja niin monet naiset ennen minuakin ovat siitä selvinneet. Kuvittelen mielessäni synnytyksen sellaisena voimaannuttavana kokemuksena, jota kokematta jäisin ikään kuin jostain paitsi. Tietysti siihenkin liittyy riskejä, mutta uskon kuitenkin, että se on lapsellekin loppujen lopuksi paras tapa saapua tutusta kohdusta tähän uuteen maailmaan. Tuntuu, että sektiossa tuo siirtyminen turvallisesta kohdusta ulkomaailmaan tapahtuu liian kylmästi ja nopeasti. Minulle on myös tärkeää saada lapsi heti rinnalleni ja pelkään, että sektiossa se ei olisikaan mahdollista. Hyvää sektiossa on tietysti se, että tapahtuma on melko nopeasti ohi, kun taas alateitse synnyttäminen kestää helposti tunteja, jopa vuorokausia. 
Jos pääsen synnyttämään alateitse, niin tällä hetkellä ajattelen, että haluaisin olla mahdollisimman vähän makuuasennossa. Haluaisin ehkä kokeilla ammetta, koska lämmin vesi rauhoittaa ja helpottaa oloani helposti. Jos amme ei ole mahdollinen, niin toivottavasti pääsisin kuitenkin avautumisvaiheessa olemaan lämpimässä suihkussa silloin kun siltä tuntuu. Nyt eilisen luennon jälkeen haluaisin synnytyshuoneeseen myös synnytysjakkaran, ainakin varmuuden vuoksi. Lisäksi haluaisin jumppapallon ja lämpötyynyn lähelle, koska olen niistä jo tässä vaiheessa raskautta saanut paljon apua. Sitten taas sellaisia asioita, kuten synnytyssalin sisustus ja valaistus, en ole miettinyt laisinkaan, enkä kyllä varmasti tulekaan miettimään. Tuntuu, että liittyy siihen synnytykseen niin paljon muita, tärkeämpiäkin asioita. Tuskinpa tulen erikseen tekemään mitään soittolistaakaan synnytystä varten. Jos jotain musiikia tekee mieli kuunnella jossain vaiheessa synnytystä, niin varmasti puhelimesta löytyy jotain kuunneltavaa. Tällaiset asiat vain ainakin tällä hetkellä tuntuvat kovin vähäpätöisiltä kun miettii koko sitä synnytystapahtumaa. 
Kivunlievityksen suhteen en oiken vielä osaa sanoa yhtään mitään. Aika monien toive tuntuisi olevan selvitä synnytyksestä mahdollisimman "luomusti", mahdollisimman vähällä kivunlievityksellä - tai ainakin sitten lääkkeettömillä sellaisilla. Sen asian suhteen en ole kovin ehdoton, ainakaan vielä, sillä en ole perehtynyt asiaan riittävästi, että osaisin sanoa eri vaihtoehdoista oikein juuta enkä jaata. Tässä vaiheessa ilokaasu tuntuisi kaikkein turvallisimmalta ja "helpoimmalta" lääkkeelliseltä kivunlievitysmuodolta, kun taas puudutukset vähän pelottavimmilta. Mutta uskoisin, että tässäkin tapauksessa edetään tilanteen ja ehkä vähän oman intuitionkin mukaan. En halua olla ehdottomasti sitä mieltä, että jokin tietty kivunlievitystapa olisi ehdoton ei, koska sellainen vain aiheuttaisi turhia paineita ja mahdollisesti turhia synnytyspettymyksiäkin. Ja olen minä esimerkiksi epiduraalistakin kuullut paljon hyviä kokemuksia. Kaikki riippuu siis ihan siitä, mihin omat voimat riittävät.
Ehkä tärkein asia, minkä synnytyssaliin kanssani haluan, on kumppani. Saan Kamilista hirveästi voimaa, tukea ja rohkeutta. Toivottavasti en tule synnytyksessä olemaan sellainen nainen, joka vain raivoaa puolisolle! En usko, että kaipaan Kamililta neuvoja siihen, miten minun tulisi hengittää tai muuta vastaavaa, mutta tarvitsen sitä, että toinen vaikka vain pitää kädestä, silittää selkää ja yksinkertaisesti on läsnä. Mun mielestä olisi kamalaa, jos synnytys venyy ja kumppani lähetettäisiin kotiin nukkumaan ja odottamaan, että jotain alkaa tapahtua! Yksin sairaalaan jääminen tuntuisi jotenkin ahdistavalta, tai ennen kaikkea surulliselta. Kuulemma joku mies on joskus ottanut retkialustan ja makuupussin mukaan sairaalaan, ja tämän on annettu sitten jäädä sinne nukkumaan...
Tällaisia mietteitä nyt siis tällä erää! Voipi olla, että ajatukset tulevat vielä muuttumaan paljonkin, kun asiaan vielä lisää perehtyy. Vaikka minulla joitain tiettyjä synnyttämiseen liittyviä toiveita onkin, niin en silti ole niiden suhteen mitenkään kamalan fanaattinen, koska en usko että synnytystä voi kuitenkaan täysin suunnitella etukäteen. Tai siis voihan sen, mutta kaikki voi hyvinkin mennä ihan toisin kuin mitä on etukäteen ajatellut. Tärkeintä nyt kuitenkin on, että synnytys sujuu turvallisesti ja sekä äiti että lapsi selviävät siitä niin hyvin kuin vain mahdollista. Ja jos lopulta edessä onkin se sektio, niin siihenkin on osattava asennoitua etukäteen oikein. Ei se ole maailmanloppu.


xoxo Nelli

2 kommenttia

  1. Minulla oli raskausajan diabetes, ja pikku neiti syntyikin viikko ennen laskettua :-) En pelännyt sektiota, kun tiesin että synnytys käynnistetään jouluna (2014), jos ei ole neiti tullut itsestään. Onneksi tuli, mutta käynnistettynä kuitenkin kun ei supistuksia kuulunut lapsivesien menon jälkeen.
    http://xmasbabyjohsuo.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkin henkisesti valmistauduttu siihen, että baby syntyisi parikin viikkoa ennen laskettua aikaa. Saa nähdä! Sektio itsessään ei toimenpiteenä pelota, mutta kokisin mieluummin alatiesynnytyksen. Vaan eipä näihin asioihin voi ihan hirveästi omilla toiveilla tässä tapauksessa vaikuttaa... :)

      Poista

© Kochanie • Theme by Maira G.