Huhtikuun kirppislöydöt

  • 2 kommenttia
  • keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Viime kuun kirppispostauksessa kirjoitin, että ennen uusia hankintoja on tehtävä inventaario meidän vauvanvaatevarastoon ja otettava selvää, minkälaisille vaatteille meillä vielä olisi tarvetta. Se homma tulikin tehtyä, ja kirjoitin ylös kaikki vaatteet kokoineen, mutta jotenkin ensikertalaisena on silti vaikea hahmottaa, että mitä se vauva sitten lopulta tulee tarvitsemaan - ja minkä verran. Ainoa asia, missä havaitsin enemmän puutetta, oli pienet paidat. Niitä meillä ei ole juuri ollenkaan, ja niitä on myös ollut vaikea kirppiksiltä löytää. Aika fiilispohjalla siis tälläkin kertaa kävin kirppareilla kiertelemässä. Tässä siis tämän kertainen pieni saldo! Tein vain pari visiittiä kirppiksille, mutta mielestäni löydöt olivat taas kerran oikein kivoja.

Vihreä body: 1e, Kirpputori Kodin Kakkonen, Tampere
Sininen haalari: 2,50e, Radiokirppis, Tampere
T-paita: 1e, Kirpputori Haikara, Helsinki

Ei liene vaikea arvata, mikä on meidän lempikuosi vauvanvaatteissa...? No raidat tietysti! Pyöräilevällä sammakolla varustettu t-paita on Kamilin löytö ja kieltämättä aika hauska sellainen. Kamil on itse kova pyöräilemään, joten tämä paita sopii hyvin isän ja pojan yhteisiin hetkiin.


Sininen kietaisuhaalari: 1,80e, Kirpputori Haikara, Helsinki
Ruskeat potkarit; 1e, Ipanainen, Helsinki
Kietaisupaita: 1,20e, Kirpputori Haikara, Helsinki

Löytyipä noita kietaisumallejakin edes muutama! Benettonin pupuhaalari on aivan ihana. Retropotkarit taitavat olla viime (?) vuoden äitiyspakkauksesta, tykkään!


Body: 2,50e, Ipanainen, Helsinki
Haalari: 2,50e, Ipanainen, Helsinki

Nämä oli ehdottomasti kuun parhaat löydöt! Rakastan Marimekkoa, mutta minusta tuntuisi vähän hullulta maksaa monta kymppiä näin pienen vauvan vaatteista. Tällaiset hyväkuntoiset löydöt ovatkin ihan aarteita!


Body: 1e, Ipanainen, Helsinki
Setti: 3e, Ipanainen, Helsinki

Nämä olikin taas Kamilin valintoja, aikas söpöjä kuitenkin! Käytiin nyt vasta ensimmäistä kertaa Ipanaisen myymälässä Hakaniemessä, kun oltiin noutamassa meidän tilaamia Tulan kantoreppua ja -liinaa sieltä, ja hieman harmittaa kun tajuttiin noin mahtava paikka niin myöhään! Palvelu ja tunnelma liikkeessä oli aivan omaa luokkaansa, ja myös kirppisosio saa minulta paljon kiitosta. Paljon hyväkuntoisia ja kivoja vaatteita sopuhintaan, suosittelen ehdottomasti vierailemaan!

xoxo Nelli
2 kommenttia

Raskausviikko 31+0 ja viimeinen neuvolakäynti Helsingissä

  • 2 kommenttia
  • tiistai 28. huhtikuuta 2015


Viikko 31 poksuu haikeissa tunnelmissa. Kirjoittelen tätä postausta kaikuvassa asunnossa muuttolaatikoiden keskeltä ja odottelen kyytiäni Tampereelle - onneksi siihen on vielä jokunen tunti aikaa. Minä ja Lalka-koira lähdemme siis tänään jo etukäteen pois huomisen varsinaisen muuton alta. Nyt on vähän sellainen olo, ettei oikein edes sisäistä sitä, että me ihan oikeasti muutetaan! Pari viimeistä päivää on tuntunut todella hassulta. Olen kyllä tosi innoissani, mutta samalla on iskenyt yhtäkkiä pieni muuttoahdistus. Kaipa se kuitenkin kuuluu asiaan, kun edessä on niin paljon kaikkea uutta!

Hieman nauratti, kun raskaus-appini tänään kertoi vauvan olevan nyt parsanipun kokoinen. Kaipa se tyyppi siellä kasvaa, vaikka edelleen on sellainen olo, ettei vatsan suhteen olisi tapahtunut enää aikoihin minkäänlaista muutosta. Kuluneen viikon inhottavin raskausoire on ehdottomasti ollut närästys. Muutoin olenkin sitten voinut fyysisesti paremmin kuin aikoihin! Luulenpa, että viime viikkoinen käynti hierojalla auttoi todella paljon, sillä alaselkäkipujen kanssa on mennyt huomattavasti paremmin. Muutenkin olo on ollut energinen. Olen jopa pystynyt tekemään aika reippaitakin kävelylenkkejä koiran kanssa, kun aiemmin kävelyni on ollut niin hidasta lyllerrystä. Yhtenä päivänä jopa yllätin itseni juoksemalla bussiin, josta muuten olisin myöhästynyt, haha!

Olimme tänä aamuna viimeistä kertaa neuvolakäynnillä täällä Helsingissä tutussa neuvolassa. Meillä on ollut ihana "neuvolantäti" täällä omassa tervyeskeskuksessa, joten vähän jännittää siirtyä Tampereella uuteen paikkaan, kun on muutenkin nyt niin paljon kaikkia muutoksia tiedossa. Joka tapauksessa tällä viimeisellä käynnillä täällä ei nyt mitään sen ihmeempää tapahtunut, ja koko homma olikin ohi alle viidessätoista minuutissa. Sf-mitta oli 28cm, eli aivan keskikäyrällä edelleen mennään. Pikkuinen on myös edelleen raivotarjonnassa, kuten on ollut viime käynnilläkin. Toivottavasti ei nyt tässä ala asentoaan muuttamaan, vaikka onhan tässä vielä siihenkin aikaa. Vauvan sydämensykettä kuunnellessaan hoitaja totesi sen olevan hyvä, mutta kuulemma aika korkea. Aiemmilla käynneillä se on ollut 150 tuntumassa, nyt 168. Ei hän sitä sen kummemmin sitten kuitenkaan kommentoinut, mutta itseäni jäi tietysti heti hieman vaivaamaan, että onko tuo nyt sitten ihan normaalia vai mitä... Aktiivinen vauva meillä kyllä edelleen on, tuntuu että liikkeet vain lisääntyvät mitä isommille viikoille päästään! Hemoglobiini minulla on edelleen turhan alhainen, vaikka hieman olikin noussut sitten viime käynnin. Nyt se oli 111, ja saisi kuulemma nousta. 

Mutta nyt jatkan vielä viimeisten juttujen pakkaamista. Yritän ajastaa yhden postauksen huomiselle, mutta muuten kirjoittelen sitten seuraavan kerran uudesta kodista Tampereelta!

xoxo Nelli
2 kommenttia

Mikä raskaudessa on yllättänyt?

  • Ei kommentteja
  • sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Olin juuri ensimmäistä kertaa elämässäni hierojalla. Hemmotteluhetken minulle tarjosi mieheni, joka ilmeisesti alkoi jo tuntea pientä sääliä kuukauden sairauslomalla ollutta vaimoaan kohtaan. Hierontahetki olikin mukavan rentouttava ja tunnen saaneeni apua alaselkävaivoihini - tosin tilalle käsittelyn seurauksena sain aivan järkyttävät niska- ja hartiakivut! Oli myös aika hauskaa jutustella mieshierojan kanssa kaikenlaista raskaudesta. Yhdessä vaiheessa tämä kysyi, onko raskausaikana tullut vastaan jotain yllättävää - taisin itse yllättyä moisesta kysymyksestä niin paljon, etten saanut vastattua siinä hetkessä mitään mielenkiintoisempaa kuin "eipä oikeastaan". Myöhemmin aloin miettiä tuota kysymystä uudelleen, ja vastaukseni olisi ennemminkin tällainen: raskaudessa on yllättänyt tavallaan kaikki ja toisaalta ei mikään. Täytyy nimittäin jälleen kerran muistuttaa, että ennen raskaaksi tuloa minä en tiennyt raskaana olemisesta juuri mitään. En esimerkiksi ollut lukenut odotusblogeja aikaisemmin tai päässyt seuraamaan läheltä ystävien raskauksia, joten sikäli oikeastaan kaikki on ollut minulle uutta ja ihmeellistä - ja ne yllätyksetkin pääsääntöisesti positiivisia. 
Tässä nyt kuitenkin pientä listausta siitä, mikä minua on tähän mennessä raskaudessa yllättänyt! Viikkojahan on vielä kymmenisen jäljellä, joten voi olla, että ehdin vielä kokemaan lisääkin yllätyksiä ennen kuin baby putkahtaa maailmaan, mutta tässä nyt siis katsausta tämänhetkiseen tilanteeseen.


Ihan ensimmäiseksi täytyy sanoa se, kuinka yllättävän luonnolliselta koko raskaus on tuntunut. Tähän olotilaan on jo niin tottunut, että tuntuu ihan vaikealta kuvitella edes millaista elämä oli ennen raskautta! Ajattelin, että vauvamahaan tottuminen olisi vaikeampaa, mutta sekin on alusta alkaen tuntunut ihan normaalilta osalta itseä. Toisaalta eihän tuo pallo siihen yhdessä yössä ilmestynyt, vaan on kasvanut matkassa sitä mukaa, kun raskauskin on edennyt. Omaan kömpelyyteen on tosin ollut yllättävänkin paljon totuttelemista. Odotan sitä, kun sellaiset normaalit asiat kuten kengännauhojen sitominen tai säärten sheivaaminen eivät tunnu enää maailman suurimmilta saavutuksilta joiden eteen on tehtävä tosissaan töitä, vaan noh - normaaleilta.
Yllätyin myös siitä, ettei minusta tullutkaan ihan kauhea hormonihirviö. Olen noin yleisestikin luonteeltani melko ailahtelevainen ja todella tunteikas, minulle on aivan tyypillistä tuntea kaikki isosti ja mennä ääripäästä toiseen, nollasta sataan. Itken ja liikutun myös helposti. Silloin kun söin e-pillereitä, nämä kaikki ominaisuudet tulivat esiin sata kertaa vahvempina ja mielestäni silloin oli usein aika kamalaa olla minä - ja jotenkin olin varautunut siihen, että raskaushormonit tekisivät minusta samanlaisen kuin e-pillerit aiemmin. Mutta päin vastoin! Raskaus onkin tehnyt minusta paljon aiempaa seesteisemmän ja rauhallisemman. En todellakaan ole saanut harvoja poikkeuksia lukuunottamatta aivan selittämättömiä itkukohtauksia tai raivonnut ties minkäkin pikkuasian takia. Pääsääntöisesti olen hyvällä tuulella ja Kamilkin on usein sanonut, kuinka raskaus sopii minulle ja minusta huomaa sen, kuinka onnellinen olen. Tietysti minullakin on niitä huonoja päiviä, mutta tarkoitan nyt yleisesti. Luulin, että raskausaikana mielialat heittelisivät paljon enemmän ja itkisin kissanruokamainoksille, mutta niin ei ole käynyt.
Myöskin pahoinvoinnin ja outojen mielihalujen vähyys tuli yllätyksenä. Minulla on taipumusta matkapahoinvointiin, ja olin joskus jostain lukenut, että se saattaisi "altistaa" myös raskauspahoinvoinnille. En ole kuitenkaan oksentanut kertaakaan tämän raskauden aikana, vaikka jatkuvasta etovasta olosta alkuraskaudessa kärsinkin. Samanlainen pahoinvointi on alkanut vaivata myös nyt loppuraskaudessa, tosin hieman harvemmin, kun alussa se ällöttävä olo oli ihan päivittäistä ja jatkuvaa. Tuollainen pahoinvointi on kuitenkin ollut mielestäni ihan siedettävää, kun ei siis tosiaan ole joutunut oksentelemaan. Outoja ruokiin liittyviä mielihaluja minulla ei juuri ole ollut, mitä nyt joskus teki ihan älyttömästi mieli mustaamakkaraa (en edes syö punaista lihaa) ja välillä on ollut kausia, kun olen himoinnut pelkästään jotain tiettyä ruokaa, esimerkiksi appelsiinia, lanttua tai kanaa, ja sitä on sitten pitänyt saada heti. Raskausaikanani vain kolme tiettyä ruokaa on saanut aikaan ihan hirveän ällötysreaktion: tee, suklaakakku ja kookos. Teetä onneksi olen alkuraskauden jälkeen pystynytkin taas juomaan, mutta kookos ällöttää edelleen niin paljon, että pelkkä haju tai edes koko kookoksen ajattelminenkin oksettaa. Ennen raskautta olin siis vielä ihan kookoshullu.


Vaikka sitä varmasti osaakin kuvitella, että raskauteen liittyy paljon kaikenlaisia vaivoja, niin silti niiden suunnaton kirjo on kyllä yllättänyt! Vaikka omalla kohdallani vaivat ovatkin olleet melko siedettäviä, niin onhan niitä kuitenkin riittänyt joka lähtöön ja tuntuu, että aina on kyllä jotain kipua tai kiusaa riesana. Intiimivaivat, univaikeudet, kivut milloin missäkin päin kehoa, se kun karmea vessahätä iskee juuri kun olet päässyt ulko-ovesta pihalle, supistukset, huimaus, armoton väsymys... Aina kun joku vaiva helpottaa, niin tilalla onkin taas jo joku uusi ja odottamaton riesa. Juuri nyt minua huvittaa se, miten jalat tuntuvat yhtäkkiä ainakin puolta numeroa aiempaa isommilta. Monet ennen niin mukavat kengät puristavatkin ihan kauheasti ja tällä hetkellä tuntuu, että ainoastaan Converset menevät kunnolla jalkaan. On se vain hassua, miten kokonaisvaltaisesti raskaus vaikuttaa kaikkeen.

Ehkä yksi ihanin ja yllättävin konkreettinen asia raskaudessa on ollut se, miltä vauvan liikeet ja potkut oikeasti tuntuvat. Se on sellainen asia, jota en osannut etukäteen lainkaan kuvitellakaan tai osaisi vieläkään kunnolla selittää jollekin, miltä se tuntuu kun vauva potkii mahassasi. Vaikka tässä vaiheessa raskautta potkut toisinaan tuntuvat kipeiltäkin, niin silti pelkästään rakastan tuntea vauvan liikkeet. On myös todella hassua ja ihmeellistä, miten vauvan kanssa pystyy tavallaan jo kommunikoimaankin. Kun vatsaa taputtelee, niin yleensä saa takaisin jotain liikettä, tai kun Kamil juttelee vauvalle lähellä vatsaani, niin vastauksena tulee aina mojova potku. En myöskään etukäteen ollut tajunnut, että vauvan liikkeet voivat näkyä niin selkeästi ulospäin! Välillä ihan naurattaa, miten vatsa heiluu ja hytkyy, kun vauva siellä möyrii.
Vaikka raskausaika on ollut minulle todella ihanaa aikaa ihan kaikesta huolimatta, niin olen kyllä yllättynyt siitä, miten paljon huolta, pelkoa ja stressiä tähän on kuitenkin liittynyt. Oman lukunsa tähän tietenkin tuo diabetekseni, mutta yleisesti ottaenkin välillä aina tuntuu, että vaikka raskaudesta olisi kuinka onnellinen, niin koko ajan sitä kuitenkin varjostaa pieni huoli. Alkuraskaudessa pelkäsi keskenmenoa, ja odotti vain pääsevänsä sinne "turvallisemmalle" viikolle 12, jolloin keskenmenon riski pienenee. Ja tätä ennen piti tietysti olla huolissaan siitä, että siellä vatsassa varmasti kasvaa joku, eikä vain tuulimuna. Seuraavaksi taas alkoi rakenneultran jännittäminen - mitä jos vauvalla ei olisikaan kaikki hyvin? Kun tästäkin selvittiin onnellisesti ja vauvan ensimmäiset potkut alkoivat tuntua, niin sitten onkin voinut alkaa stressaamaan taas siitä, että mitä jos niitä liikkeitä ei yhtäkkiä enää tunnukaan. Kyllä minäkin olen monta kertaa alkanut itkemään, kun mielestäni vauva on ollut liian kauan hiljaa... Ja kohta voikin sitten jo alkaa jännittämään synnytystä! 


Ylläoleva kuulosti ehkä hieman kärjistetyltä ja sitä se osittain onkin - kyllä minä kuitenkin olen raskaudesta enemmän nauttinut kuin siitä stressannut. Ihanalla tavalla yllättävää on vielä ollut se, kuinka kovasti tuota pikkutyyppiä voikin jo rakastaa. Eihän häntä ole vielä oikeasti edes tavannut emmekä oikeastaan tiedä hänestä mitään. Silti meidän vauva tuntuu nyt jo ihan omalta ja rakkaalta, maailman täydellisimmältä tyypiltä. Sitä rakastaa jo leijonaemon lailla ja on valmis tekemään kaikkensa, jotta pikkuisella on kaikki hyvin. Vauva tuntuu jo osalta meidän perhettä ja hänestä puhutaan jo tulevalla nimellä, vaikka vielä ei pystykään oikeasti yhtään edes kuvittelemaan, millaista elämä vauvan kanssa sitten tuleekaan olemaan.
Minkälaisia yllätyksiä muille on raskaudessa tullut?

xoxo Nelli
Ei kommentteja

Äitiyspakkaus 2015: omat suosikit

  • 8 kommenttia
  • perjantai 24. huhtikuuta 2015

Meillekin saapui vihdoin eilen äitiyspakkaus ikuisuudelta tuntuneen kärsimättömän odottelun jälkeen! Nimenomaan tuntuneen, sillä kuulemani mukaan ihan normaali odotusaika tuokin oli, mutta itse vain olen ollut äitiyspakkauksesta jo pitkään niin innoissani, että asenteeni oli lähinnä hetimulletännenyt. Viisi viikkoa ja kaksi päivää siinä tarkemmin sanottuna meni, että hakemuksen laittamisen jälkeen paketti oli noudettavissa meidän lähi-Siwasta. Olisin toki voinut tehdä hakemuksen jo paljon aikaisemminkin, mutta halusin odottaa siihen saakka, että vuoden 2015 pakkaus oli jaossa. En ollut etukäteen juurikaan halunnut tutustua paketin sisältöön, sillä rakastan yllätyksiä! En siis valinnut pakettia sen sisällön perusteella, vaan mielestäni oli vain kivempi saada vuoden 2015 vauvalle myös oman vuotensa äitiyspakkaus. Olen myös ajatellut tehdä pakkauksesta lapselle myöhemmin oman muistolaatikon, johon kerään muistoja vauva- ja lapsuusajasta tulevaisuutta varten - kuten ne kaikkein ihanimmat jutut tästä äitiyspakkauksesta.
Minulle oli alusta alkaen aivan itsestäänselvää ottaa äitiysavustus pakkauksena. Aiheestahan käydään keskustelupalstoilla kiivasta keskustelua, mutta itse en ole kertaakaan miettinyt, kummassa vaihtoehdossa rahallinen hyöty olisi suurempi tai miten muka joku kehtaa pukea vauvansa äitiyspakkauksen vaatteisiin (tätäkin kuulee). Minusta äitiyspakkaus on upea juttu, ja rahasumman sijaan valitsen mieluummin konkreettisen muiston tästä ihanasta perinteestä, joka meillä täällä Suomessa on. Mahdollisille seuraavillekin lapsillemme haluaisin myös omat pakkaukset, koska mielestäni äitiyspakkauksessa nyt vain on enemmän tunnearvoa ja fiilistä, kuin siinä rahassa, minkä pakkauksen sijaan voisi ottaa. En oikeastaan usko, että mikään pakkaus voisi olla niin "ruma", etten sitä meille kelpuuttaisi! Itse asiassa olen tietämättäni ostanut kirpputoreiltakin joitakin mielestäni todella kivoja vauvanvaatteita, jotka myöhemmin ovat paljastuneet vanhojen äitiyspakkausten tuotteiksi.
Kuten mainitsin, oli äitiyspakkauksen sisältö sekä minulle että Kamilille yllätys. En tietenkään ollut voinut välttyä näkemästä yhtäkään kuvaa edes vilaukselta, mutta yritin kyllä pitää jännitystä yllä mahdollisimman hyvin loppuun saakka. Olikin ihana avata pakkaus yhdessä ja hypistellä uusia vauvanvaatteita! Kamilillehan äitiyspakkaus on vieläkin jännittävämpi juttu, koska Puolassa ei mitään vastaavaa ole. Hän olikin pakkauksesta aika innoissaan ja kysyi heti, voiko vauvamme sitten nukkua edes yhden yön siinä! Samoin kuvia piti tietysti heti lähettää Puolaan kotiväelle ihmeteltäväksi, Kamil kun on heille ehtinyt jo moneen kertaan kehua tätäkin Suomesta löytyvää hienoutta. Harmi, että Suomessa niin monet tuntuvat pitävän äitiyspakkausta aivan itsestäänselvyytenä ja jotkut jopa viitsivät haukkua vaatteiden ulkonäköä, jos ne eivät omaa silmää aivan miellytä - pakkauksen ottaminenhan on onneksi aivan vapaaehtoista. Voin vain kuvitella, miten suuri apu tällainen pakkaus olisi monelle puolalaisellekin perheelle, jos siihen vain sielläkin olisi mahdollisuus! 
Mutta pidemmittä puheitta vihdoin siihen itse asiaan. Uskoisin, että suurin osa on jo pakkauksen sisällön blogeissa tai itselläänkin nähnyt, joten en ala sitä sen kummemmin esittelemään, vaan paljastan nyt mitkä olivat meidän suosikkeja tämän vuoden pakkauksessa!

Sekä minun että Kamilin ehdoton suosikki koko paketin sisällöstä oli tämä ihana makuupussi! Tuo viidakkokuosi on todella kiva, ja värityksestä pidän myös. Kaikin puolin sellainen, joka vastaa meidän makua muutenkin. Ajattelin heti myös, että tämä sopii hyvin vauvan leikkialustaksikin lattialle.


Bodyista löytyi omaan makuuni monta aivan ihanaa kuosia. Erityisesti pari pupu-bodya oli kuin minulle tilauksesta tehdyt! Erilaisilla pupu-kuvilla varustettuja vauvanvaatteita olen nimittäin muutenkin jo ehtinyt babylle hankkimaan, koska satun rakastamaan pupusia... Myös pöllöt ja hylkeet olivat todella suloisia. Kaikissa vaatteissa oli mielestäni mukavan raikkaat värit, erityisesti keltainen oli mieleeni todella mukavan pirteä. Pakkauksen yleisilme oli mielestäni ehkä hieman enemmän poikamainen, vaikka toki vaatteet aivan hyvin tytöllekin sopivat. Kuitenkin juuri tuollaista keltaista saisi minun puolestani olla ihan hyvin enemmänkinl Kaiken kaikkiaan pakkauksen värimaailma oli kivan raikas ja kirkas. 


Kolmas lempparini oli tämä söpöllä ketunkuvalla varustettu vanupuku. Emme ole kesävauvallemme ostaneet vielä ollenkaan syys- tai talvivaatteita, sillä minun on todella vaikea yrittää arvailla, minkä kokoinen baby tulee sitten silloin olemaan. Tämä ja pakkauksen pöllökuvioinen ulkohaalari kuitenkin olivat kumpikin mielestäni tosi kivoja, joten onneksi ei oltukaan vielä ehditty itse hankkimaan mitään. Katsotaan aluksi, miten näillä pärjätään.

Minkälaisia tunteita tämän vuoden äitiyspakkaus muissa on herättänyt? Löytyikö samoja lemppareita?

xoxo Nelli
8 kommenttia

Duon perhevalmennuksessa

  • Ei kommentteja
  • torstai 23. huhtikuuta 2015

Voi että, kun on ollut ihanan aurinkoisia päiviä tällä viikolla! Tämä on tosiaan viimeinen viikkoni Helsingissä, ja tuntuu mukavammalta sanoa kaupungille haikeat hyvästit tällaisten ilmojen vallitessa., kuin jos sataisi koko ajan vettä. Minäkin olen vihdoin uskaltanut kaivaa nahkatakkini kaapista - tiedän kyllä, että monet ovat tehneet sen jo alkuvuodesta ensimmäisien plussakelien aikaan, mutta itse olen sellainen vilukissa, että ei tulisi kuuloonkaan! Nahkatakin myötä on ollut ihanaa myös ottaa maksimekot ahkerampaan käyttöön. Viihdyn maksipituudessa muutenkin, mutta etenkin nyt raskausaikana olen havainnut ne ehkä kaikkein mukavimmiksi käyttövaatteiksi. Muutenkin olen huomannut, että raskausaika (ja äidiksi valmistautuminen?) on hieman muuttanut pukeutumismakuani, ja Tampereelle kotiuduttuani aion kyllä tehdä jättimäisen inventaarion vaatekaappiini ja karsia sieltä rankalla kädellä pois kaiken, mikä ei enää tunnu omalta.  Eilen pukeuduin polvipituiseen mekkoon, joka on jotain aivan uutta itselleni, mutta taisikin nousta uudeksi kakkoslemppariksi! Taitaa olla aika sanoa hyvästit minimitalle, joka on ennen ollut vaatekaappini kulmakivi mekkojen ja hameiden osalta... 


Viime päivät ovat todella olleet kiireisiä, kun on vielä niin paljon asioita hoidettavana ennen muuttoa ja aika tuntuu ihan loppuvan kesken! Olisi kiva ehtiä enemmän vain kiireettömästi nauttimaan viimeisistä päivistä Helsingissä, mutta pakolliset menot täyttävät kalenteria aika tehokkaasti. Eilen olimme Kamilin kanssa siellä Duon kahden kulttuurin pareille tarkoitetussa perhevalmennuksessa, josta aiemmin mainitsinkin. Iltapäivä oli todella mukava, vaikka toisaalta myös hieman petyin valmennuksen antiin. Odotin saavani enemmän aivan konkreettisia vinkkejä kaksikielisen ja -kulttuurisen lapsen kasvattamiseen, mutta oikeastaan valmennus olikin enemmän toisiin, samassa tilanteessa oleviin pareihin tutustumista ja jutustelua. Tietysti aiheestakin oli keskustelua, mutta oikeastaan mitään uutta tietoa siltä saralta en saanut, sillä samat asiat olin jo lukenut Duon nettisivuilta tai valmennukseen kuuluvasta online-materiaalista. Pääpointtina taisi olla se, että lapsesta ei automaattisesti kaksi- tai monikielistä kasva, vaan se vaatii vanhemmilta aktiivista panostusta ja sitoutumista asiaan. Suomen kielen oppimisesta Suomessa ei juuri tarvitse huolta kantaa, joten vaativin tehtävä tulee olemaan sillä toisenkielisellä vanhemmalla. Lapsen pitäisi kuulemma kuulla 40% päivästä myös sitä toista kieltä! Saa nähdä, kuinka tuo tulee käytännössä onnistumaan. Toisaalta eilisen jälkeen olen kyllä myös vähemmän huolissani lapsemme kielten oppimisesta, sillä tällainen tilanne on erittäin yleinen, eikä kaksi- tai monikieliset perheet ole Suomessakaan enää mikään vähemmistö, vaan meitä on paljon! Ja ihan hyvin ne kaikki muutkin ovat pärjänneet, joten miksemme mekin pärjäisi.

Vaikka siis valmennukseen osittain hieman petyinkin, niin kuitenkin tuo parituntinen oli muuten mukava hetki viettää toisten vauvaa odottavien parien kanssa. Itse asiassa mietinkin, että olisi ollut parempi, jos valmennus olisi jaettu muutamaan eri kertaan ja olisimme tavanneet samalla porukalla pariinkin otteeseen. Nyt tuntui, että aika loppui kesken ja juteltavaa olisi ollut vielä paljon! Ehkä ideana olikin, että ryhmäläiset voisivat sopia tapaavansa toisiaan myöhemminkin, mutta kun me olemme juuri ensi viikolla muuttamassa toiseen kaupunkiin, niin meidän osalta se ei valitettavasti onnistu. Itse huomasin todella kaipaavani monikulttuurisuutta elämääni. Kun asuimme Kamilin kanssa Brysselissä, niin oli ihanaa kun oli ystäviä ja tuttavia eri puolilta maailmaa. Täällä Suomessa suurin osa meidän yhteisistä ystävistä on suomalaisia, ja olisi tosi kiva tutustua enemmän toisiin kahden kulttuurin pareihin. Useimmiten se ei haittaa, mutta välillä on vähän ikävää, jos Kamil on aina se ainoa ulkomaalainen joukossa. Harmi, että Duolla on toimintaa lähinnä vain Helsingissä. Kuulemma vapaaehtoiset voivat järjestää toimintaa myös muualla, esimerkiksi Jyväskylässä toimii äiti-lapsi-ryhmiä. Eilisen jälkeen jäin miettimään, pitäisikö tarttua tuumasta toimeen ja yrittää itse järjestää jotain myös Tampereella! Duon henkilökunnalta saa siihen tukea ja apua esimerkiksi ryhmän mainostuksessa, vaikka suurimman työn joutuukin lopulta tekemään itse. Se voisi kuitenkin olla ihan mukavaa puuhaa mammalomalle. Sattuisiko jo sieltä ruudun toiselta puolelta löytymään ketään asiasta kiinnostuneita?

Seuraavat perhevalmennusryhmät järjestetään muuten syksyllä, ja suosittelen osallistumista lämpimästi kaikille samassa elämäntilanteessa oleville! Valmennukseen voi mennä myös, vaikka vauva olisi ehtinyt jo syntyäkin, meidänkin ryhmässä oli mukana muutama jo lapsen saanut pari.

xoxo Nelli
Ei kommentteja

Raskausviikko 30+0 - viimeinen kymppi!

  • 2 kommenttia
  • tiistai 21. huhtikuuta 2015


Vihdoin ja viimein poksui tämä maaginen kolmosella alkava numero, jota olen tässä jo tovin odotellut! Laskettuun aikaan on siis tasan kymmenen viikkoa aikaa, vaikka itse olenkin enemmän varautunut siihen, että niitä olisi jäljellä enää ennemminkin kahdeksan. Vaan sen näkee sitten, kovasti yritän olla sen kummemmin spekuloimatta tuota tulevaa syntymäaikaa, joten päivä kerrallaan mennään. Tosin juuri nyt se aivan hetkessä eläminenkin tuntuu vähän vaikealta, kun edessä on niin paljon kaikkea uutta, ihanaa ja jännittävää mitä odottaa! Tällä hetkellä mielessä on erityisesti muutto, mutta onneksi siihen ei olekaan enää pitkä aika.

Tässä vaiheessa raskautta alkaa jo tuntua siltä, että olen ollut raskaana ikuisuuden. Vaikka tämä raskaus onkin ollut minulle todella, todella onnellista aikaa, niin kyllä nyt vain on jo sellainen olo, ettei enää millään malttaisi odottaa tuon pikkutyypin syntymää! Oma masu on muuten viime aikoina tuntunut jotenkin kovin pieneltä, vaikka aikaisemmin tunsin itseni aivan jättiläiseksi. Nyt tuntuu, ettei tuo pallo tuossa ole juurikaan enää kasvanut. Enpä sitten tiedä, johtuuko vain siitä, että on jo niin tottunut tuohon vatsaan, ettei sen koko enää hetkauta. Viimeultrassahan poika kuitenkin todettiin ihan normaalikokoiseksi. Mutta onhan se kuitenkin jo aika iso kaveri - raskaus-sovellukseni mukaan ison kaalin kokoinen pieni ihminen.

Yölliset lonkkakivut ovat viime aikoina hellittäneet, mutta enpä silti ole saanut sen paremmin nukutuksi. Vauvasta on tullut nimittäin varsinainen iltavilli, joka aloittaa möyryämisen ja kyljistä läpi puskemisen heti sillä sekunnilla, kun minä yritän mennä nukkumaan! Kyljellä ollessani nuo potkut ja liikkeet tuntuvat usein erityisen kipeästi, ja ensimmäistä kertaa tämän raskauden aikana olen todellakin joutunut valvomaan, kun en ole potkuilta unta saanut. No, huolestujana pidän tätä silti edelleen parempana vaihtoehtona kuin sitä, että vauva olisi todella hiljainen. Olen muuten myös unohdellut ottaa rauta-tablettini monena iltana, ja se onkin näkynyt sitten heti olossa. Ihmettelinkin, mistä tämä yhtäkkinen kamala väsymys on johtunut, ennen kuin tajusin tuon. Kolmituntiset päiväunetkaan eivät ole olleet mikään ihmeellinen juttu, mutta olo niiden jälkeen on aina todella inhottava, joten nyt on kyllä pakko alkaa taas skarppaamaan noiden pillereiden popsimisen kanssa! 

Toisaalta, vaikka olenkin ollut kovin väsynyt, niin samalla myös tuon lisääntyneen valon ja auringon myötä olo on ollut ihan eri tavalla energinen. Selkäkivuista ja raskaasta olosta huolimatta olen jaksanut käydä entistä enemmän kävelemässä koiran kanssa ja nauttinutkin noista lenkeistä todella paljon. Ulos lähteminen ei tunnu samalla tavalla pakkopullalta niin kuin aina välillä aiemmin, vaan on vain tosi ihana kuljeskella aurinkoisessa ulkoilmassa, kuunnella musiikkia ja olla vain omissa ajatuksissaan. Me tehdään usein retkiä lähimetsään, mikä sopii hyvin sekä koiralle että minulle. Lalkalla kun on todella paljon energiaa, joten metsässä se saa juosta vapaana sydämensä kyllyydestä, ja minä voin lepuuttaa selkääni ja jalkojani välillä vaikka kivellä istuen ja toisen iloista menoa katsellen. Varsinainen win-win - tilanne siis molemmille! Metsässä samoilu on muutenkin sekä minulle että Kamilille mielekästä puuhaa, ja nyt jo ollaan monet kerrat puhuttu siitä, kuinka ihanaa on sitten tehdä metsäseikkailuja myös vauvan kanssa. Meille molemmille on tärkeää, että vietetään lapsen kanssa paljon aikaa luonnossa, ja että tämä oppii kunnioittamaan luontoa ja eläimiä.


Tämän viikon ohjelmaan kuuluukin sitten vielä pakkaamista, sillä tosiaan jo ensi viikolla starttaa meidän muuttoauto kohti Tamperetta! Itse oikeastaan lähden jo tiistaina etukäteen koiran kanssa Tampereelle, ja Kamil ystävineen hoitaa sitten keskiviikkona varsinaisen muuton. Minusta kun ei siinä hommassa olisi enää paljon apua, joten on parempi, että olemme touhottavan koiran kanssa pois alta. Samalla pääsen hakemaan uuden kodin avaimet jo hyvissä ajoin aamulla ja laittamaan paikkoja kuntoon muuttokuormaa varten. Mieli on vähän haikea, mutta silti varsin odottavainen. Maisemanvaihdos tekee ihan hyvää! Vauvan myötä meidän elämässä alkaa uusi vaihe, ja on kiva aloittaa se myös ikään kuin puhtaalta pöydältä uudessa kaupungissa, joka toisaalta on samaan aikaan myös se minun tuttu ja turvallinen kotikaupunkini. Muuton lisäksi odottelen, josko äitiyspakkaukseni saapuisi vihdoin tällä viikolla. Laitoin hakemuksen Kelalle jo kuukausi sitten, ja viikko sitten tuli tieto, että paketti olisi postitettu. Toistaiseksi sitä ei ole näkynyt eikä kuulunut, mutta elättelen toiveita että saisin sen vielä ennen muuttoa!

xoxo Nelli
2 kommenttia

Kahden kulttuurin vauva

  • 8 kommenttia
  • sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Olen ollut raskausaikanani vähän harmissani siitä, että olen "joutunut" käymään yksinäni neuvolan järjestämissä suomenkielisissä perhevalmennuksissa sekä joogakouluni synnytysluennolla, varsinkin kun melkein kaikilla muilla odottajilla on aina ollut puolisot mukana. Raskaus ja lapsen syntymä ovat kuitenkin niin isoja ja elämää mullistavia asioita, että haluaisin jakaa kaiken toisen kanssa. Tietysti Kamilkin olisi voinut tulla kanssani noihin tapaamisiin, mutta tuskinpa se olisi ollut hänelle loppujen lopuksi kovin mielekästä. Kamil on kyllä opiskellut jo pari vuotta suomea ja osaakin sitä jo melko paljon, mutta tuollaisen spesifimmän aihepiirin keskustelun seuraaminen voisi tuottaa aika paljon vaikeuksia. Onneksi Duo järjestää kahden kulttuurin pareille tarkoitettua vanhempainvalmennusta Helsingissä! Sinne mekin olemme nyt keskiviikkona menossa, ja sitä odotellessani ajattelin kirjoitella ylös hieman (kaoottisia) mietteitäni aiheesta. Uskon, että valmennuksen jälkeen ajatukset tuntuvat hieman nykyistä kirkkaammilta, ja toivon myös saavamme sieltä hyviä käytännön vinkkejä tulevaan kaksikulttuurisen vauvaperheen elämäämme. 

Kaksikulttuurisuus ja -kielisyys ovat olleet sellaisia teemoja, joita olen miettinyt itsekseni jo kauan ennen kuin perheenlisäys oikeasti oli meidän parisuhteessa edes ajankohtainen asia. Erityisesti mietin, mitä kieltä meidän (silloin vielä hypoteettiset) vauvamme tulisivat tulevaisuudessa puhumaan. Suomi ja puola äidinkielinä on melko eksoottinen yhdistelmä, ja myönnän ajatelleeni usein, miten paljon helpompaa olisi, jos Kamilin äidinkieli olisi vaikka ruotsi tai englanti - tai edes venäjä! Oman lisämausteensa kielikysymykseen tuo vielä sekin, että me olemme tottuneet puhumaan keskenämme paljon englantia. Silloin kun kumpikaan ei vielä osannut sanaakaan toisen kieltä, niin käytimme tietysti ainoastaan englantia, mutta nykyään meidän kahdenkeskinen puhe taas on ihan omanlaisensa sekoitus näitä kaikkia kolmea kieltä. Yhdessä lauseessa saattaa hyvinkin olla sekaisin englantia, puolaa ja suomea - meillä on vähän kuin sellainen oma kielemme, joka varmasti naurattaisi vieressä kuuntelijaa. Tällä hetkellä puolan käyttö on tosin valitettavasti jäänyt hieman taka-alalle, ja puhumme keskenämme enimmäkseen suomea ja englantia. Yksinkertaisissa, arkipäiväisissä tilanteissa ja keskusteluissa käytämme nykyään paljonkin suomea, mutta tietysti kaikki syvällisemmät keskustelut käydään yhä englanniksi. Haluaisin kyllä tuoda puolaakin taas enemmän mukaan kielenkäyttöömme, ja elättelen toiveita, että vielä joku kaunis päivä voisimme jättää englannin kokonaan pois.
Miten sitten olemme suunnitelleet puhuvamme tulevalle lapsellemme? Minulle on todella tärkeää, että lapsi oppii molempien vanhempiensa äidinkielet, ja siksi minä aion puhua tälle suomea ja Kamil puolaa. Englanti ei ole kummankaan meidän äidinkieli, joten en halua että puhumme tai opetamme sitä lapselle aktiivisesti, mutta varmasti tämä tulee sitäkin kotona kuulemaan kun me puhumme keskenämme. Ei kuitenkaan olisi mielekästä opettaa lapselle kieltä, jonka kanssa itsekin tekee varmasti virheitä, mutta ehkä tämä myöhemmin voisi mennä vaikka englanninkieliseen päiväkotiin. Englannin oppiminen ei minua kuitenkaan tippaakaan stressaa, sillä Suomessa lapsella tulee olemaan siihen joka tapauksessa hyvät edellytykset. Myöskään suomen oppiminen Suomessa tuskin tulee olemaan lapselle mikään ongelma, joten eniten minua huolettaakin tuo puolan kieli. Olen opiskelujeni aikana tavannut paljon ihmisiä, joiden toinen vanhemmista on puolalainen, mutta he eivät ole kieltä kunnolla lapsuudessa oppineet, vaan alkaneet sitten myöhemmällä iällä opiskella sitä. Mielestäni se on vähän surullista, koska pidän kaksikielisyyttä todellisena rikkautena, ja lisäksi puolan kieli on niin vaikea ja monimutkainen, että sen opiskelu aikuisiällä saattaa olla aika tuskastuttavaa... Lapsestahan ei automaattisesti kaksikielistä kasva, vaan Kamilin on todellakin aktiivisesti haluttava puhua tälle omaa kieltänsä. Se voi olla ainakin aluksi haasteellista, sillä hän on viimeiset kolme vuotta tottunut käyttämään pääsääntöisesti englantia ja suomea, eikä Suomessa todellakaan puolaa vahingossa missään kuule. Puolan kielen opettaminen lapselle vaatiikin siis Kamililta tietoista sitoutumista ja panostusta, mutta toivon mukaan hän on myös motivoitunut siihen! Minulle ainakin on tärkeää, että lapsemme pystyy kommunikoimaan myös Puolan sukulaistensa kanssa, ja uskoisin että niin on Kamilillekin, ja siksi aion kannustaa ja tukea häntä puolan kielen puhumisessa lapselle. Ja koska asumme Suomessa, niin on tärkeää, että lomailemme mahdollisimman usein Puolassa, joten olisi hyvä jos lapsi tulisi ymmärretyksi sielläkin eikä kokisi jäävänsä ulkopuoliseksi. Omasta kokemuksestani tiedän varsin hyvin, ettei Puolassa oikein pelkällä englannilla pärjää.

En kovinkaan usein erityisemmin ajattele olevani kaksikulttuurisessa parisuhteessa, tai että mieheni on ulkomaalainen. Suomen ja Puolan kulttuurit eivät mielestäni eroa toisistaan kauhean radikaalisti, ja aika harvoin kulttuurierot ovat näkyneet meidän parisuhteen arjessa mitenkään negatiivisella tavalla. Tietysti kulttuureista johtuviakin eroja on, mutta useimmiten ne näyttäytyvät vain elämää ja arkea rikastuttavina seikkoina. Harvemmin kulttuuriemme eroihin tulee (varsinkaan enää) kiinnitettyä aivan erityistä huomiota, vaikka niistä olisikin tietoinen. Voi olla, että lapsen syntymä muuttaa tilannetta jonkin verran, ainakin sellaisista kokemuksista olen lukenut. Puolassa esimerkiksi ollaan paljon avoimempia ja kovaäänisempiä kuin Suomessa, ja itse taas olen etenkin nyt raskausaikana alkanut kaivata yhä enemmän omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Saattaa käydä niin, että äitiys tuo mukanaan niin paljon kaikkea uutta, että tahtomattanikin käperryn yhä enemmän suomalaisiin tapoihin ja tottumuksiini, vaikka normaalisti tunnenkin suurta rakkautta Puolaa ja puolalaisia kohtaan. Ehkäpä lapsen kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä kulttuurierot tulevatkin yhtäkkiä räikeämmin esille? Vaikea sanoa, sen näyttää aika. Monesta asiasta olemme jo keskustelleetkin, mutta varmasti on paljon myös sellaista, jota ei osaa etukäteen edes ajatella. Onneksi kuitenkin sellaisissa isoissa ja tärkeissä asioissa näyttäisimme olevan hyvin samaa mieltä. Minulle esimerkiksi on tärkeää, että poikamme kunnioittaa ja arvostaa naisia, eikä ole mikään sovinistinen machomies. Puolassa kun ehkä hieman useammin vieläkin törmää sellaiseen vanhanaikaiseen naiskäsitykseen, mutta onneksi Kamil ei kuitenkaan tähän sakkiin kuulu, vaan on itse asiassa enemmän herrasmies kuin suurin osa tapaamistani suomalaisista... Tämä ehkä hieman kärjistettynä esimerkkinä. Luulisin, että enemmän näkemyseroja tuleekin sitten monissa pienemmissä asioissa, kasvatuksellisissa "yksityiskohdissa", eivätkä nekään toisaalta lopulta välttämättä edes kumpua niinkään kulttuureistamme vaan siitä, minkälaisen kasvatuksen olemme itse kotoa saaneet. 
    
Joka tapauksessa haluaisin, että lapsemme tuntisi olevansa osa meidän molempien kulttuureita. Haluan hänen tuntevan yhtä lailla Muumilaakson tarinat kuin Nalle Luppakorvan seikkailutkin. Haluan, että meillä ruokapöydässä syödään niin supisuomalaisia karjalanpiirakoita kuin puolalaisia pierogejakin. Ja vaikka Suomessa asummekin, niin haluan, että siinä missä vietämme juhannusta, niin lapsi tietää myös, mikä on tłusty czwartek ja miksi silloin saa syödä niin monta hillomunkkia kuin jaksaa - haluan, että myös puolalaiset tavat ja perinteet näkyvät meidän kotona. Nämä esimerkit ovat ehkä hieman pinnallisia, mutta loppujen lopuksi tarkoitan vain sitä, että haluan lapsemme tuntevan, ymmärtävän ja arvostavan sekä suomalaisia että puolalaisia juuriaan. Toivon, ettei hän tunne olevansa kahden kulttuurin välissä kuulumatta kunnolla oikein kumpaankaan, vaan olevansa yhtä lailla osa niitä molempia. Tässähän sitten meillä vanhemmilla onkin edessä se suurin työ, mutta onneksi lähtökohdat ovat siitä hyvät, että me molemmat olemme kiinnostuneita toistemme kielistä ja kulttuureista. Minusta on ihanaa, että Kamil viihtyy niin hyvin Suomessa ja haluaa myös oppia kieltäni, ja sama toisin päin - minäkin rakastan Puolaa. Olen aina pitänyt tätä yhtenä kaksikulttuurisen suhteen kulmakivistä, sillä tiedän valitettavasti moniakin sellaisia pareja, joiden toinen osapuoli ei ole tippaakaan kiinnostunut esimerkiksi opettelemaan toisen kieltä. En tarkoita, että pitäisi hankkia täydellinen kielitaito, mutta edes jotain! Kiinnostus on kuitenkin tärkeintä.

Huh, olipas vaikeaa yrittää pukea ajatuksiaan sanoiksi... Katsotaan, josko ajatukset olisivat keskiviikon jälkeen hieman selkiintyneet! Jos sieltä ruudun takaa löytyy muita samanlaisessa tilanteessa olevia lukijoita, niin mielelläni kuulisin teidänkin mietteitänne aiheesta. Miten kaksikulttuurisuus tai -kielisyys näkyy teidän arjessanne?

xoxo Nelli
8 kommenttia

Just married!

  • 12 kommenttia
  • lauantai 18. huhtikuuta 2015


Sitoutua niin syvästi
että muuttuu pohjattomaksi
Puristaa niin lujasti
että muuttuu rajattomaksi
Rakastaa niin mielettömästi
ettei mikään enää
ole vailla merkitystä 
Tommy Tabermann

Täällä kirjoittaa tuore rouva W! Tai ainakin yrittää kirjoittaa - olen tuijottanut tätä ruutua jo vaikka kuinka kauan tietämättä, miten pukea kaikki nämä tuntemukset sanoiksi. Onhan se hassua. Vaikka se, että me sanoimme toisillemme tahdon, ei tavallaan muuta mitään, niin silti tuntuu erilaiselta. Häkeltyneeltä ja onnelliselta. Haluaisin osata kirjoittaa jonkun todella hienon postauksen tuosta tärkeästä päivästä, mutta jotenkin nyt kaikki sanat ja lauseet tuntuvat ihan laimeilta ja riittämättömiltä.


Aivan niin, kettu sanoi.
Nyt sinä et ole minulle vielä mitään muuta kuin aivan
samanlainen pieni poika kuin satatuhatta
muuta pikkupoikaa. Enkä minä tarvitse sinua
- tai sinä minua.
Minä olen samanlainen kettu kuin satatuhatta muuta.
Mutta, jos sinä kesytät minut, niin me
tarvitsemme toinen toisiamme.
Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa ja
minusta tulee sinulle ainoa maailmassa.
Antoine de Saint-Exupéry

Me aiomme pitää varsinaiset häät myöhemmin (toivottavasti ensi vuoden kesällä), joten tämä itse vihkitilaisuus oli hyvin pienimuotoinen ja rento. Olimme ajatelleet menevämme naimisiin nyt ihan vain kahdestaan, mutta Kamilin vanhemmille oli hirveän tärkeää tulla paikalle, joten emme heitä oikein voineet kieltääkään ja kutsuimme sitten äitinikin. Ja loppujen lopuksi olikin ihan mukavaa, että tärkeänä päivänä paikalla oli edes muutama rakas ihminen. Sen enempää vieraita emme kuitenkaan halunneet, vaan muiden kanssa juhlitaan tosiaan sitten häissä. Taisimme etukäteen vähän ajatella, että ei tämä nyt niin iso juttu ole, vaan lähinnä vain "hoidettaisiin pois alta" tämä virallinen osuus ennen vauvan syntymää, mutta kyllä vain eilen aamulla herätessä alkoi kummasti mahanpohjassa kutkuttaa! Muutenkin koko päivä oli hyvin tunnepitoinen, että ei se lopulta mikään ihan pikkujuttu tainnutkaan olla. 

Olimme suunnitelleet menevämme naimisiin maistraatissa, mutta koska siellä seuraavia vapaita aikoja olisi ollut vasta kesällä, niin meidät vihittiinkin sitten torstaina 16.4. käräjäoikeudessa Ruoholahdessa. Miljöö ei ehkä sinänsä ollut kovin romanttinen, ja tuntui aluksi aika hassulta, kun muut ihmiset olivat menossa oikeudenkäynteihin ja me naimisiin, ja sitten vielä piti kulkea turvatarkastuksen läpi sisään tullessa! Itse vihkitoimitus oli myös hyvin nopeasti ohi, oikeastaan nopeammin kuin edes ehti kunnolla tajuamaan. Vihkiminen tapahtui pienessä huoneessa viidennessä kerroksessa, laamanni puhui hetken rakkaudesta ja avioliiton tarkoituksesta (pakko myöntää, että puoliakaan en muista - taisi se hetki kuitenkin sen verran jännittää), ja pian meidät olikin jo julistettu aviopuolisoiksi. 


Sano heti jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois.

Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani.
Tervetuloa.
Eeva Kilpi

Tässä sitä nyt sitten totutellaan vaimona olemiseen ja uuteen sukunimeen. En pidä itseäni mitenkään vanhanaikaisena ihmisenä, mutta onhan se aika ihanaa olla naimisissa ensirakkautensa kanssa. En myöskään kuulu kirkkoon, mutta minulle avioliitossa kyse on siitä, että haluaa olla toisen ihmisen kanssa koko loppuelämänsä. Tuo tyyppi se vain tekee minut niin onnelliseksi, ja ajattelen olevani maailman onnekkain tyttö, kun saan olla juuri hänen vaimonsa. Ja siihen hommaan loppuelämäkin tuntuu aivan liian lyhyeltä ajalta.

xoxo Nelli

12 kommenttia

The Liebster Award - haaste

  • 10 kommenttia
  • keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Blogeissa on kiertänyt tämä The Liebster Award - haaste jo aika kauan, ja minullekin se nyt vihdoin nakitettiin - kiitos vain Matkalla äitiyteen - blogin Nina ensimmäisestä blogihaasteestani! Ideana on siis vastata haastajan keksimiin 11 kysymykseen sekä keksiä tilalle uudet 11 kysymystä, ja pistää haaste taas eteenpäin kiertoon 11 muulle blogille. Jujuna tässä on vielä se, että haastetuille blogeilla tulisi olla alle 1000 lukija, ja näin siis saada näkyvyyttä pienemmille blogeille. 
Aloitetaan siis vastaamalla niihin Ninan kysymyksiin!

1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?
Olen pitänyt blogeja aikaisemminkin, mutta tämän nykyisen aloitin erityisesti siitä syystä, että kaipasin jotain paikkaa, jossa voisin purkaa raskaus- ja vauvamietteitäni. Minulla kun ei lähipiirissä oikein ole muita samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, joten tämä odotusaika on tuntunut sillä tavalla välillä vähän yksinäiseltä. 
2. Mikä on parasta bloggaamisessa?
Vuorovaikutus lukijoiden ja muiden bloggaajien kanssa! Ja se, että pääsee toteuttamaan itseään kirjoittamalla ja valokuvaamalla, molemmat ovat aina olleet minulle tärkeitä harrastuksia. Olen huomannut, että silloin kun pitää blogia, niin tulee myös kuvattua sitä ihan tavallista arkeaankin enemmän, vaikka valtaosa kuvista ei edes blogiin asti päädykään. Jotenkin se blogi vain tuo tietynlaista rutiinia muuhunkin kuvaamiseen, mikä on pelkästään hyvä asia! 
3. Millaisella kalustolla kuvaat blogiisi?
Olen pitkään kuvannut Canon 600D - kameralla, ja usein käytössä sen kanssa on ollut 40mm pannukakku-objektiivi. Nyt tuo kamera todennäköisesti kuitenkin lähtee kiertoon, sillä meidän kameraperhe sai juuri uuden tulokkaan, Olympuksen OM-D E-M10:n. Sen kanssa kuvaan tällä hetkellä ihan vain kittilinssillä, mutta hieman parempi objektiivi siihenkin on kyllä hankintalistalla.
4. Minkälaisessa kodissa asutte?
Nyt vielä tasan kaksi viikkoa asutaan täällä Helsingissä 40-neliöisessä opiskelija-asunnossa. Tämä on aika tyypillinen opiskelijakämppä, joka ei oikeastaan koskaan tämän parin vuoden aikana ole ihan varsinaisesti kodilta tuntunut, vaan nimenomaan sellaiselta väliaikaiselta kämpältä. Tampereella muutamme isompaan saunalliseen ja parvekelliseen kolmioon, mistä olen todella innoissani!
5. Jos saisit valita vain yhden asian kodistasi minkä saat pitää, mikä se olisi?
Aika paha. Jos nyt huonekaluista puhutaan, niin ehkä valitsisin ihanan meikkipöytäni! Näimme sen kerran iltakävelyllä ollessamme erään töölöläisen second hand - liikkeen ikkunassa ja tiesin saman tien, että se on saatava. 


6. Mikä on lempivärisi sisustuksessa?
Ennen pidin paljon enemmän värikkäästäkin sisustuksesta, mutta nyt kun mietin uutta tulevaa kotia, niin pakko myöntää, että valkoinen ja muutkin seesteiset värit ovat enimmäkseen mielessä. Tosin kun kokonaisuus on muuten harmoninen, niin mieluusti käytänkin sitten myös jotain tehosteväriä. Esimerkiksi vihreä ja vaaleapunainen ovat omaan silmääni kivoja, mutta saa nähdä minkälainen meidän kodista lopulta muotoutuu.
7. Jaa lempireseptisi.
Lempireseptini vaihtelevat, ja juuri nyt on vähän sellainen kausi, ettei kokkaaminen huvita oikein yhtään. Muutenkin tekee mieli syödä lähinnä kaikkea kevyttä, kuten keittoja ja salaatteja. Johtuu varmaankin siitä, että kesä on tulossa ja muutenkin tämä raskaus on turvottanut sen verran, ettei huvita syödä mitään kovin raskaita ruokia. Lempireseptini tällä hetkellä olisi varmaan esimerkiksi jonkinlainen rapusalaatti, mutta siihen nyt yleensä vain heitän kaikkea mitä jääkaapista milloinkin löytyy. Minulla ei ole ollut kovin paljon erityisiä raskausajan himotuksia, mutta katkaravut ovat yksi niistä!
8. Oletko pullantuoksuinen äiti?
Aika näyttää! Ainakin tykkään enemmän leipomisesta kuin ruuanlaitosta. Onneksi mies on kokki, joten hän hoitaa kotonakin paremmin sen puolen ja minä taas vastaan niistä leipomuksista. Korvapuustit ovat Kamilin herkkua ja ne ovatkin oma bravuurini, joten toivottavasti olen sitten vauvan synnyttyäkin tosiaan sellainen pullantuoksuinen äiti. :-)
9. Minkälaista on teidän perheen arki lyhyesti?
Juuri tällä hetkellä meiltä oikeastaan puuttuu sellainen kunnon arki. Itse kun olen kesä- ja äitiyslomiini asti sairauslomalla, niin sellainen kunnon rutiini päivistä puuttuu kun ei ole töitä eikä koulua. Kamil on töissä ravintolassa, joten hänenkin aikataulunsa on todella vaihteleva. Odotan kyllä Tampereelle muuttoa ja sitä vauva-arkea! Tuntuu, että nyt vain leijuu sellaisessa välitilassa.
10. Mitä teet ammatiksesi?
Olen ollut yliopisto-opiskelija viimeiset kolme vuotta ja siinä sivussa tehnyt milloin mitäkin työtä. Lukion jälkeen opiskelin matkailualaa ja valmistuinkin matkailuvirkailijaksi, mutta sitä ammattiani vastaavia töitä en ole työharjoittelun jälkeen tehnyt, ala ei tuntunutkaan omalta. Nyt vauvan takia tämän hetkiset opiskelut tosiaan jäävät kesken, mutta aion kyllä vielä Tampereella palata opiskelemaan ja hankkia itselleni oikeasti mieluisan ammatin!
11. Haluaisitko kouluttautua toiseen ammattiin ja jos niin mihin?
Kyllä haluan ja aion. Minulla on jonkin verran ajatuksia tulevaisuuden suhteen, ja tällä hetkellä tunnen vahvinta kutsumusta hoiva-alaa kohtaan. Haluaisin kouluttautua esimerkiksi kätilöksi, mutta saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

Olipas vaikeita kysymyksiä - näistä suurin osa oli sellaisia, mihin osaisin vastata paremmin vaikkapa parin kuukauden päästä!


Sitten omat 11 kysymystäni haastetuille:

1. Mikä on kivointa / vaikeinta bloggaamisessa?  
2. Minkälaisia blogeja luet itse mieluiten?
3. Jos pääsisit matkalle juuri nyt, niin minne ja minkälaiselle lomalle lähtisit?
4. Oletko enemmän kissa- vai koiraihminen?
5. Minkä kirjan luit viimeksi?
6. Mikä on lempipaikkasi kotikaupungissasi?
7. Mitä odotat eniten tulevassa kesässä?
8. Missä olit viisi vuotta sitten?
9. Minkä uuden harrastuksen haluaisit aloittaa?
10. Mitä uutta hankit viimeksi kotiisi?
11. Mistä keksit blogisi nimen?

Ja haaste lähtee seuraaville blogeille (pahoittelen jos jollakulla on yli 1000 lukijaa ja toivottavasti kaikki eivät ole tätä haastetta jo saaneet!):


Siinäpä ne! Tulin nyt hermostuksissani vastaamaan tähän haasteeseen, jotta saisin hetkeksi vähän muuta ajateltavaa... Huomenna on nimittäin jännittävä ja tärkeä päivä - me mennään naimisiin! 

xoxo Nelli
10 kommenttia

Raskausviikko 29+0

  • 6 kommenttia
  • tiistai 14. huhtikuuta 2015


Nyt seuraa hattara-aivoisen, raskaana olevan naisen nolo tunnustus: olen jo hyvän tovin elellyt hieman väärien raskausviikko-laskujen mukaisesti. Kyseessä on onneksi sentään vain päivän heitto, mutta silti! Huhhuh. Olen siis laskenut aina uuden raskausviikon alkavan maanantaisin, mutta tässä viikonloppuna katsellessani äitiyskorttiani hieman tavallista tarkemmin tajusin, että ei hitsi, tiistaisinhan täällä oikeasti vasta poksutaan. Pakko nyt kuitenkin puolustuksekseni sen verran kertoa, että ihan alunperin raskausviikot alkoivatkin aina maanantaista, mutta yhdessä ultrassa lääkärin mielestä vauva vastasi viikoiltaan yhtä päivää vähempää, ja jotenkin tuo pieni muutos jäi minulta kunnolla rekisteröimättä, kun laskettua aikaa ei kuitenkaan lähdetty sillä yhdellä päivällä muuttamaan. Jatkoin siis jostain syystä onnellisesti elämääni kuten ennenkin, kunnes nyt sitten viikonloppuna tosiaan tuo ultrakäynti palautui kirkkaana mieleeni ja totesin, että niinpä tosiaan... Eli jatketaan näitä uusia raskausviikko-postauksia sitten tästä lähtien tiistaisin! Hieman nolona, mutta myös huvittuneena - ei nyt mistään ihan kammottavasta katastrofista onneksi kuitenkaan ole kyse! 

Tällä viikolla vauva onkin jo myskikurpitsan kokoinen veijari. Mitä isompiin hedelmiin ja vihanneksiin vauvan kokoa aletaan vertaamaan, sitä hassummalta se tuntuu. Muistan ihan hyvin, kun pikkuinen oli vasta mustikan tai kidneypavun kokoinen! Silloin se tuntui tietysti vielä aika epätodelliselta ja vaikealta käsittää, nyt taas vauva mahassa tuntuu jo konkreettiselta, omalta lapselta. Mutta silti välillä on kovin vaikea uskoa, että minä kannan sisälläni jo noin isoa pientä ihmistä! 

Samalla tuntuu kuin oppisi koko ajan tuntemaan vauvan paremmin. Kun sille juttelee tai vatsaa silittää, niin aika usein se tuntuu vastaavan meille. Ja sitten toisaalta taas: eihän sitä ollenkaan pysty edes kuvittelemaan, minkälainen tyyppi se meidän vauva oikeasti on. Mietin usein, mistä se tykkää tai mille se nauraa. Onko sillä samanlaiset tummat ja tuuheat silmäripset niin kuin Kamililla ja minkävärinen tukka. Tässä vaiheessa alkaa jo todella tuntua siltä, ettei jaksaisi enää odottaa tuon tyypin tapaamista!

Viimeksi kirjoitin, että mieli on ollut hieman alavireinen. Nyt kuluneella viikolla olen päinvastoin ollut taas todella positiivisin fiiliksin - ehkä se viime viikon ultra jotenkin alitajuntaisestikin jännitti jo kauan etukäteen ja sai mielen vähän matalaksi. Sen ultran jälkeen podin hetken aikaa todella huonoa omaatuntoa tästä sairauslomastani, joka siis jatkuu ihan kesälomaani saakka (ja siitä jatkankin taas suoraan äitiyslomalle), mutta nyt koitan vain ajatella, että se on kuitenkin minun ja vauvan parhaaksi, ja minulla on siihen oikeus. Välillä tuntuu tosi vaikealta muistaa levätä tarpeeksi, kun tekisi mieli vain pakata ja touhuta kaikkea muuta, mitä nyt tässä vielä ennen muuttoa tarvitseekaan tehdä. Mieli on toiveikas ja odottava. Juuri nyt tuntuu siltä, että elämä soljuu eteenpäin aivan niin kuin sen kuuluukin. Ja ensi viikolla poksuu vihdoin se odottamani rv 30+0! Tuntuu, että kun numero alkaa kolmosella, niin ollaan jo todella paljon voiton puolella.

Ps. Tämän postauksen kuvaa katsoessani (ja aika usein muulloinkin) mietin, miksei äitiyshousujen tuota maha-osaa tehdä valkoisella tai nudenvärisellä kankaalla? Helpottaisi huomattavasti tätä jo muutenkin tarpeeksi hankalaa raskausajan pukeutumista!

xoxo Nelli
6 kommenttia

Minä sinua vaan

  • 6 kommenttia
  • maanantai 13. huhtikuuta 2015


Eilen oli meidän yhteisen taipaleen neljävuotispäivä. Ja vielä tällä viikolla minusta tulee tämän miehen vaimo! Tunnen olevani maailman onnellisin tyttö.  Se on ihan hassua. Ja ihan super ihanaa.
 
En ehkä ihan silloin neljä vuotta sitten osannut aavistaa, että tässä se on. Se ihminen, jonka kanssa ymmärtää, miksei aikaisemmin mikään juttu kenenkään toisen kanssa ole toiminut. Se, jonka seuraan ei koskaan kyllästy ja jota aina odottaa töistä kotiin ihan yhtä innoissaan. Jolle voi kertoa ne kaikkein hölmöimmätkin jutut ja näyttää aivan jokaisen puolen itsestään. Jonka kanssa on turvallinen ja hyvä olla. Tykkään antaa Kamilille aina itsetehtyjä kortteja milloin minkäkin merkkipäivän kunniaksi, ja eiliseen korttiin kirjoitin tätä suhdetta aika osuvasti kuvaavan tekstin: Love is someone who keeps you sane but drives you crazy in all the right ways. Sillä sitä tämä on.
Me tavattiin Brysselissä vuonna 2011. Minä muutin sinne työharjoittelun takia, Kamil oli Erasmus-vaihdossa. Oma elämä Suomessa tuntui sekavalta ja ajattelin, että Brysselissä voisin aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman menneisyyden haamuja. Päädyin nimenomaan tuohon kaupunkiin täysin sattuman kautta - alunperin minun nimittäin piti mennä suorittamaan työharjoitteluni hotelliin Kanarian saarille. Olen onnellinen, että niin ei sitten käynytkään. Bryssel oli uusi alku, jolloin päätin, että opettelisin tuntemaan itseni ja pitämään itsestäni parempaa huolta. Ja siihen ei todellakaan pitänyt kuulua mitään romansseja! Ne kuuluisat viimeiset sanat, joita niin päättäväisenä julistin ystävilleni ennen lähtöä.,,
Arvaattehan te, mitä tuollaisesta uhoamisesta kovin helposti seuraa - aivan päinvastainen lopputulos. Yleensä silloin, kun ei etsi mitään, saattaakin löytää vahingossa jotain tosi ihanaa. Näköjään tämä pätee niin kirpputoreihin kuin ihmissuhteisiinkin. En ihan todella osannut aavistaa, kuinka kokonaisvaltaisesti tämä tapaamani puolalainen poika tulisi elämäni mullistamaan. Brysselissä me ehdittiin seurustella vain kaksi kuukautta, ennen kuin työharjoitteluni loppui toukokuunssa ja oli aika palata takaisin Suomeen. Tulevaisuus jäi vähän avonaiseksi. Kesällä matkustin kolmeksi viikoksi Kamilin luokse Puolaan, jonka jälkeen me teimme yhdessä roadtrip Suomeen ja Kamil viipyi toiset kolme viikkoa luonani täällä. Sitten ajattelin, että ehkä me kokeiltaisiin vuosi kaukosuhdetta, kun Kamililla kuitenkin oli vielä sen verran yliopistoa jäljellä. Enhän nyt olisi niin hullu, että muuttaisin toiseen maahan sellaisen miehen perässä, jonka olen tuntenut hädin tuskin puolta vuotta! Elokuu meni ikävöidessä ja lopulta pyörsin (jälleen kerran) puheeni ja ostin menolipun rahtilaivaan ja seilasin kahden matkalaukun kanssa Puolaan. Sinne rakensimme meidän ensimmäisen yhteisen kodin, ja elämä oli ihanaa, huoletonta ja täynnä rakkautta. Puolassa asuimme vuoden ja kesällä 2012 muutimme tänne Suomeen. Aika paljon on yhdessä koettu, ja usein sanotaankin toisillemme, kuinka tuntuu että tässä oltaisiin oltu paljon kauemmin kuin vain neljä vuotta. 
Tuo tempaus kertoo oikeastaan kaiken oleellisen minusta. Olen ehdottomasti tunneihminen. Juoksen pää edellä sinne, minne sydän käskee ja järki kompuroi perässä. Rakkaus on sellainen voimavara, jonka vuoksi olen valmis vaikka mihin. Toki myönnän, että tälläkin tarinalla olisi voinut olla nopea ja surullinen loppu, kävihän kaikki lopulta hyvin nopeasti, mutta joskus sitä vain tietää, kun jokin asia tuntuu niin täysin oikealta ettei sitä edes epäröi.


Vuosi sitten puhuimme, että neljävuotispäivän kunniaksi menemme viikonloppumatkalle Brysseliin, sinne mistä kaikki alkoi. Sitten vauva laittoikin kaikki suunnitelmat ihan uusiksi - pelkästään hyvällä tavalla kuitenkin. Siispä romanttisen kaupunkiloman sijaan päätimme, ettei tänä vuonna hankita toisillemme mitään vuosipäivälahjoja, vaan sen sijaan vietetään kiva päivä yhdessä ja ostettiin liput Rock the Ballet: Romeo & Juliet - esitykseen Kulttuuritalolle. Myönnettäköön, etten ole koskaan aikaisemmin ollut katsomassa balettia tai ylipäänsä mitään tällaista tanssia, mutta voi että! Tämä oli kyllä niin ihana esitys ja kokemus, että ihan sanattomaksi jäin. Minähän en tanssista sinänsä mitään tiedä, mutta lumouduin kyllä ihan täysin. Esityksen jälkeen menimme vielä syömään Kalliossa sijaitsevaan Lemon Grass - thaikkuravintolaan, koska se on vähän niin kuin meidän vuosipäiväperinne. Brysselissä asuessamme meillä oli tapana usein käydä syömässä juuri thaimaalaisissa ja sen tyyppisissä ravintoloissa, joten olemme halunneet pitää perinnettä yllä aina vuosipäivänämme. Tuolla Lemon Grassissa olemme halunneet käydä jo pitkään, mutta paikka on todella pieni ja suosittu, eikä sinne oteta pöytävarauksia, joten vielä koskaan aikaisemmin ei olla syömään asti päästy. Tällä kertaa kuitenkin onnisti ja ruoka oli herkullista - kannatti olla kärsivällinen! Päivä oli tosi ihana ja rento, ja on aika ihana ajatus että ensi vuonna voidaan juhlia tätä päivää pikkuperheenä kolmistaan. Kenties vihdoin siellä Brysselissä!

xoxo Nelli
6 kommenttia

Ykköstyypin diabetes + raskaus

  • 5 kommenttia
  • lauantai 11. huhtikuuta 2015


Olen muutaman kerran täällä blogissa ohimennen maininnut diabeteksestäni. Kyseessä ei siis ole raskausajan diabetes, vaan sairastan nimenomaan ykköstyypin diabetesta. Lapsuusiän diabetekseksikin tätä sairautta kutsutaan, mutta minulla tämä todettiin vasta 1,5 vuotta sitten, täysin yllättäen. Olenkin tässä tapauksessa sukuni musta lammas, sillä kenelläkään muulla ainakaan lähisuvussa ei tätä sairautta ole, ja siksi sen puhkeaminen itselle varmasti olikin aluksi niin suuri shokki, kun siihen ei ollut yhtään osannut varautua. Olen jo pitkään ajatellut tekeväni jonkinlaisen postauksen tästä aiheesta, mutta en oikein tiedä, miten asiaa lähestyisin. En ehkä edes ole paras henkilö kirjoittamaan tästä, koska diabetes on ollut seuralaiseni vasta niin vähän aikaa. On paljon, ja varmasti enemmän, sellaisia ihmisiä, jotka eivät edes muista elämää ilman diabetesta, koska ovat sairastuneet siihen niin nuorina. Minä olin ehtinyt sairastaa vasta alle vuoden ennen kuin tulin raskaaksi ja tavallaan siis vieläkin vasta opettelen tätä diabeetikon elämää. Minulla ei myöskään ole ylimääräisenä painolastina liitännäissairauksia tai muita raskauteen vaikuttavia riskejä, joita mahdollinen pitkään sairastettu diabetes voi mukanaan tuoda. En väitä, että loppujen lopuksi tietäisin sairaudesta läheskään kaikkea, ja siksi tämän postauksen ei ole tarkoituus olla mikään tietoisku diabeetikon raskaudesta, vaan vain omia (rönsyileviä) mietteitäni ja kokemuksiani aiheesta! 
Kun marraskuussa 2013 sain diagnoosin, niin alkujärkytyksen jälkeen se oli myös helpotus. Oloni oli ollut aivan kamala etenkin viimeiset kolme viikkoa ennen lääkäriin menoa, mutta laitoin silloin kaiken vain stressin piikkiin. Elämässä tapahtui sinä syksynä yhtä aikaa monta ikävää ja vaikeaa asiaa, ja ajattelin että kehoni vain reagoi niihin sillä tavalla, olemalla vähän rikki. Hälytyskellojen olisi ehkä pitänyt soida, kun join päivittäin litrakaupalla vettä eikä sekään tuntunut riittävän, mutta en tuolloin vielä tiennyt diabeteksestä mitään enkä uskonut, että perusterve 24-vuotias tyttö voisi sellaiseen edes sairastua. Muitakin oireita oli, kuten jatkuva vessassa ravaaminen ja yhtäkkinen näön huononeminen. Huomaamattani laihduin myös kymmenen kiloa, vaikka mielestäni söin kuin hevonen. Pahinta kuitenkin oli se jatkuva, kammottava väsymys. Yliopistolla käyminen ahdisti, koska nukahtelin jokaikisellä luennolla, vaikka olisin nukkunut kuinka pitkät yöunet tahansa. Kun näille oireille sitten löytyikin looginen syy ja pääsin hoitamaan itseäni, niin oli ihanaa kun fyysinen olo palautui normaaliksi. Henkistä totutteluahan se sitten enemmän vaati (ja vaatii toisinaan vieläkin), kun yhtäkkiä onkin loppuelämänsä sairas. 


Mutta en minä itseäni varsinaisesti sairaaksi tunne. Nykyään tuntuu ennemminkin siltä, että diabetes on vain yksi ominaisuus minua, ei koko totuus eikä ainakaan mikään hallitsevin piirre. Välillä sairaus kiukuttaa ja ärsyttää, mutta loppujen lopuksi olen jo hyvin sinut asian kanssa ja itseni hoitamiseen liittyvät asiat tuntuvat jo ihan rutiineilta, täysin normaaleilta jutuilta. Pikemminkin välillä tuntuu kummalliselta, että muut ihmiset voivat mennä iltaisin nukkumaan miettimättä verensokereitaan, tai syödä mitä tahansa ilman, että tarvitsisi laskea ruuan hiilihydraattimääriä. Kaipaan itsekin sitä huolettomuutta, mutta toisaalta, tämä nyt vain on minun arkeani nyt. Kun kokkaan tai leivon, lasken gramman tarkkuudella kaikki käyttämäni ainesosat ja niiden hiilihydraattimäärät, ja punnitsen kaiken syömäni keittiövaa'alla, jotta osaan sitten pistää oikean määrän insuliinia. Toisinaan ravintolassa tai kylässä syöminen on ahdistavaa, koska silloin joudun vain arvioimaan hiilihydraattimäärät. Myönnän olevani pieni perfektionisti, mutta minulle itseni mahdollisimman hyvä hoito on ollut alusta alkaen täysin itsestäänselvä asia. Diabetes on kuitenkin siinä mielessä kiitollinen sairaus, että hyvällä omahoidolla voi vaikuttaa seurauksiin niin paljon. Tämän sairauden kanssa kaikki lähtee itsestä. Mitä paremmin itseään hoitaa, sitä pienempi todennäköisyys on myöskään saada ikäviä liitännäissairauksia. Tietysti tämän täydellisyydentavoittelun myötä diabeetikon elämä voi välillä olla stressaavaakin, mutta olen myös oppinut ottamaan vähän rennomminkin. Satunnaiset korkeat verensokeriarvot eivät ole maailmanloppu, kun ne kuitenkin ovat vain satunnaisia.
Tosin nyt raskausaikana olen kyllä vieläkin enemmän perfektionisti kuin koskaan aikaisemmin. Mutta se johtuukin siitä, että enää en ole vastuussa vain itsestäni, vaan minun verensokerini vaikuttavat myös sen toisen, pienen ja maailman tärkeimmän ihmisen elämään. 
Kun olin ensimmäistä kertaa sairastuttuani diabeteslääkärin vastaanotolla, sain hirveän määrän uutta tietoa sairaudestani, enkä muista tuosta käynnistä yksityiskohtaisesti oikein mitään. Lääkärini ei kysellyt lastenhankintasuunnitelmistani, mutta yksi lausahdus tuolta käynniltä jäi erityisesti mieleen: diabetes ei ole este lasten saamiselle. Yleensä diabeetikoille suositellaan raskauden suunnittelua, sillä olisi tärkeää, että ennen raskautta hoitotasapaino olisi mahdollisimman hyvin kohdillaan. Pitkäaikaisverensokerin olisi hyvä olla alle tietyn lukeman, sillä korkea verensokeri alkuraskaudessa voi lisätä riskiä keskenmenoon ja esimerkiksi sikiön epämuodostumiin ja muihin kehityshäiriöihin. Loppuraskaudessa korkea verensokeri puolestaan voi kasvattaa vauvan kokoa, mikä taas voi vaikeuttaa synnytystä. Pelottavaltahan tuollaiset kuulostaa, mutta kuitenkin hyvässä hoitotasapainossa diabeetikkoäidillä on aivan yhtä hyvät mahdollisuudet saada terve lapsi kuin kenellä tahansa muullakin äidillä. Valitettavasti en tiedä, miltä tuntuisi olla raskaana ilman tätä ylimääräistä taakkaa - tai ehkä se on hyväkin asia, niin ei tulisi verrattua aiempaa, ainakin yhdellä tavalla helpompaa raskautta tähän. Tietysti täysin terveenkin ihmisen raskauteen voi kuulua kaikenlaisia ongelmia, mutta uskoisin, että diabetes kyllä lisää aika paljon odottavan äidin huolta ja stressiä. Ainakin itselleni on syyllisyys ja huonommuudentunne olleet varsin tuttuja tunnetiloja tämän raskauden aikana, sitä kun vain haluaa että omalla lapsella olisi kaikki niin hyvin kuin vain mahdollista. Ja onneksi sen eteen onkin valmis tekemään töitä leijonaemon lailla, mutta samalla se voi olla henkisesti välillä todella kuormittavaa. Kuitenkin diabeetikkoäitien raskauksia seurataan huolellisesti ja ainakin Naistenklinikalla on aivan ihanat diabeteshoitajat, joille voi aina soittaa kun jokin asia mietityttää. Yksin ei siis tarvitse jäädä, ja kuten viime postauksessakin mainitsin, niin mukavana bonuksena tässä sairaudessa on se, että pääsee hieman useammin ultraan näkemään, mitä pikkuiselle kuuluu!


Vaikka ennen raskaaksi tuloa elämäni diabeteksen kanssa oli alkanut jo tuntua arkiselta ja helpolta, niin raskausaika onkin sitten tuonut mukanaan monia uusia haasteita. Kun kehossa tapahtuu kaikenlaisia muutoksia ja hormonit jylläävät, niin verensokeritkin käyttäytyvät yleensä aivan eri tavalla kuin mihin on tottunut. Itselläni insuliinintarve nousi alkuraskaudessa jonkin verran, mutta keskiraskaus olikin sitten taas todella helppoa ja seesteistä aikaa, ja sokerit pysyivät tasaisina melko vaivatta. Loppuraskaudessa insuliinintarve puolestaan jälleen kasvaa voimakkaasti, ja itsekin olin odotellut kauhulla, milloin se omalla kohdallani tapahtuu. Noin viikolta 26 alkaen huomasin oman insuliinintarpeeni nousseen radikaalisti, ja nyt sitä insuliinia joutuukin pistämään kaksin- tai jopa kolminkertaisesti aikaisempaan verrattuna. Välillä sokerit nousevat turhankin korkealle, mutta kun mittaa verensokeriaan usein ja korjaa tilanteen mahdollisimman nopeasti, niin kaikki on ihan ok. Olen opetellut olemaan itselleni armollisempi. Alkuraskaudessa ne satunnaisetkin korkeat arvot ahdistivat todella paljon, podin aina kaameaa syyllisyyttä moisista "epäonnistumisista" ja itkin monet itkut kun mittari näytti vähänkään isompaa lukua. Ajattelin, että jos vauvalla olisikin jokin huonosti, niin se olisi pelkästään minun syytäni, koska en ollut hoitanut itseäni paremmin. Sittemmin olen ymmärtänyt, ettei kukaan ole täydellinen. Diabeetikkoäitien facebook-ryhmästä olen saanut paljon vertaistukea, mistä olen todella kiitollinen! Olen huomannut, että kaikki muutkin painiskelevat samanlaisten fiilisten kanssa, mutta kaikki me olemme aivan hyviä äitejä. Ryhmässä myös pääsee kuulemaan monien muiden onnistuneita tarinoita ja näkemään kuvia ihanista, terveinä syntyneistä vauvoista, mikä lisää luottoa siihen, että kyllä tästä raskaudesta selvitään diabeteksenkin kanssa.

Tällä hetkellä eniten mietityttää tuleva synnytys. Suomen Diabetesliiton mukaan noin puolet diabeetikkoäitien lapsista syntyy keisarileikkauksella, johtuen yleensä vauvan suuresta koosta. Alatiesynnytyskin on mahdollinen, jos siihen vain ei liity mitään riskejä (esimerkiksi liitännäissairaudet), ja itse toivoisin kovasti saavani synnyttää alakautta. Synnytystapa-arvion aika on kuitenkin vasta myöhemmin, joten turha sitä on vielä liikaa miettiä ja murehtia. Toisinaan tietysti mietityttää myös diabeteksen mahdollinen periytyvyys. Diabetesliiton sivuilla kuitenkin kerrotaan, että "alttius sairastua tyypin 1 diabetekseen periytyy, mutta lapsen sairastumisen todennäköisyys on niin pieni, että sitä ei tarvitse ottaa huomioon perhesuunnittelussa. Jos äidillä on tyypin 1 diabetes, lapsen todennäköisyys sairastua diabetekseen on noin 5 prosenttia. Diabeetikkoisän lapsen sairastumisriski on noin 8 prosenttia. Molemmissa tapauksissa on siis yli 90 prosentin mahdollisuus, että lapsi ei sairastu diabetekseen." Kuulostaa ihan lohduttavalta. Vaikka mielestäni diabetes ei olekaan sairaus kaikkein pahimmasta päästä, niin en kuitenkaan missään nimessä haluaisi lapseni sairastuvan tähän, varsinkaan aivan pienenä. Ei kai yksikään vanhempi toivo lapselleen minkäänlaista sairautta. Onneksi meidän suvussa diabetestä ei yleisesti esiinny, joten sormet ja varpaat ristissä toivon, että minä tosiaan jäänkin ainoaksi mustaksi lampaaksi tässä asiassa!

xoxo Nelli
5 kommenttia
© Kochanie • Theme by Maira G.